Suhtaudutko eri tavalla ihmisiin, joilla on ollut vaikeaa elämässä?

Suhtaudun kaikkiin arvostavasti ja kunnioittavasti, ellei sieltä sitten tule takaisin jotain epäasiallista, jolloin pyrin ottamaan etäisyyttä. 

Osasta ihmisiä näkee jo päälle päin, että ovat kokeneet vaikeita, mutta osasta ei näe. Siksi on vähän hassua olettaa etukäteen tietävänsä mitä toinen on kokenut. On tosiaan olemassa sellainen ryhmä, joka odottaa erikoiskohtelua muilta. Näitä on olemassa vaikeuksia kokeneissa ja myös muissa. 

Luonnekysymys eikä riippuvainen koetuista asioista. Tällaiset ihmiset voivat uhriutua normaalista kohtelusta, jota saavat kaikki muutkin oli se sitten huonoa tai hyvää. He voivat myös uhriutua erityisen hyvästä kohtelusta, kumma kyllä. Kaikki on aina huonosti ja lapsuuden kamaluudetkin voivat olla vahvasti väritettyjä. 

Jokainen joka on arvioinut ihmisiä työkseen ja saanut siihen tarvittavat työkalut myös, huomaa, että ihmisen käsitys omasta entisyydestään voi todellakin olla ihan erilainen kuin tosiasiat. Joku on kokenut karmeita ja on silti kasvanut aikuiseksi, vastuulliseksi ihmiseksi (on ollut joku, joka kannattelee ja lisäksi resilienssiä ja älyä), kun taas toisella on ollut kaikki hyvin, mutta silti elämä on tullut sotkettua perusteellisesti (siellä on geneettistä kuormaakin aina taustalla). 

Arpapeliä elämä on monessa asiassa. Siksi ei tee mieli tuomita ketään. 

Suhtaudun kaikkiin ihmisiin ylätasolla samoin, eli kunnioittavasti. Jos henkilö ei "sovi pirtaani" eli toimii arvojani vastaan, en vain sitten ole hänen kanssaan tekemisissä. 

Jos ihminen on vaikka menettänyt vanhempansa nuorena ja se on aiheuttanut hänelle esimerkiksi laitoskierteen, en tietenkään valita hänelle miten ruman kylpyhuoneremontin vanhempani tekivät tms. Nuorena vein erästä kaveria paljon vanhemmilleni, koska hänellä ei käytännössä ollut isää ja äidilläkin oli haasteita. Kaveri pitää vieläkin yhteyttä vanhempiini ja saa heiltä jonkinlaista tukea. 

Joistain ystävistäni ihmettelen, miten he ovat onnistuneet vaikeasta elämästä huolimatta pärjäämään niin hyvin; taustalla on kaikissa tapauksissa se, että he ovat käsitelleet menetyksensä. Toisaalta moni myös suorittamalla hakee sitä hyväksyntää, joka lapsuudessa puuttui.

Vierailija kirjoitti:

Empatia ruokkii heidän vääristynyttä maailmaa entisestään.  

Se ettei tule kuulluksi yleensä vain syventää sitä kuoppaa. Well done

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikilla meillä on omat vaikeutemme. Se on elämää. En suhtaudu eri tavoin. Onhan näitä, jotka loppuelämän vetoaa esim vanhemman kuolemaan ja selittää ettei sen takia ole voinut tehdä asioita. Jotkut jää rypemään ja vellomaan vuosikymmeniksi ja hakevat siten sääliä.  Ihanaa saada huomiota ja vältellä velvollisuuksia. 

"Kaikilla meillä on omat vaikeutemme. Se on elämää. En suhtaudu eri tavoin. Onhan näitä, jotka loppuelämän vetoaa esim vanhemman kuolemaan ja selittää ettei sen takia ole voinut tehdä asioita. Jotkut jää rypemään ja vellomaan vuosikymmeniksi ja hakevat siten sääliä.  Ihanaa saada huomiota ja vältellä velvollisuuksia."

 

Olipas empaattinen kommentti. Sulta ei ole tainnut kuolla vanhempaa nuoremmalla iällä? Useimmille se katsos on loppuelämään vaikuttava asia.

Sivusta vastaan että, katsos vaan, meillä jokaisella on elämän tilanteita jotka vaikuttavat koko elämään, mutta se että jää niihin vellomaan lopun iäksi on ihan oma valinta. Jos traumojen käsittelyyn ei hae apua, niin silloin niissä tunteissa sitten pyöriskelee lopun elämänsä.

Ymmärrä että pitkittynyt trauma aiheuttaa neurologisia muutoksia, eli muutoksia hermoston toimintaan.  Niissä menneissä ei "ryvetä".  Hermoston uudelleen "ohjelmointi" voi viedä koko loppuelämän.

Kyllä suhtaudun ja ymmärrän heitä jotenkin paremmin. 

Sääli on inhimillisyyttä,

liiallinen jatkuva sääli on eri asia.

Eikös kaikilla ole joskus ollut vaikeaa.

Se nyt ihan riippuu.

Miksi pitäisi suhtautua eri tavalla jos vaikeudet on selvitetty ja ohitettu?

No en suhtaudu ihmiseen hänen taustansa perusteella, vaan sen perusteella, miten hän käyttäytyy. Minulla on myös taustani syrjäseudulla asuneen väkivaltaisen ja mielenterveysongelmaisen alkoholistiperheen lapsena. On se vaikuttanut moniin asioihin, mutta elän normaalia elämää, käyn töissä ja minulla on perhe, koska olen tehnyt töitä sen eteen, että saan normaalin elämän. Ei tullut mieleenkään lyödä kaikkea läskiksi ja syyttää olosuhteita.

Suhtaudun kaikkiin samalla tavalla.  Enhän mä voi jokaisesta edes tietää,  onko heillä ollut elämässään vaikeaa vai ei.  Pyrin olemaan tukena vaikeuksien hetkellä, mutta jos joku vaikeus on tapahtunut vaikka 20 vuotta sitten,  niin ei se nyt enää toimi.