Lue keskustelun säännöt.
Miksi Aspergereja pidetään valeautisteina?
17.02.2026 |
Kuinka monelle Aspergerille on kerrottu että he eivät ole tarpeeksi autisteja siitä huolimatta että Asperger kuuluu autismin kirjoon? Tai että et näytä ja käyttäydy kuin sellainen jolla on autismi? Ja kuin a yleistä tämä on ollut teille? Tai että Aspergerit olisivat valeautisteja?
Kommentit (35)
Vierailija kirjoitti:
Aspergeriin ei liity kaikkia niitä autismin tyypillisimpiä ja stereotyyppisimpiä piirteitä vaan on ns. tyypillistä autismia lievempi minkä vuoksi osa kokee että Aspergerit koittavat omia tai jopa uudelleenmäärittää autismia.
Aspergeritko sen uuden tautiluokituksen on tehneet? Eihän meillä siihen ole osaa tai arpaa, että lääketieteen ammattilaiset on sen näin luokitelleet, että asperger poistuu itsenäisenä diagnoosina ja sisältyy jatkossa autismin kirjon häiriöihin. Ei me sitä uudelleenmäärittelyä ole tehty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole törmännyt tällaiseen. Oma mies on saanut diagnoosinsa lapsena ja on kyllä, ihan suoraan sanottuna, aivan helvetin autistinen :D
Sen sijaan nykyään epäilen autismikirjon ja/tai keskittymishäiriön diagnoosia aikuisista hakevilla melko usein olevan jotain muuta vialla. Etenkin kun samat tyypit ovat aina jotain "näennäisesti valkoinen heteronainen" mutta joku queer-nimike etsitty ja kaikki mahdolliset diagnoosit on kerättävä. Ettei vain olisi tylsä, vaikean lapsuuden kokenut ja nykyään huonot elämäntavat omaava, ylikuormittunut Tanja Tampereelta tai Elli Espoosta vaan saisi olla erityinen käsiään yhtäkkiä kolmikymppisenä hihkuen läpsyttävä, viimein itsensä löytänyt aseksuaali panromanttinen misofobinen tuoksuyliherkkä AuDHD. Bonusta jos myös itsediagnosoidut POTS, Väsymysoireyhtymä ja fibromyalgia. Syytän some -ja muuta kulttuuriamme.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nämä jotka ovat ns aikuisena saaneet Asperger/ADHD diagnoosin niin heitä tuskin oikeasti mikään vaivaa. Jos on aikuisuuteen asti pärjännyt ilman diagnoosia, on oireet sen verran lieviä, että turha mennä diagnosoitavaksi.
T. Aspergerpojan äiti
Määrittele pärjääminen.
Yleensä aikuisena diagnosoiduilla on ollut pärjäämisongelmia, joiden vuoksi on saanut ehkä montakin väärää diagnoosia ennen kuin autismia tai ADHD:ta lähdetään edes tutkimaan.
Kuka lähtisi edes tutkituttamaan mitään autismia tai ADHD:ta, jos ei mitään ongelmia olisi? Eikä niihin tutkimuksiin heti ensimmäisten ongelmien ilmettyä pääsekään.
P.S. Voin omasta "pärjäämisestäni" kertoa sen verran, että useita kesken jääneitä opintoja, masennusdiagnoosi, kaksisuuntainen mielialahäiriö (diagnoosi todettu vääräksi), vaikeuksia päästä työelämään, vaikka lopulta sain suoritettua hyvin työllistävän koulutuksen, ihmissuhdeongelmia, ...
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nämä jotka ovat ns aikuisena saaneet Asperger/ADHD diagnoosin niin heitä tuskin oikeasti mikään vaivaa. Jos on aikuisuuteen asti pärjännyt ilman diagnoosia, on oireet sen verran lieviä, että turha mennä diagnosoitavaksi.
T. Aspergerpojan äiti
Kaikilla tuntemillani ihmisillä, joilla autismi tai ADHD on diagnosoitu aikuisena, on elämä ollut yhtä sekoilua viimeistään siitä asti, kun muutti omilleen.
Itse olen lopettanut sekoilun, eli ryhtynyt erakoksi. Tällä diagnoosilla vaan ei saa työkyvyttömyyseläkettä, joten töitä pitää hakea, vaikka tietää, ettei mihinkään kelpaa.
Asberger poistettiin tautiluokituksesta ja diagnooseista juuri siksi että asergerisen ja autistisen ihmisen välillä ei ollut eroa, samat rajoitteet ja ongelmat minkä vuoksi ei enää nähty tarvetta pitää niitä erillään vaan asberger sulautettiin autismiin eikä ole enää olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nämä jotka ovat ns aikuisena saaneet Asperger/ADHD diagnoosin niin heitä tuskin oikeasti mikään vaivaa. Jos on aikuisuuteen asti pärjännyt ilman diagnoosia, on oireet sen verran lieviä, että turha mennä diagnosoitavaksi.
T. Aspergerpojan äiti
Kaikilla tuntemillani ihmisillä, joilla autismi tai ADHD on diagnosoitu aikuisena, on elämä ollut yhtä sekoilua viimeistään siitä asti, kun muutti omilleen.
Itse olen lopettanut sekoilun, eli ryhtynyt erakoksi. Tällä diagnoosilla vaan ei saa työkyvyttömyyseläkettä, joten töitä pitää hakea, vaikka tietää, ettei mihinkään kelpaa.
Itselläni keski-iässä asperger-diagnosoituna ei ole ollut mitään sekoilua. Erakkomainen olen ollut aina, mutta pystynyt silti koulut ja työt hoitamaan ilman ongelmia. Vapaa-ajan sitten vaan valinnut viettää yksin, ilman parisuhteita, kavereita tms. Koko homma tuli eteen vasta kun koin työelämässä burnoutin. Siinä vaiheessa selviteltiin siihen johtaneita syitä, ja tuli esiin tuo erikoinen hikikomori-tyylinen elämäntyylini, kuormittuminen sosiaalisista tilanteista jne. Lopulta asperger-diagnoosi. Vaikka tosiaan ensimmäiset ongelmaksi kokemani jutut tuli vasta lähempänä 40 ikävuotta. Se mun erakkoluonteisuus ei ole koskaan ollut mulle ongelma, joillekin muille ehkä (esim. äidilleni, jonka mielestä elämäntapani on outo, ja erakkous noloa).
En näe eroa, olipa autisti tai asperger niin kaikki he käyttäytyvät vielä aikuisena kuin se hemmetin viisi vuotias Kaapo Pikkukakkosen ohjelmassa sen lisäksi että on puhumisen ja ymmärtämisen vaikeutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nämä jotka ovat ns aikuisena saaneet Asperger/ADHD diagnoosin niin heitä tuskin oikeasti mikään vaivaa. Jos on aikuisuuteen asti pärjännyt ilman diagnoosia, on oireet sen verran lieviä, että turha mennä diagnosoitavaksi.
T. Aspergerpojan äiti
Olen eri mieltä. Diagnoosin saaminen voi olla helpotus kun saa oireille selityksen. Mitään käytännön tukea elämään ei tosin saa diagnoosin jälkeenkään. T. Neurokirjolainen 40+ ilman diagnoosia
Tämä on minunkin kokemukseni.
Ainut, että kun tarvitsin psykologin palveluita, osasin pyytää sellaista psykologia, joka ymmärtää neurokirjon asioista. Näissä hommissa on hyvä, että se auttava taho tietää, millainen käyttöjärjestelmä päässäni on.
Vierailija kirjoitti:
Yleensä nämä jotka ovat ns aikuisena saaneet Asperger/ADHD diagnoosin niin heitä tuskin oikeasti mikään vaivaa. Jos on aikuisuuteen asti pärjännyt ilman diagnoosia, on oireet sen verran lieviä, että turha mennä diagnosoitavaksi.
T. Aspergerpojan äiti
Diagnosointi alkoi vasta 1990 - 20000. Eikö silloin ole aiemmin syntyneet olleet aspergereja? Olet hiukan ylimielinen lumihiutaleesi kanssa.
Tyypillinen kun mulla on vaikeempaa kellään muulla ei sit voi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miehet on autisteja, naiset aspergereitä
Enemmän tästä on haittaa siinä että elokuvissa ja sarjoissa ns. autismi-koodattuja hahmoja kuvataan liian usein aspergerina ja se e tä liian usein näitä autismin omaavia henkilöitä näyttelemään ollaan otettu asperger näyttelijöitä eikä oikeita autismin omaavia henkilöitä edustamaan kunnollista autismin representaatiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta taas diagnosoiminen saattaa olla ihan oleellisen tärkeää. Itselläni on autismista johtuen poikkeavan rankat reaktiot keskushermostoon vaikuttaviin aineisiin ja kyllä tämä on asia, joka on syytä ottaa huomioon, jos/kun päätyy esimerkiksi leikkaussaliin. Kohdallani tämä huomattiin sitten kantapään kautta mutta hengissä kuitenkin ollaan.
Autismi diagnosoitiin minullakin toistuvien työuupumusten seurauksena. Ja minulla on sama kuin tällä yhdellä vastaajalla, että olen niin taitava maskaaja, että minusta ei päällepäin huomaa, että olen autisti. Tai no, puoliso huomaa kyllä koska maski putoaa kotona, muille en näytä sitä oikeaa minää enkä ole ulkopuolisille asiaa kertonut myöskään.
Suomalaiset ovat lähestulkoon muutenkin kaikki autisteja suuntaan tai touseen. Siksi tämä on sellainen maa ja kansa kuin se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Enemmänkin asia on niin päin, että me aspergerit emme halua tulla kutsutuksi autisteiksi. Itsekin olen saanut diagnoosin aikana, jolloin autistin ja aspergerin välissä oli normaaleja ihmisiä, joilla toki saattoi olla jotain saman tyyppisiä oireita. Nyt he ovat autisteja. Nyt me olemme autisteja.
Mutta näin aspergerina näen nämä 'uudet autistit' edelleen normaaleina, enkä ymmärrä miksi he haluavat niin kovasti olla autisteja, kun omien kokemusten mukaan he ovat paljon lähempänä normaaleja, kuin meitä aspergeraja tai heitä, jotka aiemmin luettiin autisteiksi.
Puhu vain omasta puolestasi.
Minä kuulun näihin "uusiin autisteihin", ja virallinen diagnoosini on asperger. Minua ei kukaan ole koskaan pitänyt normaalina ennen diagnoosia. Mutta kuin kerron olevani autisti, alkavat ihmiset "pitämään" minua normaalina.
En tarkoittanut "uusilla autisteilla" myöhään diagnoosin saaneita tai mitään sellaista, vaan kaikkia näitä, jotka aiemmin laskettiin normaaleiksi. Sinua ei omien sanojesi mukaan kukaan pitänyt normaalina ja diagnoosin jälkeen sinua on ymmärretty. Tämä viittaa siihen, että diagnoosi on varmaan ollut ihan oikea!
Minulla on elämässäni ihmisiä, joiden autismi vaikuttaa lähinnä performanssilta, joka unohtuu aina sopivan tilanteen tullen. Yhden heistä olen tuntenut lapsesta asti enkä ymmärrä näitä hänen yhtäkkiä ilmaantuneita ja osittain jo unohtuneita oireitaan. En siis väitä, ettei hänellä olisi näitä oireita ollut, vaan jostain syystä niitä on muutaman vuoden ajan liioiteltu, haettu diagnoosit ja sitten vähitellen koko homma oireineen on unohtunut, kun oikeasti ne oireet oli noita muutamaa vuotta lukuunottamatta sillä tasolla, ettei niistä ole heille mitään varsinaista ongelmaa. Normaaleilta vaikuttavat.
Höpsis. Ihan väistämättähän KAIKKI tiettyä ikäluokkaa vanhemmat naiset on voineet saada diagnoosin vasta aikuisena, koska meidän lapsuudessa näitä asioita ei diagnosoitu tytöillä lainkaan.
Munkin oireet on niin "lieviä" etten ole ikinä edes päässyt työelämään, mutta silti saim diagnoosin vasta nelikymppisenä