En surrut yhtään vanhempieni kuolemia, olenko jotenkin outo?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut  ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.

 

Et selvästikään ymmärrä mitä suru. Jos et ole surrut edes isäsi ja äitisi elämää, siis sitä ettei heidän vanhemmuutensa ollut sellaista kuin olisit lapsena ansainnut, olet tunteeton psykopaatti.

Sinulla on kumma tarve päästä tuomitsemaan muita. -ohis

Vierailija kirjoitti:

En toki taustoja tiedä, mutta kyllähän tuo tunnekylmältä ja erikoiselta kuulostaa. Jos siis nyt vanhempasi kuitenkin tunsit. 

Itke sitä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

et ole outo, itse  en ollut edes vanhempieni hautajaisissa. Isovanhempia surin , he minut kasvattikin.

 

Ehket ole sitten ihan oikea tyyppi kommentoimaan, olet hiukan erikoistapaus. Onneksi. Joskus mietin, että yllättävän monella meillä sentään on jotenkuten kelvolliset vanhemmat, vaikkei ihan priimaa olisi kohdalle sattunutkaan.

Miksi tämä kokemus ei ole tarpeeksi arvokas jaettavaksi? Hyvä tuoda esille useita näkökulmia asiaan. 

Isäni kuoli ensin, sitten äiti parin vuoden päästä.

En itkenyt kumpaakaan. Enkä surrut kumpaakaan sellaisella suremisen tavalla, mitä kulttuurissamme pidetään normaalina.

En tiedä miksi näin. En ylipäätään ylitsevuotavasti rakastanut vanhempiani. Isäni oli mielestäni parempi kuin äitini. Vaikka tiedostan äitini kantaneen ja synnyttäneen minut, ja että se varmasti oli iso asia. Mielestäni äitini älykkyysosamäärä oli melko alhainen ja hän oli hyvin asioita kyseenalaistamaton ihminen. Hän ei koskaan lukenut yhtään kirjaa. Hän ei osannut ajatella asioista kovin syvällisesti.

Isäni siis kuoli ensin. Siinä sai treeniä lähiomaisen kuolemaan. Se tuntui toki joltakin. Paineelta. Erikoiselta. Että nyt hän on poissa. Ei se täysin yhdentekevä asia ollut. Mutta ei kyyneleitä. Ei asian työstämistä, ei "surutyötä", termi jota inhoan.

Ymmärrän, että eri ihmisillä erilaista. Mutta minä jotenkin vain... siis koin kuolemat ei-arkisina, mutta sen syvempiä tunteita ei noussut.

En siis ymmärrä enkä osaa samaistua ihmisiin, jotka ovat täysin palasina, kun vaikka äiti kuollut 72-vuotiaana, kun itse on 41. En dissaa enkä halveksu näitä ihmisiä, tietenkään, en vain pysty ymmärtämään, että millainen se äiti-suhde oikein on ollut, että se vielä noillakin ikä-spekseillä voi tuntua noin pahalta, kun itse olin alle 30-vuotias isäni kuollessa, eikä silti tuntunut tuolta.

Ei tähän muuta voi sanoa, kuin että ihmiset ovat erilaisia. Meillä on kussakin kulttuurissa ja kussakin historian vaiheessa tietyt sapluunat ja standardit ja käsikirjoitukset miltä esim. surun pitää tuntua ja miltä sen kuuluu näyttää. Jos nämä ei toteudu, voi tuntea olonsa oudoksi. (Kannattaa myös miettiä kuinka paljon näistä käsikirjoituksista on omaksuttu ns. Hollywoodista, ja eivät varsinaisesti ole osa perinteistä suomalaista ajattelua.)

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli ensin, sitten äiti parin vuoden päästä.

En itkenyt kumpaakaan. Enkä surrut kumpaakaan sellaisella suremisen tavalla, mitä kulttuurissamme pidetään normaalina.

En tiedä miksi näin. En ylipäätään ylitsevuotavasti rakastanut vanhempiani. Isäni oli mielestäni parempi kuin äitini. Vaikka tiedostan äitini kantaneen ja synnyttäneen minut, ja että se varmasti oli iso asia. Mielestäni äitini älykkyysosamäärä oli melko alhainen ja hän oli hyvin asioita kyseenalaistamaton ihminen. Hän ei koskaan lukenut yhtään kirjaa. Hän ei osannut ajatella asioista kovin syvällisesti.

Isäni siis kuoli ensin. Siinä sai treeniä lähiomaisen kuolemaan. Se tuntui toki joltakin. Paineelta. Erikoiselta. Että nyt hän on poissa. Ei se täysin yhdentekevä asia ollut. Mutta ei kyyneleitä. Ei asian työstämistä, ei "surutyötä", termi jota inhoan.

Ymmärrän, että eri ihmisillä erilaista. Mutta minä jotenkin vain... siis koin kuolemat ei-

Voin kyllä sanoa, että ensimmäiset hautajaiseni olivat aika... epäromanttiset. :D

Hitto, kärpänen kuolleena lattialla = todella tasokas paikka kyseessä, nauratti. Pappi puhuu Jumalasta, yms. En ole lainkaan uskovainen.

Tilanteessa ei ollut draamantuntua, mitä teeveessä nähdään. Se vain oli ja tapahtui. Oli vain elämää. Ei mitään runollista.

Voin kyllä sanoa, että ensimmäiset hautajaiseni olivat aika... epäromanttiset. :D

Hitto, kärpänen kuolleena lattialla = todella tasokas paikka kyseessä, nauratti. Pappi puhuu Jumalasta, yms. En ole lainkaan uskovainen.

Tilanteessa ei ollut draamantuntua, mitä teeveessä nähdään. Se vain oli ja tapahtui. Oli vain elämää. Ei mitään runollista.

Monet asiat ovat todella tapahtuessaan todellisuudessa aivan erilaisia, kuin on kuvitellut. Eka seksikerta, häät, synnytys, hautajaiset. 

Tuntuu siltä, että sinulle on jotenkin täysin valehdeltu tai sinua on pidetty pimennossa, että miten menee tämä homma. Ja silti, jatkat itse samaa ketjua. Koska et erityisesti ala muille mainostamaan ja kertomaan, että hei, tää oli AIVAN ERILAISTA kuin mitä ne sanoo ja mitä telkkarissa näytetään. 

Suomalaiset rituaalit ylipäätään on mielestäni todella haaleita ja vailla mitään draaman tajua. Ja ihan hyvä niin, tai siis, sehän se on normaalia meidän kulttuurissa, ettei tehdä tästä nyt numeroa. Mutta kun on nähty vaikka ennen oman vanhemman hautajaisia 20 000 tuntia Amerikkaan telkkarista, niin ehkä siinä on muodostunut jonkinlainen harhakuva, että miltä sen pitäisi tuntua ja myös näyttää.

Minä usein jopa toivoin äitini kuolemaa, vaikkei hän ollut edes paha ihminen. Hän ei lyönyt tai alistanut minua. Jotenkin vain syytin häntä kaikista ongelmistani, ehkä turhaan. 

Kun hän kuoli, en itkenyt, mutta kyllä se jotenkin joltain tuntui. Järjestettiin hautajaiset. Se oli sitten siinä. 

Emme olleet koskaan äidin kanssa samalla aaltopituudella ja vuosikausia puhumatta oltiin myös. Onneksi viime vuosina ennen äidin kuolemaa puhevälit palautuivat ja opin monta asiaa. Äiti mm. kertoi, että on rakastanut kaikki meitä lapsiaa, muttei ole koskaan osannut sitä rakkautta näyttää. Tämän hän sanoi monta kertaa. Ainakin yhden kerran vastasin tähän todella raa'asti, että vittuakos sitä enää siinä selität, kaikki se paha jonka tuollainen käytös aiheuttaa on jo toteutunut ja tullut meihin lapsiin sisälle, että vittuako siinä pillität. Myönnän, että tuota olen katunut myöhemmin. Vaikka olihan se tottakin. Ja äidilla oli tyypillinen 50-luvun lapsuus, eli paska lapsuus, vaikka tätän Onnelaan moni nostalgisesti kaipaa, niin paskaa ja synkkää sielun pimeyttä se jälleenrakennusajan Suomi monille myös oli. Ei niissä elokuvissa joissa Tauno Palo esiintyy, näytetä mitään todellista totuutta :).

Mutta siis. Äitini oli kai melko kylmä. Hänellä syvät ongelmat ja haavat omasta lapsuudesta. Kun hän kuoli, en surrut millään sellaisella tavalla, millä sureminen nyky-Suomessa Avotakan ja Iltalehden ja Me naisten mukaan pitäisi sanallistaa ja toteuttaa. 

Ei kauheasti sureta psykopaattisen narsistin menehtyminen. Esimerkiksi veljeni kuollessa tiuskaisi heittävänsä veljeni tuhkat mehtään. Kukaan ei kuulemma sais selville. Hautaustoimistossa sanoi myyjälle että niitähän on semmosia virolaisia halpoja arkkuja.

Välini vanhempiini eivät olleet kovin läheiset ja koin myös epäreilua kohtelua. Surin heitä kuitenkin ja huomasin surevani sitä, mitä ei koskaan ollut, mutta olisi helposti voinut olla. Surin myös sitä, mikä oli heidän elämäänsä vaikuttanut siten, että mitään lämmintä perhe-elämää ei muodostunut, en syyllistänyt heitä. Olin vain pahoillani heidän puolestaan. Suren myös sitä, että en voi enää mitenkään asioihin vaikuttaa, kun nykyisellä ymmärryksellä se saattaisi olla mahdollista. 

Mulla ei oikein äitiä ole ollut ja olen joutunut suremaan äidittömyyttä, vaikkei hän ole vielä kuollut. En usko, että mitään surtavaa on välttämättä jäljellä hänen fyysisen kuolemansa tullessa.

Sen sijaan rakasta koiraani olen surrut paljonkin, on vaikea katsoa siitä kuvia ilman kyyneleitä.

Eli riippuu kai siitä miten läheisiä on oltu.

Et ole normaali

Se että avaudut siitä vauvalla tekee susta oudon...

Lapseni kuoleman jälkeen ei kenenkään muun kuolema ole juurikaan tuntunut. On niin eri asia, kun vanhat ihmiset, olkoonkin omat vanhemmat, kuolevat päästyään elämänsä ehtooseen, kuin että lapsi lähtee kesken kaiken. 

Vierailija kirjoitti:

Lapseni kuoleman jälkeen ei kenenkään muun kuolema ole juurikaan tuntunut. On niin eri asia, kun vanhat ihmiset, olkoonkin omat vanhemmat, kuolevat päästyään elämänsä ehtooseen, kuin että lapsi lähtee kesken kaiken. 

Se on sinun kokemuksesi.

Mielestäni kuolemien vertailuissa ei ole mitään järkeä, olosuhteet on se mikä ratkaisee se miten toista surraan.

Kai se evoluutiokin on hoitanut niin että aikuiset lapset ja vanhat vanhemmat ovat jo aika irrallaan toisistaan kun kasvatustyö on onnistuneesti saatettu loppuun. Paukut satsataan jo seuraavaan sukupolveen.