Lapsi, joka ei saa vanhemmilta rakkautta. Miten oppii mitä rakkaus on?

Kantapään kautta oppii ensin, mitä rakkaus ei ole. Toivottavasti löytää jonkun, jonka kanssa rakkaus tuntuu helpolta.

Ap:n tavalla ajatellen kukaan ei osaa rakastaa, koska jokaisen meidän esivanhemmissa on ollut joku pariskunta, joka ei osoittanut rakkautta ja siitähän seuraa, että ei sitä sitten osaa lapsetkaan.

Ei sitä opikaan. Minuakin vain haukuttiin muttei koskaan kehuttu. Itsetunto on huono ja parisuhteessa tulee vaan läheisriippuvaiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Uskoisin lähes jokaisessa meistä olevan kyvyn rakastaa. Jos taustalla on tuollainen lapsuudenperhe, ei välttämättä ole oppinut kaikkea, mutta eiköhän sinussakin sisummässäsi ole lapsena ollut kaipuu rakastetuksi tulemisesta? Niiden tunteiden avaaminen, ja taito rakastaa sekä itseä että muita... psykoterapeutti voisi parhaiten opettaa sinut löytämään ne uudestaan. Työtä se kyllä vaatii, erityisesti itseltäsi.

Onko ihmisellä ollut omakohtainen "kaipuu rakastetuksi tulemisesta". Sitäkin kautta voi pohtia mitä rakastamiseen voi sisältyä.

Jos etsii jotain, mitä ei ole koskaan kokenut, niin mistä tietää milloin sen löytää? On toki mahdollista, että "se oikea" ei ole vielä osunut kohdalle, mutta jotenkin tämän ikäisenä pidän todennäköisempänä sitä, että minussa on joku ns. valuvika, enkä ehkä osaa ja/tai uskalla rakastua ja rakastaa. Lapsuuteni on jättänyt minuun myös voimakkaan turvattomuuden kokemuksen, koska vanhemmat ei olleet ikinä aidosti läsnä saati tehneet kasvatustyötä ja asettaneet rajoja.

Kiitos mielenkiintoisista kommenteistanne, sain niistä paljon ajateltavaa. Kuten joku muukin mainitsi, myös minulla on erittäin voimakas oman tilan ja ajan tarve, uskoisin sen liittyvän tuohon lapsuudenkodin ilmapiiriin. En oikein siedä muita ihmisiä omassa tilassani kovin pitkään. Sen vuoksi asumme nykyisen kumppanini kanssa erillään. 

AP

Ja kyllä ymmärrän, että vanhempien rakkaus on eri asia kuin miehen ja naisen välinen rakkaus, mutta ajattelen sen ehkä niin, että hyvässä lapsuudenperheessä lapsi oppii ensinnäkin millaista on olla turvassa ja lisäksi hänelle kehittyy hyvä itsetunto ja hän kokee olevansa ihmisenä arvokas. Eli lapsuudessa luodaan tietty pohja myös niille tuleville (romanttisillekin) ihmissuhteille. 

Lapset, jotka jäävät vaille noita em. kokemuksia, ajautuvat helposti huonoihin suhteisiin, koska joutuvat vielä aikuisena hakemaan turvaa, hyväksyntää ja arvostusta muilta, kun sitä ei itsellä sisällä ole. 

AP

Vierailija kirjoitti:

Kyllä rakkauden tuntee, kun rakastaa. Et ole vain löytänyt, sitä oikeaa jos tuntuu vaikealle olla suhteessa tai on tunne, että jotain puuttuisi

No en tiedä mitä se oli mutta tunsin hyvin vahvasti kerran eikä tuntunut että mitään olisi puuttunut. Mutta vaikeaksi siinä olemisen teki se kun toisen mielestä puuttui monikin asia.

Vierailija kirjoitti:

Ei sitä opikaan. Minuakin vain haukuttiin muttei koskaan kehuttu. Itsetunto on huono ja parisuhteessa tulee vaan läheisriippuvaiseksi.

Elämässäni on ollut vain lähinnä säälittävää räpellystä parisuhteen osalta, sen yhdenkin kerran kun syvemmälle pääsi siihen touhuun niin se oli kammottavaa vuoristorataa ja vaikka olikin kivaa olla suuresti ihastunut tai jotain, niin sitten se myös todella musersi itsetuntoa kun toisellakin oli omat ongelmansa. En usko että enää koskaan pystyn yrittämään uusiksi ja ihmetyttää tuo väki jotka vaihtaa suhdetta kuin sukkaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos etsii jotain, mitä ei ole koskaan kokenut, niin mistä tietää milloin sen löytää? On toki mahdollista, että "se oikea" ei ole vielä osunut kohdalle, mutta jotenkin tämän ikäisenä pidän todennäköisempänä sitä, että minussa on joku ns. valuvika, enkä ehkä osaa ja/tai uskalla rakastua ja rakastaa. Lapsuuteni on jättänyt minuun myös voimakkaan turvattomuuden kokemuksen, koska vanhemmat ei olleet ikinä aidosti läsnä saati tehneet kasvatustyötä ja asettaneet rajoja.

 

Kiitos mielenkiintoisista kommenteistanne, sain niistä paljon ajateltavaa. Kuten joku muukin mainitsi, myös minulla on erittäin voimakas oman tilan ja ajan tarve, uskoisin sen liittyvän tuohon lapsuudenkodin ilmapiiriin. En oikein siedä muita ihmisiä omassa tilassani kovin pitkään. Sen vuoksi asumme nykyisen kumppanini kanssa erillään. 

AP

Minä olen saanut rakkautta vanhemmiltani, mutta enpä juuri muualta. Romanttinen rakkaus on rakettitiedettä minulle -oikeastaan tiedän rakettitieteestäkin enemmän kuin tuosta ensinmainitusta. Koulukiusaaminen ja muut ikävät kokemukset ovat saaneet minut uskomaan, etten rakkautta ansaitsekaan. Valuvikoja minulla on vaikka muille jakaa ja otsassa on joku "epäkelpo" -leima, jonka vain miehet näkevät. Lähinnä naurattaa väite, että naisilla on miehiä jonossa. Eipä ole näkynyt. Joskus synkinpinä hetkinä olen ajatellut, että tulisinpa r@iskatuksi, edes sen verran joku huomaisi.

Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että näkemällä ja kokemalla (ja kompuroimalla) sekä itse että muiden tarinoista. Omat vanhempani olivat henkisesti ja fyysisesti kaltoinkohtelevia, emotionaalisesti hyvin epäkypsiä ja ns. rakkaus ja huolenpito olivat ehdollisia ja sekoittuivat ikävällä tavalla jonkinlaisen valtapelin ja manipulaation verkkoon. Se jos mikä laittaa pään sekaisin ja opettaa ikävällä tavalla sen miten satuttavaa ja turvatonta ns. rakkaus on. 

Löysin tämän ensimmäisen turvallisen suhteeni kolmekymppisenä ja olen nyt reilun vuosikymmenen hiljalleen opetellut millaista aito, hellä, turvallinen, hyväksyvä ja huolehtiva rakkaus on. Hän ei koe tarpeelliseksi tuomita tai arvostella minua tai olla millään tavalla ilkeä tai ivallinen, vaan hän ymmärtää ja hyväksyy minut juuri tällaisena. Harvoissa kiistatilanteissakin voimme puhua asioista toista loukkaamatta. Jos toinen kuitenkin loukkantuu, voimme molemmat pyytää anteeksi ja tilanne pysyy turvallisena. Tuntuu, että hän on rakkaudellaan avannut minussakin enemmän rakkautta ja rakkauden osoituksia, se kaikki tuntuu heijastuvan hänestä ja kertautuvan minussa. Tuntuu, ehkä kliseisesti, että hän on tehnyt minusta paremman ihmisen. (Juuri tätä kirjoittaessani hän ilmestyi paikalle ja tuli suukottamaan kasvojani.) 

Vierailija kirjoitti:

Voi kysymys, ja vieläpä ystävänpäivänä😞 oon miettinyt samaa enemmän ja vähemmän koko aikuisen ikäni. Tekstisi voisi olla mun kitärjoittama, ikä/elämäntilanne ja kuvaus  lapsuudenkodista/-perheestä. 

Oon itse tosi katkera siitä, millaiset lähtökohdat elämääni sain. Oon yrittänyt päästä siitä yli ja lakata säälimästä itseäni, tunnen huonoa omaatuntoa kun ajattelen, miten monilla ihmisillä on paljon omaani traagisempi elämänhistoria/traumaattisia kokemuksia. Toisaalta uskon, että ne, jotka selviävät mitä hirveimmistä koettelemuksista, onnistuvat siinä juurikin siksi, että heillä on tuo perustavanlaatuinen kokemus rakastetuksi tulemisesta ja sen kautta saatu usko elämän merkityksellisyydestä sekä kiitollisuus elämää kohtaan. Tapasin nykyisen puolisoni yli 30-vuotiaana, tämä on minun ensimmäinen turvallinen ihmissuhde, jossa koen olevani hyväksytty ja tärkeä omana itsenäni, kaikkine vikoineni ja vaurioineni. Puo

Minulta nuo molemmat sanomasi puuttuvat, sekä usko elämän merkityksellisyyteen että kiitollisuus elämää kohtaan. Eipä ihme että niissä vähissä rakkaussuhteissa mitä minulla on ollut olen lähinnä tullut hyväksikäytetyksi.