En surrut yhtään vanhempieni kuolemia, olenko jotenkin outo?

Minusta on perin outoa, ellei vanhempien kuolema herätä mitään tunteita.

Mutsi oli alkoholisti, joka pilasi lapsuuteni ja aiheutti aikuisuuteeni asti ongelmia ongelmien perään. Kyyneltäkään en vuodattanut, kun hän kuoli. Olen tunnevammainen, turha kai sitä on kiistää. 

On se minusta erikoista. Ilmeisesti siihen on kuitenkin joku syy, että vanhempien kuolema ei kosketa.

Itse menetin äitini reilu kaksi vuotta sitten ja viimeksi eilen itkin ikävääni. Olimme läheisiä ja vaikka olenkin itse jo keski-ikäinen, tarvitsisin itsekin vielä toisinaan äitiä. Surettaa myös lastemme puolesta, että menettivät mummonsa, joka oli heille hyvin rakas. 

No, ilmeisesti vanhempasi eivät olleet kummoisia, ap. Oman elämäni onnellisin aamu oli se, kun äitini oli kuollut edellisenä iltana. Vihdoinkin vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen ollut pikkulapsesta asti vanhempieni henkilökohtainen palvelija. Ikää kun tulee lisää, niin meno vaan muuttuu hurjemmaksi ja komentavat vieläkin kuin pikkulasta. Nyt itselle ikää 40 ja vanhemmilla reilu 70. Mitta alkaa olemaan lopullisesti täynnä. Iso helpotus kun kuolevat. En varmaan edes laske seppelettä haudalle. 

 

Anteeksi. 

 

Vanhempasi voivat hyvässä (tai pahassa) lykyssä elää vielä 20 - 30 vuotta.

Vapauta nyt, hyvä ihminen itsesi tuosta ikeestä, kun itsekin olet jo 40! Ehdit vielä sinäkin elää elämääsi. Hae jostakin apua, oletettavasti ovat jo murskanneet itsetuntosi. 

Sinun elämälläsi on arvoa muutenkin kuin vanhempiesi palvelijana.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

et ole outo, itse  en ollut edes vanhempieni hautajaisissa. Isovanhempia surin , he minut kasvattikin.

 

Ehket ole sitten ihan oikea tyyppi kommentoimaan, olet hiukan erikoistapaus. Onneksi. Joskus mietin, että yllättävän monella meillä sentään on jotenkuten kelvolliset vanhemmat, vaikkei ihan priimaa olisi kohdalle sattunutkaan.

Ei hän minusta ole erikoistapaus. On paljon vanhempia Suomessa, jotka eivät  hoida hommaansa vanhempina, vaan ennemminkin traumatisoivat lapsensa. Ovat paikalla mutta eivät läsnä.

Vähän sama ja hautajaisissa katsottiin pitkään kun pystyin toimimaan niin järkevästi ilman itkua. Mutta - äiti oli vihannes (aivoinfarkti) ilman parantumisennustusta muutaman kuukauden, joten tiedän että se oli ennen sairastumista aktiviiselle äidillekin helpotus päästä pois. Äiti ei päässyt  - eikä itse lähtenyt ensi oireiden tultua - ajoissa oikeaan hoitoon, joten siksi kävi huonosti. Isä taas oli jo vanha ja pitkään ollut palvelutalossa, palvelutaloa oltiin lakkauttamassa ja hän olisi joutunut toiseen paikkaan. Jotenkin tuntuu että isä päätti että nyt saa sydän pettää ettei tarvitse muuttaa.  Äidin kohdalla se surutyö oli jo tehty ennen kuolemaa ja isän kohdalla tuntui vain että hänen aikansa oli nyt.  

Sinä saatat suoraan sanoen omata psykopaattisia piirteitä. 

Kyllä omien vanhempien menetystä normaali ihminen suree. 

(Voin korkeintaan ymmärtää tilanteen, jossa vaikka isä on sarjamurhaaja ja lapsi ei ole nähnyt isäänsä kuin muutaman kerran elämässään. Tällöin ei ehkä rakkautta synny.)

En minäkään. Ymmärrän tietenkin, että hekin olivat oman aikakautensa kasvattamia ja varmasti monella tapaa kärsivät omasta käytöksestään ja esim melko täydellisestä tunnekylmyydestään mutta ihan hirveät elämän eväät he omille lapsilleen antoivat. Syynsä sille varmasti oli, ettei kumpikaan ollut missään tekemisissä oman (eikä toisenkaan) sukulaisten kanssa joten me lapset kasvettiin ilman minkäänlaista kosketusta sukulaisiin. Ainoastaan se opittiin että ne on prsiistä.

Monella on varmasti toisin ja olen nähnytkin (ja silmät hämmästyksestä selällään sitä seurannut) kuinka vanhemmilla on aikuisiin lapsiinsa läheiset välit eli ollaan kuin kavereita jopa ystäviä ja jutellaan ihan normaalisti kuin ihminen ihmiselle. Omat vanhemmat oli täydellinen vastakohta jotka oli tehneet mykkyydestä kuin taidetta eli jos jostain erehdyit juttelemaan (oli sitten niitä näitä tai oikeaa asiaa) niin vanhemmat onnistui ignooraamaan aivan täysin. 

Vierailija kirjoitti:

Suoraan kysymykseen suora vastaus: Jos omien vanhempien kuolema ei tunnu miltään, niin kyllä, olet outo ja herää kysymys, millainen tunne-elämä tai kosketus omiin tunteisiisi sinulla on. 

Vanhempien kuolema on yleensä ihmiselämän suurimpia kriisejä, koska meillä kaikilla on vain yhdet vanhemmat. Sitä suree, on vihainen, ehkä helpottunut jos vanhemmat sairaita ja vanhoja, pyörittelee kaikenlaista mennyttä mielessään, pohtii omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa... Aika syvissä vesissä ajattelevat ja tuntevat ihmiset ovat silloin, kun perheenjäsen kuolee.

Riippuu siitä, millaiset välit vanhempiin oli.

Täällä jo on ilmoittaitunut vanhempiensa kaltoinkohtelemia ihmisiä.

Jos normaalit välit vanhempiin on, kyllähän vanhemman poismeno normaalia ihmistä koskettaa, vaikka kuolema olisikin odotettu vanhan ihmisen lepoonpääsy.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut  ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.

Äitini on ilmeisesti vielä elossa, koska isäni pesä on jakamatta kai olisi kutsu tullut edes perunkirjoituksiin. En ole äitiäni nähnyt kahteen vuoteen, eikä ole tarvettakaan. Itseäni kiusaisin vain jos lähtisin kuuntelemaan haukkumista 

Vierailija kirjoitti:

Sinä saatat suoraan sanoen omata psykopaattisia piirteitä. 

Kyllä omien vanhempien menetystä normaali ihminen suree. 

(Voin korkeintaan ymmärtää tilanteen, jossa vaikka isä on sarjamurhaaja ja lapsi ei ole nähnyt isäänsä kuin muutaman kerran elämässään. Tällöin ei ehkä rakkautta synny.)

Meistä psykopaatti äitien lapsista tulee vähän tämmöisiä ettei paljon sen hullun akan kuolema hetkauta, päinvastoin tekisi mieli juhlia 

Mun äitini kuoli pitkälliseen sairauteen. En surrut enää siinä vaiheessa, tavallaan se surutyö oli tehty pienissä erissä jo sitä ennen. Oltiin hyvissä väleissä ja tiiviisti tekemisissä, mutta ei nyt sillä tavalla läheisiä kuin jotkut on. 

Isä on jo vanha ja dementoitunut. Suhde vastaava kuin äitiin. En usko, että varsinaisesti suren sitten kun hän kuolee. Se menetys on tässäkin tapauksessa jo pikkuhiljaa tapahtunut, eikä siitä ihmisestä ole oikein mitään enää jäljellä. 

Joku yllättävä kuolema olisi voinut järkyttää ja surettaakin, mutta eteenpäin siitäkin olisi menty. Se on luonnonlaki, että vanhat ihmiset kuolee. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En toki taustoja tiedä, mutta kyllähän tuo tunnekylmältä ja erikoiselta kuulostaa. Jos siis nyt vanhempasi kuitenkin tunsit. 

Jos on kyse ihmisistä joiden kanssa ei esim. ole ollut vuosiin, ehkä jopa vuosikymmeniin tekemisissä, mitä erikoista siinä muka on?

Itse en ole ollut vanhempieni kanssa tekemisissä aikoihin, eivätkä he ole tunteneet minua aikuisena ollenkaan niin vieraita ihmisiähän he ovat. 

Lue viimeisin lauseeni. Jos ihmisiä ei ole vuosikymmeniin nähnyt niin eihän ne kovin tuttuja olekaan. Ja itse olen alkoholistiäidin "kasvattama" jolla oli vakavia mt-ongelmia. 

Vanhempani kuolivat molemmat hyvin iäkkäinä vanhuuteen. Hyvä elämä takana ja molemmat olivat hetkellään ikäänkuin valmiita lähtöön. Kuolemat eivät olleet yllätyksiä, vaan hyvin luonnollisia ja ymmärrettäviä. 
Toki ehkä suruakin koettiin, mutta paljon enemmän rakkautta, haikeutta , kunnioitusta ja kiitollisuutta  silloinkin, kun heidän elämänsä tulivat päätökseen. 
Jälkeenpäin nuo tunteet ovat vain korostuneet, enkä voi sanoa että oikeastaan surisin heidän kuolemaansa. 
 

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut  ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.

Et selvästikään ymmärrä mitä suru. Jos et ole surrut edes isäsi ja äitisi elämää, siis sitä ettei heidän vanhemmuutensa ollut sellaista kuin olisit lapsena ansainnut, olet tunteeton psykopaatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut  ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.

 

Et selvästikään ymmärrä mitä suru. Jos et ole surrut edes isäsi ja äitisi elämää, siis sitä ettei heidän vanhemmuutensa ollut sellaista kuin olisit lapsena ansainnut, olet tunteeton psykopaatti.

Sitä tässä ei kysytty. Olen kyllä kokenut tuosta surua. Lemmikkien kuolemat surettaa myös kovasti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälainen suhde teillä on ollut. Isääni kuolemaa en juuri surrut, suhde oli koko elämän todella etäinen. Äitiäni tulen suremaan vielä vähemmän jos mahdollista koska on kiusannut  ja hankaloittanut elämääni tosi nuoresta saakka. En silti koe olevani mikään tunteeton psykopaatti, empatiani kyllä herää herkästi ja haluan aina että kaikilla on mahdollisimman hyvä olla.

Äitini on ilmeisesti vielä elossa, koska isäni pesä on jakamatta kai olisi kutsu tullut edes perunkirjoituksiin. En ole äitiäni nähnyt kahteen vuoteen, eikä ole tarvettakaan. Itseäni kiusaisin vain jos lähtisin kuuntelemaan haukkumista 

Jep, ymmärrän. Eräänä yönä avauduin tekoälylle äitisuhteestani kun ahdisti taas niin kovasti enkä saanut unta. Se sanoi että olen kokenut vakavaa henkistä väkivaltaa. Ei sitä ees ite tajua kun on niin aivopesty ajattelemaan että on täys luuseri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suoraan kysymykseen suora vastaus: Jos omien vanhempien kuolema ei tunnu miltään, niin kyllä, olet outo ja herää kysymys, millainen tunne-elämä tai kosketus omiin tunteisiisi sinulla on. 

Vanhempien kuolema on yleensä ihmiselämän suurimpia kriisejä, koska meillä kaikilla on vain yhdet vanhemmat. Sitä suree, on vihainen, ehkä helpottunut jos vanhemmat sairaita ja vanhoja, pyörittelee kaikenlaista mennyttä mielessään, pohtii omaa paikkaansa sukupolvien ketjussa... Aika syvissä vesissä ajattelevat ja tuntevat ihmiset ovat silloin, kun perheenjäsen kuolee.

Tää on vain sun näkökulma. Kaikilla ei mene elämä samalla tavalla. Oman elämäni suurin kriisi oli ehdottomasti lapseni kuolema. Koiran kuolemaakin itkin. Mutta vanhempien kuolemat oli vain helpotus. Et voi tietää tällaisella palstalla täysin vieraan ihmisen elämästä mitään jotta voisit väittää noin.

Osanotto lapsestasi. Se on tietysti asia erikseen. Mutta olethan sinä vanhempiesi kuolemaan reagoinut, kun olet helpottunut. Keskustelu kai koski tunteettomuutta vanhempien elämän ja kuoleman edessä. Siihenkin toki voi olla muita syitä kuin tunnevammaisuus, ihminen voi olla kroonisesti paniikissa tai uuvuksissa ja siksi mikään ei tunnu miltään. 

Kaiken kaikkiaan ei voida sanoa mihinkään asiaan mitään yleisellä tasolla, jos jokainen yksityistapaus pitäisi ottaa huomioon. Silloin on aika vaikea keskustellakaan mistään. Yleistämisessä ei ole juurikaan pahaa jos keskustelijat pystyvät ymmärtämään, etteivät ne ole perimmäisiä totuuksia. Eivät ne silti ole vain sun näkökulma, vaan niillä pyritään sanomaan maailmasta jotain järkevää. Usein onnistutaankin. Siksi yleistämisen ehdoton kieltäminen on ihan yhtä pahaa kuin sen ylikäyttökin.

Kun ihminen on oikein vanha niin hän alkaa lähinnä ärsyttämään muita ihmisiä seniiliydellään eikä se ole enää toisille niin kauhea asia kun sitten kuolee pois.