Lue keskustelun säännöt.
Milloin vain hyväksyisitte mielenterveysongelmanne?
04.02.2026 |
Minulla on harvinainen fobia, niin harvinainen etten halua mainita sitä täällä tunnistamisen pelossa. Arkinen asia. Sanotaan nyt vaikka että fobiani on kukkaruukut. Minulla ei ole ikinä ollut mitään kukkaruukkuihin liittyvää huonoa kokemusta ja tamä pelko on ollut aina, vanhempani ovat kertoneet että olen mennyt aina ihan hysteeriseen paniikkiin kukkaruukkujen lähellä. Kukkaruukut laukaisevat minulla välillä ihan hirveitä ahdistuskausia.
Olen onnistunut rakentamaan elämäni niin että en joudu olemaan kukkaruukkujen kanssa tekemisissä. Tietyiltä osin tämä haittaa elämää, mutta olen onnistunut asian välttelyssä. Mistään mielenterveysavusta ei ole ollut ikinä mitään apua ja olen kolunnut vuosien varrella läpi aivan kaikki tahot. Johonkin tutkimukseenkin minua aikanaan houkuteltiin kun tapaukseni on niin outo. Altistushoito on startattu pari kertaa mutta ne yritykset olivat katastrofeja.
Mies olettaa että paranen joskus, perhe olettaa että paranen joskus, kaverit olettaa että paranen joskus. Täytin juuri 30v ja tuli sellainen realisaatio, että kaikki hoito on oikeasti ollut vain itseni kiusaamista, kun ei tämä ole edennyt mihinkään. Varsinkaan kun tuo fobia on ollut siis oikeasti aina. Oikeasti välttely ja arjen rakentaminen tietynlaiseksi on ollut ainoa toimiva keino.
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla ei ole varsinaisia mielenterveysongelmia mutta samaistun tavallaan koska pelkään staattisia sähköiskuja. En ajattele asiaa enää edes kerran vuodessa, koska se että koskee riskiesineeseen vaikka kyynärpää edellä on muuttunut niin normaaliksi itselle, ja lisäksi olen tajunnut ettei sitä tarvitse peitellä koska täysin samoin käyttäytyisi bakteerikammoinen henkilö, ja bakteerikammohan on yhteiskunnallisesti hyväksyttyä. Nuorena mulla heräsi jopa pieni ahdistus jos piti vaikka paukkupakkasella lähteä johonkin toimistorakennukseen joka oli täynnä kokolattiamattoja ja metalliovia. Edelleenkin e.m. elementit ehkä vähentää mun silmissä viihtyisyyttä enemmän kuin muiden. Niin ja siis en omista mitään tekokuituvaatteita. Enkä harjaa hiuksia ilman sellaista harjaussuihketta. Nää on niin itsestäänselviä etten ole ajatellut niitä moneen vuoteen. Joskus yllättäen tulee tilanne, jossa olisi oikeasti outoa koskea johonkin muulla kuin suoraan paljaalla kädellä, sanotaan nyt vaikka että teryleenipukuun pukeutunut täti ojentaa mulle muovista palkintopokaalia ja kaikki tuijottaa, ja silloin sen fobian kyllä huomaa kun pitää fyysisesti pakottaa se käsi koskemaan sitä, enkä varmaan pysty ilmettäkään hallitsemaan. Tsemppiä kukkaruukkukammon kanssa!
Niin kauan kuin minulla on Pyhä Henki ja välit yläkertaan kunnossa ja elän Jumalan tahdossa niin kaikki muu tulee toisarvoisena
Hyväksyin ja ymmärsin omat mielenterveyden ongelmani jo 30 vuotta sitten ja sen jälkeen väittelin tohtoriksi.
Oon nyt 38 enkä ikinä ollut luonnollisessa vakaassa työsuhteessa. Oon ala-asteella asti ollut syömisongelmainen, masentunut ja ahdistunut. 16-vuotiaana aloin saamaan paniikkikohtauksia. Ainiin, krooninen unettomuus. Pari lekuria on sanonut, että nuo kaikki ovat jatkuneet niin pitkään, että todennäköisesti syön lääkkeitä lopun elämääni.
Ei siinä mitään, mutta mä joudun tappelemaan niistä lääkkeistä, minkä avulla nukun, pysyn skarppina ja toimintakykyisenä.
Psykiatria on laittanut nyt 2 vuotta vaan jarrua ja multa on mennyt koko jaksaminen siihen itsen puolustamiseen, mun pitäis saada myös olla mahdollisimman normaali, vaikka se lääkkeitä tarvii. Jos olis ollut vaan ne lääkkeet, niin saattasin olla töissä. Olin jo parempana aiemman psykiatrisen suhteen aikana. Seuraava aloitti sen terrorisoinnin, mitään aiempaa ei luettu,mun kokemuksia ei kuunneltu tai jos kuunneltiin niin niistä ei välitetty.
Kun itse jo ehkä oon yli 20 vuoden sairastamisen ja yrittämisen aikana oppinut tuntemaan itseäni ja tiedän mikä auttaa ja mikä ei.
Tää on ollut mustaa komediaa jo pitkään. Mä en enää usko että musta mitään tulee omillaan.
Voisivat antaa suoraan eläke paperit, tai mieluummin eutanasiapillerin. Mä en vaan kaikesta yrityksestä huolimatta osaa kuten muut, tarviisin siihen apua, sitä ei saa.
Mä oon menetetty tapaus enkä mä täältä omin avuin nouse enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on jatkunut oikeasti koko elämäni ajan, alkaa tuntua lohdullisemmalta vain hyväksyä se että tämä pelko on itselleni ihan pysyvä asia. Ehkä minulla oikeasti on vain jotain vikaa aivoissa, ja tätä ei edes voi parantaa. Olen ollut tähän asti todella positiivinen ja hoitomyönteinen asian suhteen, mutta nyt tuli joku raja vastaan. Lääkketkään ei ole auttaneet, vaan olen joko saanut niin rajuja sivuoireita että niissä ei ole ollut järkeä tai ahdistus ja paniikki ei ole kadonnut mihinkään. Oudoin kokemus olo ahdistus ilman ahdistuksen tunnetta, se paniikki ei ikään kuin päässyt purkautumaan ja sitten oksentelin viikon vaikka olo oli periaatteessa tasaisen tunteeton. Ap
Voiko fobiat muka olla olemassa niin nuoresta saakka? Oletko varma ettei mitään ole käynyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voiko fobiat muka olla olemassa niin nuoresta saakka? Oletko varma ettei mitään ole käynyt?
Tietysti voi olla.
Mikä se sun ongelma on? Ei kukkaan voi sinua auttaa ennen kuin rehellisesti kerrot ongelmasi ja miten se vaikuttaa elämääsi ja kuinka olet itse ongelmaa yrittänyt hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Fobiasta toipuminen on mahdollista pitkäjänteisellä, vähittäisellä altistumisella pelon kohteelle ja haitallisen välttämiskäyttäytymisen purkamisella. Tehokkain tapa on siedätyshoito, jossa pelättyä tilannetta tai kohdetta kohdataan asteittain, aluksi mielikuvissa ja myöhemmin käytännössä. Myös rentoutusharjoitukset ja tarvittaessa psykoterapia (esim. kognitiivinen käyttäytymisterapia) auttavat.
Vierailija kirjoitti:
Oon nyt 38 enkä ikinä ollut luonnollisessa vakaassa työsuhteessa. Oon ala-asteella asti ollut syömisongelmainen, masentunut ja ahdistunut. 16-vuotiaana aloin saamaan paniikkikohtauksia. Ainiin, krooninen unettomuus. Pari lekuria on sanonut, että nuo kaikki ovat jatkuneet niin pitkään, että todennäköisesti syön lääkkeitä lopun elämääni.
Ei siinä mitään, mutta mä joudun tappelemaan niistä lääkkeistä, minkä avulla nukun, pysyn skarppina ja toimintakykyisenä.
Psykiatria on laittanut nyt 2 vuotta vaan jarrua ja multa on mennyt koko jaksaminen siihen itsen puolustamiseen, mun pitäis saada myös olla mahdollisimman normaali, vaikka se lääkkeitä tarvii. Jos olis ollut vaan ne lääkkeet, niin saattasin olla töissä. Olin jo parempana aiemman psykiatrisen suhteen aikana. Seuraava aloitti sen terrorisoinnin, mitään aiempaa ei luettu,mun kokemuksia ei kuunneltu tai jos kuunneltiin niin niistä ei välitetty.
Kun itse jo ehkä oon yli 20 vuode
Et sinä sieltä kenenkään muunkaan avulla nouse. Ehkä et nouse ollenkaan. Mutta tämä on sinun ainoa elämäsi ja olet tuhlannut siitä jo melko suuren pätkän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voiko fobiat muka olla olemassa niin nuoresta saakka? Oletko varma ettei mitään ole käynyt?
Tietysti voi olla.
Esim hämähäkkien pelko on täysin normaalia: liikaa jalkoja. Korkeanpaikan pelko myös, koska keittiöjakkaraltakin voi pudota.
Miten pääsee eläkkeelle mt-ongelmainen takia? Koska ne uskoo, että kuntoutus ei kannata?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä se sun ongelma on? Ei kukkaan voi sinua auttaa ennen kuin rehellisesti kerrot ongelmasi ja miten se vaikuttaa elämääsi ja kuinka olet itse ongelmaa yrittänyt hoitaa.
Minähän kerroin sen aloituksessa. Vahva, irrationaalinen fobia joka on ollut aina ihan pikkulapsesta asti ja johon mikään hoito ei ole purrut, hoito on ollut joko tuloksetonta tai pahentanut tilannetta. Olen imenyt ihan hullun määrän yhteiskunnan resursseja ja kolunnut läpi kaikki mt-palvelut mitä maa päällään kantaa. Kokeillut lääkitykset. Olen ollut hoidon piirissä ihan aina. Ap
Vierailija kirjoitti:
Hyväksyin ja ymmärsin omat mielenterveyden ongelmani jo 30 vuotta sitten ja sen jälkeen väittelin tohtoriksi.
Ainakin väität niin.
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Lapsena kaikenlaiset "irrationaaliset" pelkotilat ovat ihan normaaleja. Lapsi elää ns. maagisessa todellisuudessa ja aikuisen voi olla mahdotonta ymmärtää niitä pelkoja. Jostain syystä koit syvää kauhua eikä sinua osattu auttaa sen olon kanssa, jäit pelkosi kanssa yksin. Se vain vahvistui ja olet ehkä oppinut pelkäämään myös sitä itse äärimmäistä kauhua. Voin hyvin kuvitella ettei psykiatria ole kuin pahentanut tilannettasi.
Omalla kohdallani kyse ei ole fobiasta, mutta vähän ironisesti hyväksyin mielenterveysongelmani siinä vaiheessa, kun viimein sain diagnoosin. Lapsuus, nuoruus ja aikuisuuden alku meni diagnosoimattomana, joten mitään apuakaan ei saanut juuri siinä kaikkein kriittisimmässä iässä. Nyt kun mielelle on koitunut jo "peruuttamatonta haittaa", niin lääkkeillä ja positiivisella ajattelulla (heh) luovii elämästä läpi oman sairauden kanssa, vaikka tietääkin ettei siitä pääse koskaan eroon. Koko elämä on vain yksi iso järjestelykysymys, millä keinoin parhaiten selviytyy vaikka mielen ongelmat ovatkin jatkuvasti mukana.
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Niin, no, tämä se ongelma taitaa olla. Kaikki pitävät tätä parannettavana asiana ja lähipiirissäni on ihmisiä joita selkeästi ärsyttää tämä rajoite, vaikka tämän pystyy järjestelemään niin että olen ainoa joka jää asioista paitsi fobian takia. Mieheni tuntuu ymmärtävän tätä valitettavasti huonoiten. Tällä tuntuu olevan vahvasti se ajatus että kaikki mt-ongelmat ovat parannettavissa olevia asioita. Tiedän että tälle olisi läheisistäni isoin kolaus jos luovuttaisin hoidon suhteen. Ap
Nosto