Lue keskustelun säännöt.
En pääse asiasta yli (liittyy koiraan)
05.03.2026 |
Nyt tulee pitkä viesti.
Meillä oli vuosi sitten koiranpentu, jota koko perheemme oli odottanut. Otin asioista paljon selvää ennen pennun tuloa ja hankimme pennun asialliselta kasvattajalta. Kasvattaja kyllä kertoi, että pentu voi olla dominoivampi tapaus ja vaatii jämäkkyyttä. Kokemusta on yhdestä koirasta lapsuuden perheessäni, joka oli ns. helppo koira. Ensimmäinen virhe oli, että luin asioista liikaakin, pelkäsin, stressasin. Kun pentu tuli, en pystynyt ottamaan rennosti. Mietin kokoajan koulutukselliselta näkökulmalta asioita (ei saa mennä sohvalle yms.).
Pentu puri tosi paljon aluksi. Iho meni naarmuille ja vaatteita rikki. Ei ollut silloin sellainen kauheasti sylissä viihtyvä. Pentu tuhosi (niinkuin ne monesti tekevät) paikkoja aika paljon. Yritettiin pitää portteja joka huoneessa, jotta suuremmilta tuhoilta vältyttäisiin ja jotta esim. saisi syödä rauhassa.
Sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä, pentu oli tosi varuillaan. Häntä alhaalla, kroppa jännittyneenä, veti paljon. Yritin lukea ohjeita tähän, treenailla namien kanssa. Rauhallisemmassa paikassa lenkkeillessä ei tätä ongelmaa ollut. Mutta lenkit muuttuivat päivä päivältä hirveämmäksi, varsinkin kun kokoa alkoi tulla. Ja koira alkoi haukkumaan myös ikkunasta jokaista kävelijää, varsinkin koiria. Koiralle tuli emätintulehduskin, joka ilmeisesti voi olla yleinenkin, mutta pohdein kyllä stressin vaikutusta tähän.
Koira tuhosi edelleen paikkoja, vaikka luita ja leluja oli saatavilla. Rupesi uupumus kasvamaan. Yöunet olivat jääneet lyhyemmiksi. Riitojakin rupesi tulemaan herkemmin puolison kanssa. En enää jaksanut. Tiesin, että koirakouluun olisi voinut vielä yrittää mennä mutta olin jo niin täynnä ohjeita ja neuvoja, mitä olin lukenut kun ne eivät tuntuneet toimivan. Olin ollut pennun kanssa paljon kahdestaan, kun olin työttömänä samalla. Tuntuu kuin vajaa puoli vuotta olisi mennyt pelkässä koirakuplassa. Vaikka kyllä koko perhe osallistuikin tähän, mutta tietysti päivät olin yksin. En kuitenkaan ollut saanut luotua pentuun sellaista sidettä mitä olin ajatellut (virheajatus tämäkin, nyt tiedän että se voi tulla vasta ajan kanssa).
Päätimme etsiä sille uuden kodin. Ja löysimmekin hyvän, jossa asuinalue oli rauhallisempi (vaikka emme itsekkään missään kaupungin vilinässä asu, aika perus omakotitaloalueella). Ikävää ei tullut heti sen jälkeen, mutta sitten viime syksynä alkoi ikävä ja suru tulla esiin. Kävimme koiraa katsomassakin, sillä oli kaikki hyvin. Se tulikin iloisesti lasten syliin ja oli intoa täynnä. Se oli jo tottunut muihin koiriin ja muutenkin asiat olivat menneet hyvin. Vähän oli kuulemma ehkä vielä lenkkeillessä haastetta riippuen tilanteesta, mutta ei mitään suurempaa.
Jatkuu...
Kommentit (202)
Me kaikki tehdään virheitä ja mitä ei voi muuttaa, ei kannata muistella. Koiralla on kuitenkin nyt ilmeisesti sopiva koti ja asia sen suhteen kunnossa. Ymmärrän kyllä tilanteesi, koska olen itsekin epätoivoinen jahkailija mietin mennyttä ja myös tulevaa. Hetkessä eläminen ei onnistu ja aivot ovat jatkuvasti ylikuormittuneina. Nykyinen koira on myös haastava luonne ja oli ihan hilkulla, että se ei lähtenyt takaisin kasvattajalle. Mulla on ollut samaa rotua aiemmin 3 kpl eikä vastaavia ongelmia. No miehen kanssa vuorotellen voimat oli loppu ja aina kun toinen oli valmis heittämään hanskat tiskiin, niin toinen jaksoi. Ei kannata olla itselleen liian ankara, vaan hyväksy omat päätökset, koska ne perustuu aina sen hetkiseen tilanteeseen eikä kristallipallon kertomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lisäyksenä vielä, että koira oli siis noin puolivuotias, kun päätimme siitä luopua.
-ap
Miten puolivuotiaalla pennulla voi olla emätintulehdus? Trolli taas täydessä vauhdissa.
Kyllä vaan voi olla, googlaappas juveniili vaginiitti. Ja tämä ei tosiaan ole mikään trolli.
-ap
Olen samaa mieltä muutaman muun kirjoittajan kanssa siitä, että labbis mix (eikä puhdasrotuinen labbiskaan) ole hyvä valinta lapsiperheen ensimmäiseksi koiraksi. Sama koskee kultaista noutajaa.
Näillä roduilla on jostakin syystä helpon perhekoiran maine ja totta kai joukossa on myös helppoja ja rauhallisia yksilöitä, mutta suuri osa noutajista on etenkin pentuna ja nuorena koirana, tuonne 4-5-vuotiaaksi asti, aika haastavia: hyvin aktiivisia, isokokoisia touhottajia, jotka minun pitkän kokemukseni mukaan järsivät ja tuhoavat keskivertokoiraa enemmän. Ne tarvitsevat jo kokonsa takia huolellisen ja jämäkän peruskoulutuksen ja todella paljon aivotyötä & liikuntaa, ovat mielestäni sporttisen ja aktiivisen perheen koiria. Itselläni on ollut molempia ja lähipiirissä on nytkin, mutta enää en itselleni sellaista ottaisi mm. tuon rasittavan pentuvaiheen takia ja koiran vaatiman liikuntamäärän vuoksi. Olen siirtynyt pienempään ja helpompaan rotuun.
AP:n viesteistä tulee sellainen olo, että hänellä oli elämästä koiran kanssa hyvin erilainen käsitys ja odotukset kuin mitä todellisuus on. Siis jotenkin nuo ihmettelyt ohikulkijoiden haukkumisesta ja hihnasta vetämisessä tai siitä, että koira seuraa sinua kaikille, vessaankin... Sellaisia koirat nyt välillä vain ovat! Jos nuo asiat kokee ylitsepääsemättömän raskaiksi ja stressaaviksi, niin ei koira silloin ole oikea lemmikki teidän perheeseen.
Vierailija kirjoitti:
Labbis on todella aktiivinen rotu. Mitä muita rotuja sekoituksessa on? Ei kai mitään vaativampaa, tai toistakin metsästyskoiraa?
Suosittelen aloittelijalle paljon helpompaa rotua ensikoiraksi.
Pennussa oli pienempi osa toista metsästyskoirarotua (joka tosin pitäisi luonteeltaan olla tasainen). Varauduimme kyllä labbiksen aktiivisuuteen, mutta pelokas käytös vaikeutti ulkoiluaktiviteetteja. Tässä meidän lähistöllä asuu myös yksi labbis, mutta ei ole pennusta alkaenkaan käyttäytynyt noin.
-ap
Meidät hirveän haastavan pennun kanssa pelasti varmaan se että oli mahdollisuus viedä se metsään, yksin tai koirakaverin kanssa sai riehua ja juosta ylimääräiset höyryt pihalle ja kaikenlainen häiriöhärvääminen pysyi siedettävällä tasolla. Koulutusta kokoajan mutta oikeasti se alkoi ottamaan edes perustasoista koulutusta vastaan parivuotiaana, ei sietänyt mitään häiriöitä, eikä siitä ikinä tullut mitään kaikkia ihmisiä ja koiria rakastavaa helppoa koiraa.
Koiraharrastustaustaa ja ns vaativia harrastuskoiria ennen ja jälkeen, tämä vain oli erilainen. Mitään kotielämää meillä ei vietetä edes pienen pennun kanssa vaan ne viedään treeneihin ja näkemään maailmaa pennuntasoisesti heti kun kotiutuvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mekin luovuimme noin puolivuotiaasta pennusta. Meillä oli paljon koirakokemusta, myös vaativammista roduista, mutta tämän koiran kohdalla nostimme kädet pystyyn jo kahden kuukauden jälkeen. Jopa eläinlääkäri suositteli koiran palauttamista kasvattajalle, koska se oli niin aggressiivinen etenkin vieraita ihmisiä kohtaan, ettei tuon ikäisen pennun missään nimessä kuuluisi olla. Eikä vain vieraita, vaan myös meillä käyviä aikuisia lapsia kohtaan, jotka koiran olisi pitänyt jo tuntea. Koira mm. kahdesti hyökkäsi kahden ihmisen jalkaan kiinni, eikä se ollut pentumaista leikkiä. Kyseisen rodun ei myöskään missään nimessä kuulu käyttäytyä noin.
Koira palautui kasvattajalle. Tuntuihan se epäonnistumiselle, mutta toisaalta on selvää, ettemme olisi voineet sitä pitää. Seuraavaksi meille tuli aivan eri rotuinen nuori koira, myöhemmin toinenkin. Kaikki on mennyt erittäin hyvin, kuten kaikkien aiempienkin koiriemme kanssa. Joskus vain osuu kohdalle yksilö, jonka kanssa yhteiselo ei vaan onnistu.
Suosittelen aloittajalle helppoa seurakoirarotua.
On kyllä todella vaikea kuvitella, että alle puolivuotias pentu - joka siis on vielä aivan pikkupentu, taaperoikäinen - hyökkäisi aggressiivisesti ihmisen nilkkaan kiinni. Juu, voivat olla villejä ja rajuja, innostua vieraista liikaa, ja ihan varmasti purevat ja retuuttavat kaikkea mahdollista, sellaisia vilkkaat pennut ovat. Se on kuitenkin ihan eri asia kuin aggressiivisuus, se että koira esimerkiksi peloissaan tai puolustaessaan purisi jotakin. Voi verrata vähän niin kuin lasten tyynysotaan ja painileikkeihin vs. joku aikuinen hakkaa ja potkii, pahoinpitelee, toisen ihmisen ihan tietoisesti ja tarkoituksella.
Puoli vuotias vaihtaa vasta hampaita, leikkii hyökkäämällä jalkoihin oikein murinan kanssa. Sitten idiootit pitää aggresiivisena
Sinä siis kutsut minun lisäkseni myös kokenutta eläinlääkäriä ja kokenutta koirien kasvattajaa idiooteiksi? Saathan sinä niin tehdä. Se ei silti poista sitä faktaa, että tämä pentu ei ollut normaali. Ymmärrät sitten, kun samanlaisen kohtaat.
Tuossa vaiheessa meidän pentu sai suuhun pehmolelunsa, jalan tai käden sijaan. Lisäksi meillä oli pentukehä, jonka jälkeen tuli koiraportti. Asuntoa ei tuhottu.
Jep, tämä meilläkin on riittänyt kaikkien muiden pentujen kohdalla. Myös vaativien rotujen pentuja ollaan helposti saatu kasvatettua fiksuiksi aikuisiksi. Jopa ilman koiraportteja.
Tämän kohdalla mikään ei auttanut koska oli aggressiivinen, ei purrut leikkiäkseen. Kasvattaja oli järkyttynyt kun näki näitä tilanteita, sanoi ettei ikinä, missään nimessä pennun eikä varsinkaan tuon rodun pennun kuulu käyttäytyä noin. Että on täysin epänormaalia.
Enempää en tätä jaksa rautakangesta vääntää. Faktaa on että koirissakin on yksilöitä joiden päässä ei palikat ole kohdallaan, ja usein se alkaa näkyä jo pentuiässä. Tämän kanssa ei siis kasvattajakaan pärjännyt eikä onneksi myöskään laittanut ongelmaa kiertoon, vaan päätyi lopettamaan koiran.
Oliko tää raivopentu jotain spanielirotua? Niillähän on olemassa joku semmoinen syndrooma, jossa se koira vain sekoaa välillä silmittömään raivoon. Ehkä eri jutusta kyse, mutta tuli mieleen. Tätä on ainakin cockereilla ja springereillä muistaakseni.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan ap surullinen ihan muistakin asioista kuin tästä koirahommasta? Suret jo etukäteen kuinka lapset kasvaa ja lähtee pois. Sureksit mennyttä, vaikka mitään Elämää Kaatavaa ei edes tapahtunut? Vaadit itseltäsi paljon ja sitten väsyt ja uuvut ja sitten ruoskit itseäsi siitä?
Voitko hyvin muuten? Hyvä mieli, itsetunto, tuntuuko tulevaisuus kivalta vai tuntuuko ettei mitään hyvää ole kuitenkaan tiedossa.Keskity nyt oikein syvällisesti omaa olotilaasi pohtimaan. Ehkä voisit hakea jotain ymmärtävää ja sinua kannustavaa keskustelua.
Koirat vaistoaa sinun mielentilasi. Olit stressaantunut, yritit hirveesti, väsyit siihen kaikkeen.
Otappa itsellesi aikaaj ja kerää voimia. Ihan rauhassa vaan.Ja sitten joku viilipytty-seurakoira, jonka kanssa ottaa vaan ihan päivät rennosti.
Me otettiin eläkepäivien ratoksi ensimmäinen koira. Ei luettu mtn oppaita. En edes tiennyt näistäkään ohjeista ja vinkeistä, mitä sinä kerroit etukäteen opiskelleesi.Koira on rauhallinen, iloinen, aktiivinen jos jotain aletaan touhuamaan. Eipä olis helpompaa koiraa voinut ollakaan. Tuossa se meidän kanssa on ja päivät kuluu lupsakkaasti.
No onhan tässä surua ehkä muustakin. Voi olla että se kaikki kulminoituu nyt jollain ihmeellisellä tavalla tähän. Tai muiden surujen vuoksi tätä ei olisi lisäksi halunnut. Niinkuin tuolla aikaisemmin yhteen viestiin vastasinkin, niin totta, on ollut surua ajan nopeasta kulumisesta ja haikeutta kun lapset ovat pian isoja (vaikka toki hienoa että kasvavat ja kehittyvät). Mutta se linkittyy tässä siihen, että mietin, oliko tämä tilaisuus tässä? Olisi helpompi hyväksyä allergia yms. itsestä riippumatonta, mutta se, että itse on myös ollut vaikuttajana asian onnistumisessa ja se meni näin.
Tunnistan tuon itsessäni, että yritän liikaa ja uuvun helposti. Ja ei se mieli ole kauhean hyväkään, tulevaisuuskin välillä huolettaa. Toki ennen kun otimme koiran, ei tilanne ollut ihan tällainen, vaikkakin ahdistuksesta ja ajoittaisesta masennuksesta olenkin kärsinyt.
Tuohan koira myös eloa taloon, kun lapset eivät ole enää edes kokoajan kotona ja sitten viimeistään kun muuttavat, niin hiljenee. Ja sitäkin olen miettinyt, kuinka enää voisin ottaa koiraa kun lapset ovat jo muuttaneet? Tuntuu jotenkin ikävältä, että he ovat toivoneet koiraa ja hankimme sen vasta kun he muuttavat.
Tuo juuri, kun mainitsit että te ette lukeneet pentunne kohdalla oppaita ja asiat meni hyvin. Olen sitä juuri miettinytkin, että jos olisi lukenut ohjeita vähemmän. Välillä tuntuu että pennun kasvatuksesta on tehty rakettitiedettä. Lapsuudenkoiranikin kasvatettiin pelkällä maalaisjärjellä, ei luettu oppaita. Maailman kiltein koira oli.
Kiitos ymmärryksestä ja kannustuksesta. Täytyy pohtia paremmin myös itseä.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
^Suurin osa niistä allergioista, jotka puhkeaa nuoren koiran kotiväelle, on ihan vain selittelyä itselleen ja ympäristölle. Totuus on se, etteivät he pärjänneet sen koiran kanssa. Sinä olet sentään rehellinen ja myönnät sen avoimesti.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on outoa että teille valikoitui dominoiva pentu. Valitsitteko itse ja kasvattaja halusi tämän seikan tuoda esille painotuksella.
Kunnon kasvattaja ei olisi antanut noilla lähtötiedoilla sitä dominoivaa yksilöä vaan helpomman.
Hyvä että pentu pääsi uuteen kotiin jossa sen kanssa pärjätään.
Olisiko joku vakituinen hoitokoira hyvä vaihtoehto?
Itse olen tällä hetkellä koiraton koska elämäntilanne ei vielä omaan anna myöten. Minulla on välillä seurana ja lenkkikaverina naapuripitäjästä ns.vakkari hoitokoira.
Valittiin käytännössä itse. Tai meillä oli ajatus ollut jo tästä tietystä pennusta pidempään ja muut olivat sitten jo ehtineet varata muut. Kun kasvattaja tästä hyvin avoimesti kertoi ja painotti, että tämä yksilö vaatii jämäkkyyttä, niin yritimme vielä vaihtaa toiseen, mutta se ei sitten enää onnistunut. Ajattelin että okei, kyllä me varmasti selvitään. Ehkä myös sen vuoksi yritinkin olla todella johdonmukainen ja tarkka. Samalla silti varmaan alitajunnassa ahdisti se dominoiva luonne, kun itse ehkä olisin alistuvamman koiran rohkaisijana parempi. Jotenkin sellaiseen kovapäisempään yksilöön on vaikea muodostaa sidettä. Mutta varmasti yksi virhe tapahtui jo tuossa itsellä, olisi pitänyt olla ottamatta pentua tuosta pentueesta. Olimme vaan jo valmistautuneet useamman viikon että pentu otetaan tästä pentueesta ja tutustuneet kasvattajaan sekä pentueeseen. Olimme pitkään jo ennen tätä yrittäneet löytää pentua, ja asiallisen oloista kasvattajaa ja sopivaa rotua (tai rotuyhdistelmää) oli vaikea löytää samassa paketissa. Tuntuu pikemminkin olevan aikamoista kilpajuoksua.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noutajissa hankalaa ei ole luonne, vaan koko. Toki iso uros voi olla hankala silloin, jos se on yliseksuaalinen ja alkaa astua ihmisiä. Varsinkin kultaisissa näkee joskus näitä ja niissä on joskus myös aggressiivisuutta. Aikoinaan olivat leppoisampia, varmaan näyttelyjalostus pilannut, kun on haettu maskuliinisempaa ulkonäköä ja siten suosittu dominoivasti esiintyviä, isopäisiä hormonihirmuja sen ruman valkoisen värin ohella. 80-luvulla kultsu oli vielä hieno rotu. Nartut on näissä isoissa noutajissa huomattavasti helpompia, ja pienempiäkin. Ei näitä enää voi suositella joka kodin peruskoiraksi, saati lasten käsiin.
Vierailija kirjoitti:
Olisko mahdollista hankkia jokin toinen eläin? Kissa vaikka? Te ette kuulosta oikein koiraihmisiltä. Vähintään se kannattaa olla joku helppo seurakoirarotu.
Varmaan aloitusviestistäni saa ehkä sellaisen kuvan, että koirat olisivat minulle jotenkin vieraita. Mutta ei ole, 13 v. kokemus koirasta on taustalla (sekarotuinen, ei seurakoirarotuja) ja muitakin koiria olen elämäni varrella tavannut. Koiraihminen olen ja niin muukin perheemme on.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pisti silmään tuo "sitten kun päästiin aloittamaan lenkkeilyä". Missä vaiheessa aloititte sen? Minkä rotuinen koira oli kyseessä?
Minulla oli koira, joka oli pentuna jo dominoiva ja ylivilkas. Puri ja reuhtoi, kun yritti ottaa syliin. Sen kanssa aloitettiin lenkkeily heti alussa ja se tarvitsi koko elämänsä valtavasti liikuntaa ollakseen tyytyväinen ja rauhallinen. Stressiherkkä oli myös. Valtavan työläs koira, mutta ihana. Vanhana ja sydänsairaana vielä mennä viipotti kovaa vauhtia.
Dominoiva koira ja epävarma ihminen eivät sovi yhteen. Meillä taisi käydä niin hyvin, että koira opetti jämäkkyyttä minulle. Hitsaannuttiin tiukasti yhteen.
Kaikkein eniten harjoiteltiin rauhoittumista. Myös minä itse. Oma stressaaminen tai rauhoittuminen siirtyy suoraan koiraan.
Ammattimainen eläintenkouluttaja olisi varmasti ollut hyödyksi ja tueksi ap:n tapauksessa.
Varmasti koira olisi tarvinnut enemmän liikuntaa ja aktivointia. Kun koira on lenkitetty kunnolla, se rupeaa tyytyväisenä nukkumaan eikä jaksa tuhota yhtään mitään.
Leluja oli tarjolla, mutta leikittiinkö pennun kanssa joka päivä? Porteilla perheestä eristäminen on varmasti stressannut koiraa myös.
Sanon nämä asiat siksi, jotta niistä olisi hyötyä, joten älä pahastu, ap. Itsekin manailen omia aiempia virheitäni, mutta niistä pitää vaan oppia, ei siinä muu auta. Jatkossa sitten osaa paremmin.
Kiitos viestistäsi. Aloitettiin lenkkeily siinä kun rokotukset alkoivat tehota (joo, sekin oli virhe, olisi tarvinnut uskaltaa aikaisemmin).
Pentusi kuulostaa jokseenkin samankaltaiselta. Tuota olen jälkikäteenkin pohtinut, että oikealla asennoitumisella olisin minäkin voinut oppia tässä, juuri esim. sitä jämäkkyyttä. Ja ehkä meillä olisi voinut tulla parempi luottamussuhde. Näitä vatvon. Mutta toisaalta olen myös tuota miettinyt, olimmeko liian eriparia. Kun olen luonteeltanikin pehmeämpi, niin oliko sellainen kovapäinen koira vain liikaa?
Ongelmana ei ollut se, ettei ollut aikaa aktivoida. Nimenomaan, oikein kaipasin lenkeille menoa. Mutta niistä ei tullut mitää. Koira katsoi jo kaukaa, jos joku lähestyi ja jumitti. Sitten tuli sitä vetämistä, haukkumista, hyppimistä. Näki että pelkäsi ja rupesi vetää aina kotiopäin. Jouduin siis koiralenkin jälkeen menemään itse vielä oman kävelylenkin yksikseni.
Meillä oli aktivointimattoa, kongeja yms. Piilottelin nameja, opetin peruskäskyjä. Pihallakin sai olla mutta sielläkin se meni usein vain jännittyneenä tarkkailuksi häntä koipien välissä, kun ohi kulkee säännöllisesti lenkkeilijöitä. Ja haukkumiseksi se aina meni. Pihalla heittelin leluja yms. harjoitetiin luoksetuloa jne. Vaikkakin harjottelussa tuli useimmiten makupalan perässä luokse, mutta ei helpolla kyllä arkisissa tilanteissa jos ei halunnut, esim. pihalta sisälle. Tavallaan siis kun aktiivisuutta ei saatu purettua lenkeillä, niin sitä sitten oli liikaa. Toki loppua kohden olisi pitänyt varmaan enemmän tehdä yhteisiä juttuja, mutta rupesi voimat loppumaan.
Varmasti porteilla eristäminen stressasi, mutta se oli yksi ohje kun luin tuohon puremiseen liittyen. Ja tosiaan myös ei antanut syödä rauhassa. Oli myös sen tuhoamisen vuoksi pakko laittaa portteja, ettei kaikki tapetit ja huonekalut mene.
Niin ei sitä varmaan muuta voi kun yrittää oppia virheistä, harmi ettei enää voi yrittää uudelleen saman koiran kanssa. Koiran etsiminenkin oli jo niin työläs projekti.
-ap
Meille eläinlääkäri antoi ohjeeksi, että muita kuin rokotettuja koiria ei tavata ennen kuin ensimmäinen rokotus on saatu. Tavattiin sitten vain tuttujen kilttiä vanhempaa koiraa, jonka tunsin hyvin. Tämä koira sitten pyysi minulta luvan, että saako komentaa pentua, kun pentu hyppi silmille. Annoin luvan ja nätisti se ilmaisi, mikä oli ok ja mikä ei.
Pikku pennun sosiaalistumisvaihe on niin tärkeä. Siinä vaiheessa se pitäisi tutustuttaa turvallisesti maailmaan. Minun koirani oli myös hiukan varovainen, ensimmäisillä lenkeillä juoksi syliin turvaan. Pihalla oltiin jo heti seuraavana päivänä kun pentu tuli kotiin, ja siitä sitten laajennettiin lenkkiä pikku hiljaa.
Voi olla, että olitte liian erilaisia. Meillä oli kaksi jääräpäätä, kun itsekin olen sellainen, niin jaksoin sitä säätämistä päivästä toiseen. Toki olin myös aika väsynyt välillä.
Pelkäsitkö muuten koiraa välillä? Meillä oli heti alusta lähtien ihmisten pureminen ehdottomasti kielletty. Kielsin pentua aina jos se meinasi purra. Oppi asian hyvin eikä myöhemminkään purrut ketään.
Koiran eristäminen on huono neuvo, se ei ratkaise varsinaista ongelmaa, tuottaa vaan turhaa stressiä. Koira on kuitenkin laumaeläin.
Pennut riekkuvat hihnassa, se on ihan normaalia. Nätisti kävely pitää erikseen opetella. Tuollaisessa tilanteessa voisi rohkaista koiraa ja namitkin voi auttaa. Jos sinne kotiin painutaan aina kun pelottaa, niin koira oppii, että uhka on todellinen, koska sinäkin pakenet kotiin. Pelottavia tilanteita voi pikku hiljaa harjoitella sietämään. Jos vastaantulijat jännittää, niin kannattaa kiertää tarpeeksi kaukaa.
Kadut nyt eivät muutenkaan ole parhaita mahdollisia lenkkipaikkoja. Koirat nauttivat metsissä kulkemisesta, siellä on rauhallista, ja mielenkiintoista haisteltavaa ja tutkittavaa.
Koiran kasvatuksessa on iso työ eikä se kyllä suju kovin hyvin väsyneenä. Jos koira voi nyt hyvin ja on onnellinen, niin teit oikean ratkaisun.
Sama ohjeistus meillä, mutta meillä ei ole kellään tutulla koiraa niin ei päästy totuttelemaan niin. Näin jälkikäteen mietittynä, olisi tarvinnut johonkin penturyhmään mennä. Ei kylläkään lapsuudenkoiranikaan ei käynyt missään penturyhmissä eikä nähnyt ketään tuttua koiraa erikseen, mutta silti siitä kasvoi hyvin tasapainoinen.
Pureminen kiellettiin ja yritettiin tarjota ohjeiden mukaan tilalle purulelua/luuta, ei auttanut. Kiljahtamisenkin olisi pitänyt auttaa, ei auttanut.
Ja ymmärrän ettei pentu ole valmis hihnassakulkija. Niinkuin kirjoitinkin, niin ohjeiden mukaan ja namien kanssa treenailtiin ohittamisia yms. Ja siis minä en paennut kotiin, pikemminkin koira pakeni. Pakko kuitenkin kadullakin on oppia kävelemään, tässä lähistöllä on muitakin koiria jotka täällä kävelevät (ei tämä niin vilkas alue kuitenkaan ole, normi omakotitaloalue). Ei aina voinut autolla lähteä lenkille jonnekkin metsään.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aloitus. Ehkä rotu tai pentu ei ollut teille oikea tai perheen vaatimukset eivät kohdanneet koiran kanssa elämiseen. Jos vielä päädytte ottamaan toisen koiran aikuinen koira voisi olla vaihtoehto.
Itse sanoisin, että koirakoulu on kyllä parempi vaihtoehto kuin koirakirjojen lukeminen. Pennut ovat pitkään pentuja ja syövät kaiken. Edelleen pidämme kengät, lelut, tavarat poissa jo aikuisen koiran ulottuvilta. Huonekaluja se järsi pentuna sen aikaa kun hampaita tuli, mutta mielellään ottaa leluksi tavaran lattialta, jos sellainen mahdollistetaan.
Koira on parhaimmilllaan 3 v->, ja koiran helppous on suhteessa ympäristöön. Koiran pitää olla koulutettu kaupunkiympäristössä, taajaman sisällä asuntoalueella koiralla on vähemmän asioita mihin reagoida, joten vähemmän koulutetun koirankin kanssa pärjää. Meillä on se periaate, että sisällä ei riehuta, koska loukkaantumisriski. Luita tai naposteltavaa saa silloin tällöin valvotusti. Metsälenkkkejä ja polkuja, haistelua, muiden koirien kohtaamista, uimisya kesällä sitä on meidän koiran arki. Koira vaatii lenkkeilyä sen verran, että koko perheen on hyvä sitoutua asiaan.
Kiitos ajatuksistasi ja kokemuksistasi.
Tuo on varmasti totta, koirakouluun olisi ehdottomasti kannattanut panostaa ennemmin kuin lukemiseen. Olin sitten jo niin uupunut, etten jaksanut mennä koirakouluun. Ehkä pelkäsin että sielläkään ei tule mistään mitään. Mutta näin jälkiviisana sanoisin, että olisi kannattanut mennä kokeilemaan.
Koirakoulu saattoi olla sinulle turhan pelottava paikka, siinä on niin paljon muuttujia, vieraita koiria jne. Sosiaalinen paine, vaikka ketään tuskin ehtii kiinnostaa toisten pärjääminen. Ammattilaisen kutsuminen kotiin olisi voinut olla parempi ratkaisu, mutta asiaahan ei tarvitse jäädä mähkimään. Teit parhaasi ja toimit minusta yllättävän viisaasti, ole ylpeä itsestäsi.
Toivoisin omasta puolestasi, että opit ottamaan vaistosi vakavammin etkä yritä väkisin sinnillä selvitä asioista, jotka tuntuvat menevän huonoon suuntaan. Luultavasti silloin asiassa on joku ongelma, joka pysyy ja pahenee, jos siitä yrittää puskea väkisin läpi. Sanon tämän hullua hevosta kouluttaneena, minulla on mennyt sen kanssa vuosia, kun olen joutunut aina hylkäämään aiemmin oppimani ja etsimään toimivampia keinoja. Et jostain syystä osaa rentoutua ja yrität aivan liikaa, eikä teillä ollut voimavaroja sietää vuosia ikävää tilannetta. Minä en joudu katsomaan ylettömän varovaista ja aluksi hermoheikkoa hevosta kotonani, se auttaa jo paljon. Sekin saa valtaosan päivästä viettää minua paremmassa seurassa.
Sinä tuskin olet hermorakenteeltasi yhtä herkkä kuin hevoseni, vaan sinulla on oma historiasi, joka ei varmaankaan ole ollut ongelmaton. Ehkä voisitte muksujen kanssa hakeutua ohjattuun hevosten kanssa harjoitteluun, jossa opetellaan vain olemaan ilman suorittamista, ja rauhoittumaan ja antamaan asioiden virrata omalla painollaan. Silloin saisit purkaa tarmoasi lasten kannalta järkevällä tavalla ja antaa heille eläinkokemuksia ilman, että arkenne kuormittuu. Jotenkin vainuan, että teet jo surutyötä esikoisen tulevasta maailmallelähdöstä. Tulee akuutti tarve tehdä kaikki se minkä vielä ehtii, mutta se on vain tunne. Ei hän tarvitse jokaista mahdollista asiaa sinulta, hän on oma ihmisensä joka hankkii oman elämänkokemuksensa, ja hankkii aikanaan eläimen tai on hankkimatta. Relaa! Halaus, minullakin on samanikäinen räpistelemässä jo siipiään, ja onhan se jännää äidille. Jos kuitenkin päädytte koiraan, minä hankkisin huomattavan aikuisen ja lunkin eläimen, joka hoitaa teitä enemmän kuin te sitä. Ette tee mitään sähköjäniskoiralla. Mietin vain, että sinuna en ehkä hankkisi sitäkään. Ota itsellesi tilaa ja rauhaa, velvollisuuksia on varmasti jo riittävästi ilmankin.
Suuri kiitos lämminhenkisestä ja ymmärtäväisestä viestistäsi. Vaikken aloitukseen läheskään kaikkea pystynyt kertomaan, pystyit lukemaan tilannettani hämmästyttävän hyvin. Kuin tuntisit minut. Osuit monessa oikeaan.
Tämä väkisin yrittäminen ongelmien läpi on ollut ongelmani. Joustavampaa mieltä tarvitsisin ja tämä kokemus todella opetti minulle sen, nyt surullisesti näin jälkikäteen.
Juuri tuo kun kerroit hevosestasi, että joskus pitäisi vaan löytää uusi tapa tehdä asiat eikä mennä läpi väkisin.
Oikeassa olet siinäkin, että oma historianikaan ei ole ongelmaton, josta varmasti tuo epävarmuus, pelot ja ehkä täydellisyyden tavoittelu kumpuaa.
Ja oikein vainusit tuonkin, että on ollu kriisiä tässä jo siitä, kun vanhempi lapsikin jo lähestyy aikuisuutta. Ja tavallaan se paine ja suru siitä, ettemme ole ehtineet vielä tällaista perheenä kokea. Juuri tuo ajatus jotenkin ollut, että olisin jotenkin itse halunnut tämän kokemuksen tarjota, mutta kai tässä täytyy se hyväksyä, että tämä meni miten meni ja ellemme koiraa hanki vielä joskus niin lapset hankkivat sen vasta mahdollisesti sitten joskus aikuisena.
Mutta todella luit ja ymmärsit tilanteeni oikein. Kiitos ajatuksistasi, ymmärryksestäsi ja myötätuntoisista sanoistasi. Ne lämmittivät mieltäni.
Kiitos kiitoksista ja vakavamielisestä vastauksestasi. Vaikka muistutankin, etten erityisesti tarvitse sitä, ja teet siinä samaa kuin koirankin kanssa. Otat jo hiukan liian vakavasti. Mutta toisaalta perusteellinen viilaaminen on myös vahvuus ja hyve. Sitä on vain opittava säätelemään ja suuntaamaan tavoilla, jotka eivät johda noidankehään. Ihmettelin alkuvaiheessa sitä, miksi hevonen tuntui hermostuvan jo siitä, kun edes vilkaisin sen jalkoja. Niitä kun piti katsella aika usein, kun tulenpalavin kiire oli opettaa se sietämään kavionhoitoa. Sittemmin olen oppinut, että jalkojen tuijottaminen on viesti hevoselle, että niitä koipia olisi paree lähteä siirtelemään kauemmas hyvän sään aikana. Totta kai se huolestui ja hätääntyikin etenkin, jos oli juuri selitetty, että seisoppa siinä. Tai jos paikka oli turhan ahdas väistämiseen.
Arvioni osuu niin oikeaan siksi, että olen harjaantunut hevosten kanssa lukemaan ihmisten energiaa ja tunnetiloja enemmän kuin luontaisesti osaisin. Emme ole niin omituisia sitten kuitenkaan. Hevosenikin on ihan järki tyyppi, on vain vielä paljon herkempi kuin mitä sen oma etu olisi. Huomenna lisää.
Niin, olet tuossakin varmasti oikeassa. Helposti otan turhan vakavasti asiat, tai täytyisi tosiaan oppia tätä luonteenpiirrettä säätelemään oikeaan suuntaan. Onhan perusteellisuudesta etua joissain asioissa, mutta se helposti kääntyy itseään vastaan. Tässä on itsellä oppikoulua vielä käytävänä.
Minulla ei juurikaan kokemusta hevosista ole, muutamaa ratsastuskokeilua lukuunottamatta. Ihmeellistä kyllä, kuinka ne voivat ihmistä auttaa noin lukemaan energioita.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Me kaikki tehdään virheitä ja mitä ei voi muuttaa, ei kannata muistella. Koiralla on kuitenkin nyt ilmeisesti sopiva koti ja asia sen suhteen kunnossa. Ymmärrän kyllä tilanteesi, koska olen itsekin epätoivoinen jahkailija mietin mennyttä ja myös tulevaa. Hetkessä eläminen ei onnistu ja aivot ovat jatkuvasti ylikuormittuneina. Nykyinen koira on myös haastava luonne ja oli ihan hilkulla, että se ei lähtenyt takaisin kasvattajalle. Mulla on ollut samaa rotua aiemmin 3 kpl eikä vastaavia ongelmia. No miehen kanssa vuorotellen voimat oli loppu ja aina kun toinen oli valmis heittämään hanskat tiskiin, niin toinen jaksoi. Ei kannata olla itselleen liian ankara, vaan hyväksy omat päätökset, koska ne perustuu aina sen hetkiseen tilanteeseen eikä kristallipallon kertomaan.
Kiitos ymmärryksestäsi ja kun kerroit kokemuksesi. Näin se täytyy yrittää ajatella ja yrittää hyväksyä asiat, jotenkin noita sanoja halunnutkin tässä muilta kuulla kun tuntuu etten saa niitä itselleni päähän taottua.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Meidät hirveän haastavan pennun kanssa pelasti varmaan se että oli mahdollisuus viedä se metsään, yksin tai koirakaverin kanssa sai riehua ja juosta ylimääräiset höyryt pihalle ja kaikenlainen häiriöhärvääminen pysyi siedettävällä tasolla. Koulutusta kokoajan mutta oikeasti se alkoi ottamaan edes perustasoista koulutusta vastaan parivuotiaana, ei sietänyt mitään häiriöitä, eikä siitä ikinä tullut mitään kaikkia ihmisiä ja koiria rakastavaa helppoa koiraa.
Koiraharrastustaustaa ja ns vaativia harrastuskoiria ennen ja jälkeen, tämä vain oli erilainen. Mitään kotielämää meillä ei vietetä edes pienen pennun kanssa vaan ne viedään treeneihin ja näkemään maailmaa pennuntasoisesti heti kun kotiutuvat.
Tuota olenkin miettinyt, että kun uudessa kodissa on pihasta alkava metsä, jossa pääsevät helposti pitämään vapaana ja siellä ei ketään mene, että se on varmasti voinut auttaa. Meillä ei sellaista metsää, jossa olisi voinut harjoitella vapaanapitoa, ollut lähellä. Ehkä se oli yhtenä ratkaisevaa osana. Olisi sitten tarvinnut lähteä jo autolla ajelemaan, mutta jos sitä päivittäin joutuu menemään erikseen muualle, olisiko sekään kauhean toimivaa ollut. Välillä toki olisikin voinut.
-ap
Joihinkin viesteihin tuossa jo vastailinkin, mutta kiitos kaikille ketkä olette osoittaneet ymmärrystä ja kertoneet ajatuksianne. Se on tuonut minulle uutta näkökulmaa, jota tässä olen yrittänytkin hakea.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Olen samaa mieltä muutaman muun kirjoittajan kanssa siitä, että labbis mix (eikä puhdasrotuinen labbiskaan) ole hyvä valinta lapsiperheen ensimmäiseksi koiraksi. Sama koskee kultaista noutajaa.
Näillä roduilla on jostakin syystä helpon perhekoiran maine ja totta kai joukossa on myös helppoja ja rauhallisia yksilöitä, mutta suuri osa noutajista on etenkin pentuna ja nuorena koirana, tuonne 4-5-vuotiaaksi asti, aika haastavia: hyvin aktiivisia, isokokoisia touhottajia, jotka minun pitkän kokemukseni mukaan järsivät ja tuhoavat keskivertokoiraa enemmän. Ne tarvitsevat jo kokonsa takia huolellisen ja jämäkän peruskoulutuksen ja todella paljon aivotyötä & liikuntaa, ovat mielestäni sporttisen ja aktiivisen perheen koiria. Itselläni on ollut molempia ja lähipiirissä on nytkin, mutta enää en itselleni sellaista ottaisi mm. tuon rasittavan pentuvaiheen takia ja koiran vaatiman liikuntamäärän vuoksi. Olen siirtynyt pienempään ja helpompaan rotuun.
AP:n viesteistä tulee sellainen olo, että hänellä oli elämästä koiran kanssa hyvin erilainen käsitys ja odotukset kuin mitä todellisuus on. Siis jotenkin nuo ihmettelyt ohikulkijoiden haukkumisesta ja hihnasta vetämisessä tai siitä, että koira seuraa sinua kaikille, vessaankin... Sellaisia koirat nyt välillä vain ovat! Jos nuo asiat kokee ylitsepääsemättömän raskaiksi ja stressaaviksi, niin ei koira silloin ole oikea lemmikki teidän perheeseen.
Minkä rotuinen sinulla nyt on?
Ei se pelkkä haukkuminen ja vetäminen, mutta kun asiat eivät edistyneet vaan menivät kokoajan pahempaan. Koira kulki loppuvaiheissa häntä alhaalla ja muutenkin kulki vähän matalana ja veti aivan tuhottomasti vain kotiopäin. Ja ei edes haistellut lenkeillä, oli varmaan niin stressaantunut. Vain metsässä oli rauhallisempi, vaikka sielläkään ei juurikaan haistellut vaan meni sinne tänne. Ei siis se pentumainen energia olisi ollut yllätys, mutta tuo että sen huomasi ettei nauttinut lenkeistä ja oli turhan valppaana kokoajan.
Edelleen, kokemusta on 13 vuotta koirasta. Toki kaikki ovat yksilöitä, mutta eipä meistä kaikilla ole aina taustalla monien eri yksilöiden kokemuksia.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Aloittaja. Tutustu galgoihin.
tai podencoihin
YLIPÄÄTÄÄ
adopt DO nOT shop
älkää tuotako lisää koiria maailmaan
Minusta teit oikean ja vastuullisen valinnan. Siihen ei kaikki pysty. Laitoit koiran edun oman etusi edelle ja koiralla on nyt kaikki hyvin. Vaihtoehtona se että olisitte edelleen samassa tilanteessa ja kaikki stressaantuneita, myös koira. Tottakai se sattuu, mutta oikeat ja suoraselkäiset päätökset on joskus kivuliaita. Tämä ei myöskään tarkoita sitä sinulla ei koskaan voisi olla koiraa.
Minulla oli ennen oman koiran hankintaa naapurin koira kaverikoirana. Ihana koira, joka innokkaasti lähti aina lenkille mukaan. Omistajatkin olivat tyytyväisiä, kun saivat taukoa lenkityksestä.
Lapsena myös lenkitin yhtä pienempää naapurin koiraa.
Siinä yksi tapa saada kivoja kokemuksia koirista, jos omaa koiraa ei ole.
Koiran omistamiseen liittyy raskaskin vastuu, kun pitää päättää isoista asioista, varsinkin siinä vaiheessa, kun koira sairastelee. Päivittäinen hoito vaatii energiaa myös.
Kaverikoira olisi siis sellainen kevyempi vaihtoehto.