Ovatko vanhempansa lapsuudessa menettäneet ihmiset vahvempia henkisesti?

Eiköhän se ole heikompi

Nehän ne just valittavat, eivätkä osaa olla kiitollisia yhtään mistään. Tuttu jäi orvoksi alaikäisenä ja lastensuojeluilmoituksen seurauksena joutui tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, ja tehtiin huostaanottopäätös. Ensin se vietiin sairaalaan ja sitten kai jonnekin tutkimus- ja arviointijaksolle, missä selvitettiin että voidaanko se sijoittaa perheeseen vai laitokseen. Ihmisenä on sellainen elämäntapanegatiivinen ja aina valittamassa kaikesta, vaikka sosiaalitoimi hoitanut elatuksen lapsesta lähtien. Arvosteli toisten vanhempia, sitten suuttui kun hänelle itselleen sanottiin että kannattiko menettää vanhempansa. 

Vierailija kirjoitti:

Nehän ne just valittavat, eivätkä osaa olla kiitollisia yhtään mistään. Tuttu jäi orvoksi alaikäisenä ja lastensuojeluilmoituksen seurauksena joutui tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, ja tehtiin huostaanottopäätös. Ensin se vietiin sairaalaan ja sitten kai jonnekin tutkimus- ja arviointijaksolle, missä selvitettiin että voidaanko se sijoittaa perheeseen vai laitokseen. Ihmisenä on sellainen elämäntapanegatiivinen ja aina valittamassa kaikesta, vaikka sosiaalitoimi hoitanut elatuksen lapsesta lähtien. Arvosteli toisten vanhempia, sitten suuttui kun hänelle itselleen sanottiin että kannattiko menettää vanhempansa. 

Ihan oikein sille, ei varmaan vanhemmatkaan jaksaneet.

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ovat vahvempia. Suurin ongelma nuorilla aikuisilla tuntuu olevan se että pienetkin kolhut lyö elämän lauteilta. Ei ole opittu käsittelemään ikäviä asioita.

Niiden läsnäolevien, (emotionaalisesti kypsien) vanhempien kanssa lapsi juuri oppii käsittelemään pettymyksiä. Toki hyvät sijaisvanhemmatkin voivat tähän pystyä, mutta vanhemman menetys on aina lapselle iso trauma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ovat vahvempia. Suurin ongelma nuorilla aikuisilla tuntuu olevan se että pienetkin kolhut lyö elämän lauteilta. Ei ole opittu käsittelemään ikäviä asioita.

 

Niiden läsnäolevien, (emotionaalisesti kypsien) vanhempien kanssa lapsi juuri oppii käsittelemään pettymyksiä. Toki hyvät sijaisvanhemmatkin voivat tähän pystyä, mutta vanhemman menetys on aina lapselle iso trauma.

Ei välttämättä ole trauma, sanan varsinaisesss merkityksessä. Toki voi olla.

Vierailija kirjoitti:

Ainakin tuntemani teininä orvoksi jäänyt on tosi heikko, kateellinen ja katkera, suuttuu ja hermostuu helposti ja näkee elämässään vain negatiiviset asiat. Hänen mielestään toisilla on ollut helpompaa eikä kenelläkään niin vaikeaa kuin hänellä.

Olisko kuitenkin vasemmistolaisuudesta johtuvaa nämä ominaisuudet?

Orvot pääsevät aina sosiaaliviranomaisten huostaan, heistä vaan tehdään lasupaperit ja sijoituspäätökset. 

Vierailija kirjoitti:

Nehän ne just valittavat, eivätkä osaa olla kiitollisia yhtään mistään. Tuttu jäi orvoksi alaikäisenä ja lastensuojeluilmoituksen seurauksena joutui tekemisiin lastensuojelun ja sosiaaliviranomaisten kanssa, ja tehtiin huostaanottopäätös. Ensin se vietiin sairaalaan ja sitten kai jonnekin tutkimus- ja arviointijaksolle, missä selvitettiin että voidaanko se sijoittaa perheeseen vai laitokseen. Ihmisenä on sellainen elämäntapanegatiivinen ja aina valittamassa kaikesta, vaikka sosiaalitoimi hoitanut elatuksen lapsesta lähtien. Arvosteli toisten vanhempia, sitten suuttui kun hänelle itselleen sanottiin että kannattiko menettää vanhempansa. 

Nämä on just niitä typeriä, he luulevat että saavat sanoa toisille mitä vaan mutta eivät kestä mitään mitä heille itselleen sanotaan. Luultavasti paapottu koko elämä, annettu erivapauksia ja sitten aikusiena ihmettelee miksei erivapaudet jatkukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskon että ovat vahvempia. Suurin ongelma nuorilla aikuisilla tuntuu olevan se että pienetkin kolhut lyö elämän lauteilta. Ei ole opittu käsittelemään ikäviä asioita.

 

Niiden läsnäolevien, (emotionaalisesti kypsien) vanhempien kanssa lapsi juuri oppii käsittelemään pettymyksiä. Toki hyvät sijaisvanhemmatkin voivat tähän pystyä, mutta vanhemman menetys on aina lapselle iso trauma.

Riippuu lapsestakin, jotkut lapset oireilevat herkemmin kuin toiset.

Eivät todellakaan

Tässäkin keskustelussa huomaa että jotkut ei ole joutuneet kokemaan rankkoja asioita lapsuudessa kuten me vanhemman menettäneet, muutenkin heidän elämä on varmaan ollut yhtä helppoa kuin heinän teko. Vanhemman kuolema tuo perspektiivin elämään ja antaa vahvuutta joka kestää läpi elämän, kaverien valitus pikkujutuista vain turhauttaa ja ärsyttää, heille isovanhempien kuolemakin on maailmanloppu mistä ei päästä yli.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa huomaa että jotkut ei ole joutuneet kokemaan rankkoja asioita lapsuudessa kuten me vanhemman menettäneet, muutenkin heidän elämä on varmaan ollut yhtä helppoa kuin heinän teko. Vanhemman kuolema tuo perspektiivin elämään ja antaa vahvuutta joka kestää läpi elämän, kaverien valitus pikkujutuista vain turhauttaa ja ärsyttää, heille isovanhempien kuolemakin on maailmanloppu mistä ei päästä yli.

Joo, vaikuttaakin tosi vahvalta ärsyyntyä ja turhaantua siitä kun kaveri valittaa jostain. Sinä tuskin olet mikään arvostele,aan toisten menetyksiä.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa huomaa että jotkut ei ole joutuneet kokemaan rankkoja asioita lapsuudessa kuten me vanhemman menettäneet, muutenkin heidän elämä on varmaan ollut yhtä helppoa kuin heinän teko. Vanhemman kuolema tuo perspektiivin elämään ja antaa vahvuutta joka kestää läpi elämän, kaverien valitus pikkujutuista vain turhauttaa ja ärsyttää, heille isovanhempien kuolemakin on maailmanloppu mistä ei päästä yli.

Höpönpöpön

Riippuu kyllä varmasti todella paljon lapsen ikätasosta, perheen tilanteesta ja kuinka elämä on jatkunut tuon menetyksen jälkeen (esim. onko lapsi saanut tarvittavan tuen, terveellisen tasapainoisen kasvuympäristön ja rakkauden elämässään ). Jos taas ajatellaan lapsen resilienssin kehitystä (ja jotta sitten aikuisenakin löytyy sitä resilienssiä) eli psyykkistä kestävyyttä, joustoa ja selviytymiskykyä kohdata elämän vastoinkäymisiä, lapsen tarvitseekin ylipäänsä kohdata elämässä erilaisia vastoinkäymisiä, joista selvitä yli.  Viimevuosinahan tämä kaiken lapsen eteen siloittava ja jopa elämän vaikeat asiat maton alle lakaiseva curlingvanhemmuus on kohdannut kritiikkiä ja täysin syystä. Tällainen lapsi, joka ei ole koskaan kohdannut haasteita tai menettänyt mitään, ei välttämättä osaa käsitellä vastoinkäymisiä ja on hyvin itsekäs ja draamainen vaikeiden tunteidensa äärellä. Pienet vaikeudet kuohuvat suuriksi.  Ja toki, jos vanhempansa menettänyt lapsi on jäänyt ilman kehityksensä kannalta tarvittavaa tukea päästä ns eteenpäin, rakkautta ja tervettä kasvuympäristöä, voi tulla ( ja varmasti tuleekin) monenlaista hankaluutta pitkin elämää.

Toivoisin, että ihmiset luottaisivat esimerkiksi tutkittuun tietoon, ennen kuin itse yleistävät ja lokeroivat subjektiivisten kokemustensa perusteella ihmisiä taustoineen. Itse tunnen upeita vahvoja ja elämässään menestyneitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet vanhempansa lapsena esimerkiksi äkkikuolemalle. Eivät jaksa turhasta nurista todellakaan. Yhtälailla tunnen ihmisiä, jotka eivät elämässään päässeet koskaan eteenpäin ja kaikki tuntuu suureellisen vaikealta, olipa menettänyt vanhempansa tai ei.  

Vierailija kirjoitti:

Riippuu kyllä varmasti todella paljon lapsen ikätasosta, perheen tilanteesta ja kuinka elämä on jatkunut tuon menetyksen jälkeen (esim. onko lapsi saanut tarvittavan tuen, terveellisen tasapainoisen kasvuympäristön ja rakkauden elämässään ). Jos taas ajatellaan lapsen resilienssin kehitystä (ja jotta sitten aikuisenakin löytyy sitä resilienssiä) eli psyykkistä kestävyyttä, joustoa ja selviytymiskykyä kohdata elämän vastoinkäymisiä, lapsen tarvitseekin ylipäänsä kohdata elämässä erilaisia vastoinkäymisiä, joista selvitä yli.  Viimevuosinahan tämä kaiken lapsen eteen siloittava ja jopa elämän vaikeat asiat maton alle lakaiseva curlingvanhemmuus on kohdannut kritiikkiä ja täysin syystä. Tällainen lapsi, joka ei ole koskaan kohdannut haasteita tai menettänyt mitään, ei välttämättä osaa käsitellä vastoinkäymisiä ja on hyvin itsekäs ja draamainen vaikeiden tunteidensa äärellä. Pienet vaikeudet kuohuvat suuriksi.  Ja toki, jos vanhempansa menettänyt lapsi on jäänyt ilman kehityksensä kannalta tarvittavaa tukea päästä ns eteenpäin, rakkautta ja tervettä kasvuympäristöä, voi tulla ( ja varmasti tuleekin) monenlaista hankaluutta pitkin elämää.

Toivoisin, että ihmiset luottaisivat esimerkiksi tutkittuun tietoon, ennen kuin itse yleistävät ja lokeroivat subjektiivisten kokemustensa perusteella ihmisiä taustoineen. Itse tunnen upeita vahvoja ja elämässään menestyneitä ihmisiä, jotka ovat menettäneet vanhempansa lapsena esimerkiksi äkkikuolemalle. Eivät jaksa turhasta nurista todellakaan. Yhtälailla tunnen ihmisiä, jotka eivät elämässään päässeet koskaan eteenpäin ja kaikki tuntuu suureellisen vaikealta, olipa menettänyt vanhempansa tai ei.  

Millä perusteell ovat vahvoja ja elämässään menestyneitä? Kyllähän alaikäisistä vanhempansa menettäneistä aina joku oitöö huolta, viimeistään sosiaalitoimi. Toista se on lapsilla joilla ei ikinä ole ollut turvallista vanhempaa.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa huomaa että jotkut ei ole joutuneet kokemaan rankkoja asioita lapsuudessa kuten me vanhemman menettäneet, muutenkin heidän elämä on varmaan ollut yhtä helppoa kuin heinän teko. Vanhemman kuolema tuo perspektiivin elämään ja antaa vahvuutta joka kestää läpi elämän, kaverien valitus pikkujutuista vain turhauttaa ja ärsyttää, heille isovanhempien kuolemakin on maailmanloppu mistä ei päästä yli.

Onpas outoa uhoa. Ihan turhaa olettaa toisten elämästä asioita, katsot kaikkea vain omasta pikkuruisesta vinkkelistäsi.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa huomaa että jotkut ei ole joutuneet kokemaan rankkoja asioita lapsuudessa kuten me vanhemman menettäneet, muutenkin heidän elämä on varmaan ollut yhtä helppoa kuin heinän teko. Vanhemman kuolema tuo perspektiivin elämään ja antaa vahvuutta joka kestää läpi elämän, kaverien valitus pikkujutuista vain turhauttaa ja ärsyttää, heille isovanhempien kuolemakin on maailmanloppu mistä ei päästä yli.

Tässäkin kekustelussa ihmetyttää, että miksi jotkut lapsuudessaan vanhempansa menettäneet yrittävät asettua toisten ihmisten yläpuolelle. Niin, miksi? Eihän se vanhemman kuolema kai mikään meriitti ole. Varsinkaan, kun tässäkin huomaa, miten esimerkiksi empatia tuntuu olevanjoillekin vaikeaa, valitetaan siitä miten kaverit valittavat heidän mielestään pikkuasioista ja yritrtään vähätellä isovanhempien menettämistä.

Mun kokemuksen mukaan vanhemman menettäminen nuorena/ lapsena päinvastoin tekee haavan, joka ei oikein umpeudu ikinä. Mulla on tuttavapiirissä/ sukulaisissa useampia tämmöisiä henkilöitä, ja tuntuu että se on kaikkiin jättänyt tosi ison trauman. Osa elää ns. Normaalia elämää, osalla on päihdeongelmia, ongelmia omassa vanhemmuudessa tms. Ei ole helppoa joka tapauksessa. Älkää tuomitko toisia niin helposti, se on lapselle aivan kaamea tapahtuma

Kaikkihan riippuu ihan tilanteesta ja vaikuttavista olosuhteista. Neljä tuttua jotka menettivät toisen tai molemmat vanhempansa 6-14v kipuilevat asiaa edelleen nyt kolmekymppisinä. Heille tuntuu olevan yhteistä se, että vanhempien kuoleman jälkeen oli kaikenlaista säätöä lastensuojelun ja sosiaalitoimen kanssa, toisen huoltajan kyvyttömyyttä toimia huoltajana yksin, sopeutumisvaikeuksia tilanteeseen ja sellaista. En usko, että vanhempien kuolema olisi tehnyt näistä kenestäkään vahvempaa millään tavalla.

Ne taas joiden vanhempien menettämisen kohdalla ei tällaista säätöä ja vaikeuksia ollut, ovat ihan ok asian kanssa.

Toinen omista vanhemmistani menetti toisen vanhempansa ollessaan alle kouluikäinen, ja hän asui täysi-ikäiseksi asti biologisen perheensä ulkopuolella. Elossaolevan vanhemman ei katsottu kykenevän huolehtimaan hänestä terveydentilansa vuoksi. 

Minun vanhemmallani ilmenee kyvyttömyyttä pitää omista rajoista kiinni. Hän on äärimmäisyyksiin asti uhrautuvainen, ja on esimerkiksi uuvuttanut itsensä auttamalla toisia ihmisiä. Sellaiset ihmiset, jotka etsivät itselleen auttajaa tai kuuntelijaa huomaavat tämän ominaisuuden hänessä heti, ja tarttuvat siihen - toisinaan jopa niin, että hommassa on hyväksikäytön piirteitä, koska vanhempani antaa sen tapahtua.  Hänellä on myös aina ollut överiksi vietyä tunnollisuutta. Se liittyy varmasti tapaan, jolla hänen sukupolveaan on kasvatettu, mutta myös siihen, että hän ei pysty pitämään puoliaan.  Ennen eläköitymistään hän oli sitä tyyppiä, jolta pitää piilottaa autonavaimet, jotta hän ei lähde 39 asteen kuumeessa töihin. 

Tulkitsen hänen käytöksensä johtuvan hänen taustastaan. Hän pyrki välttelemään konflikteja ja olemaan mahdollisimman kiltti, sillä hän pelkäsi joutuvansa pois. Asenne on jollain tavalla näkynyt myös minun kasvatuksessani. Olen luontaisesti temperamentiltani vahvempi, ja vanhempani suhtautui vahvatahtoisuuteeni pahana tapana josta pitäisi päästä eroon. Tämä taas on aiheuttanut minulle valtavasti työstämistä kasvuvuosieni jälkeen.