Milloin vain hyväksyisitte mielenterveysongelmanne?

Minulla on harvinainen fobia, niin harvinainen etten halua mainita sitä täällä tunnistamisen pelossa. Arkinen asia. Sanotaan nyt vaikka että fobiani on kukkaruukut. Minulla ei ole ikinä ollut mitään kukkaruukkuihin liittyvää huonoa kokemusta ja tamä pelko on ollut aina, vanhempani ovat kertoneet että olen mennyt aina ihan hysteeriseen paniikkiin kukkaruukkujen lähellä. Kukkaruukut laukaisevat minulla välillä ihan hirveitä ahdistuskausia.

Olen onnistunut rakentamaan elämäni niin että en joudu olemaan kukkaruukkujen kanssa tekemisissä. Tietyiltä osin tämä haittaa elämää, mutta olen onnistunut asian välttelyssä. Mistään mielenterveysavusta ei ole ollut ikinä mitään apua ja olen kolunnut vuosien varrella läpi aivan kaikki tahot. Johonkin tutkimukseenkin minua aikanaan houkuteltiin kun tapaukseni on niin outo. Altistushoito on startattu pari kertaa mutta ne yritykset olivat katastrofeja.

Mies olettaa että paranen joskus, perhe olettaa että paranen joskus, kaverit olettaa että paranen joskus. Täytin juuri 30v ja tuli sellainen realisaatio, että kaikki hoito on oikeasti ollut vain itseni kiusaamista, kun ei tämä ole edennyt mihinkään. Varsinkaan kun tuo fobia on ollut siis oikeasti aina. Oikeasti välttely ja arjen rakentaminen tietynlaiseksi on ollut ainoa toimiva keino.