Lue keskustelun säännöt.
Milloin vain hyväksyisitte mielenterveysongelmanne?
04.02.2026 |
Minulla on harvinainen fobia, niin harvinainen etten halua mainita sitä täällä tunnistamisen pelossa. Arkinen asia. Sanotaan nyt vaikka että fobiani on kukkaruukut. Minulla ei ole ikinä ollut mitään kukkaruukkuihin liittyvää huonoa kokemusta ja tamä pelko on ollut aina, vanhempani ovat kertoneet että olen mennyt aina ihan hysteeriseen paniikkiin kukkaruukkujen lähellä. Kukkaruukut laukaisevat minulla välillä ihan hirveitä ahdistuskausia.
Olen onnistunut rakentamaan elämäni niin että en joudu olemaan kukkaruukkujen kanssa tekemisissä. Tietyiltä osin tämä haittaa elämää, mutta olen onnistunut asian välttelyssä. Mistään mielenterveysavusta ei ole ollut ikinä mitään apua ja olen kolunnut vuosien varrella läpi aivan kaikki tahot. Johonkin tutkimukseenkin minua aikanaan houkuteltiin kun tapaukseni on niin outo. Altistushoito on startattu pari kertaa mutta ne yritykset olivat katastrofeja.
Mies olettaa että paranen joskus, perhe olettaa että paranen joskus, kaverit olettaa että paranen joskus. Täytin juuri 30v ja tuli sellainen realisaatio, että kaikki hoito on oikeasti ollut vain itseni kiusaamista, kun ei tämä ole edennyt mihinkään. Varsinkaan kun tuo fobia on ollut siis oikeasti aina. Oikeasti välttely ja arjen rakentaminen tietynlaiseksi on ollut ainoa toimiva keino.
Kommentit (41)
Vierailija kirjoitti:
Jos tuo kovasti rajoittaa elämäänne pariskuntana niin ymmärrän ihan täysin miksi miehesi ei jaksa.
Kyllä se rajoittaa, mutta ei mielestäni liikaa. Hoidan kaiken fobiaan liittyvän järjesteltävän itse. Pitkät hyvät jaksot on silloin, kun en joudu fobian kanssa tekemisiin, huonoimmat on olleet silloin kun olen ollut hoidossa ja koittanut väkisin pakottaa itseäni olemaan sen kanssa tekemisissä. Tämä on laukaissut masennus- ja ahdistuskausia, joita ei olisi ilman altistusta tullut. Aivoni menevät ikään kuin niin pahaan solmuun, että kehitän muitakin pelkotiloja ja näen kaiken ahdistavana.
Olen ollut parisuhteen alusta asti rehellinen miehelleni siitä että hei, minulla on tällainen sairaus. Ja asia oli alkuvaiheessa ok, kai sillä oletuksella että paranen joskus. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyväksyisin ja osin olen hyväksynytkin, mutta se tekee arjen elämisestä vaikeaa joskus jopa sietämätöntä. Kaikki hoitokeinot käytetty.
Eikö mikään ole oikeasti auttanut yhtään??
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Se on pysyvä vain jos välttelee niitä eikä siedätä itseään. Ihmisen aivot on plastiset vielä aikuisenakin ja kaikesta tuollaisesta voi opetella pois.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Se on pysyvä vain jos välttelee niitä eikä siedätä itseään. Ihmisen aivot on plastiset vielä aikuisenakin ja kaikesta tuollaisesta voi opetella pois.
Ap:han kirjoitti että altistusta on yritetty useaan otteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Se on pysyvä vain jos välttelee niitä eikä siedätä itseään. Ihmisen aivot on plastiset vielä aikuisenakin ja kaikesta tuollaisesta voi opetella pois.
Ap:han kirjoitti että altistusta on yritetty useaan otteeseen.
Ap ei ole yrittänyt kunnolla
Sun sijassa menisin psykoterapiaan, koska tuo asia vaikuttaa niin laajasti ja haittaavasti sun elämään. Terapiassa voisit saada ymmärrystä sille, mitä asioita fobian takana on. Ja nimenomaan sun olisi hyvä mennä osaavan psykoterapeutin vastaanotolle, pitkään terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa, että sulla voi olla muutakin mt-ongelmaa kuin fobia. Mene perusteellisiin tutkimuksiin.
Erittäin vaikea masennus. En kyennyt ulos, en vastaamaan puhelimeen. En saanut unta viikkokausiin. Laihduin. Olin aivan sekaisin, toivoin ja silti pelkäsin kuolemaa. Monista kokeilluista lääkkeistä ei apua ollut. Mitään syytäkään ei masennukselle ollut, oli kiva koti, työ, mies, ystäviä. Hoitojakso ja ect pelasti minut. Olin töissä ja lääkitys purettiin liian pian. Vuoden päästä kaikki uusiutui. Sama hoito, mutta nyt estolääkitys viidettä vuotta, toivoakseni loppuelämän. Pelkäisin muuten taudin palaavan.
Näitä mielen sairauksia ei voi todellakaan ymmärtää muut kuin saman kokeneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuohon voi mitään sanoa kun et kerro kunnolla mistä on kyse ja miten paljon tuo vaikuttaa läheistesikin elämään. Joskus sitä käpertyy omaan kärsimykseensä ymmärtämättä lainkaan miten raskasta se oireilu läheisillekin on.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuohon voi mitään sanoa kun et kerro kunnolla mistä on kyse ja miten paljon tuo vaikuttaa läheistesikin elämään. Joskus sitä käpertyy omaan kärsimykseensä ymmärtämättä lainkaan miten raskasta se oireilu läheisillekin on.
En oikein tiedä miten kuvailisin tarkemmin, olen kertonut jo tilanteestani tarkkaan. Minulla on ollut ihan järkyttävä fobia muille normaalia, jokapäiväistä asiaa, esinettä kohtaan ihan pienestä lapsesta saakka ja olen siis mennyt ihan paniikkiin tuosta niin pitkään kuin olen ollut elossa. Olen kahlannut mielenterveyspalveluita läpi ja käynyt juttelemassa niin monelle ammattilaiselle että olen mennyt laskuissa sekaisin jo vuosia sitten. Tuloksetta. Lääkitykset eivät ole auttaneet, venlafaksiinista tuli esim. Niin raju näkökentän väreily yhtään pimeämmässä että oksetti kun yritin nukkua ja autolla ajo hämärällä oli mahdotonta. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, tutustu traumajuttuihin..
Mitä pelkäät tapahtuvan vai et mitään, menet vain paniikkiin? Kuinka nopeasti palaudut? Heti, kun olet sen esineen ohi vai "olo laskee hiljalleen"?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vastauksena alkuperäiseen kysymykseen: kaikki varmaan hyväksyvät, että sinulla on tuo ongelma kukkaruukkujen kanssa. Ongelma on siinä, että he eivät hyväksy ongelman peruuttamattomuutta, eikö niin? Ehkä sinun täytyy keskustella heidän kanssaan ja kertoa juurta jaksain, että tilasi on todennäköisesti pysyvä.
Se on pysyvä vain jos välttelee niitä eikä siedätä itseään. Ihmisen aivot on plastiset vielä aikuisenakin ja kaikesta tuollaisesta voi opetella pois.
Ei mene noin. Itsellä on annihilaatioahdistus, miltä tuo ap:n juttu kuulostaa. Sitä EI siedätetä, koska siedätys opettaa ihmiselle, että se paha asia tapahtuu aina uudelleen ja uudelleen. Välttäminen on ainoa oikea hoito ja kun elämä on turvallisempaa, todennäköisesti pelkoreaktio on automaattisesti lievempi ja liikkumavara kasvaa. Elämän stressikohdissa alue voi olla hyvin kapea.
Eikä tuosta pääse terapiallakaan, koska siihen ei liity mitään pelkoa. Siksi järjellä on mahdoton käsitellä. Tuo asia on triggeri, ei pelon kohde.
Ap, onko elämässäsi ollut turvattomuutta lapsena tai nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun sijassa menisin psykoterapiaan, koska tuo asia vaikuttaa niin laajasti ja haittaavasti sun elämään. Terapiassa voisit saada ymmärrystä sille, mitä asioita fobian takana on. Ja nimenomaan sun olisi hyvä mennä osaavan psykoterapeutin vastaanotolle, pitkään terapiaan.
Jos kyseessä on tuo, mitä olen kuvaillut, sitä EI käsitellä terapiassa. Kun ei ole mitään käsiteltävää. Psykiatri on kieltänyt altistuksen. Vika ei ole mielessä vaan hermostossa. Kuten vaikka huomaat, että auto on suistuu tieltä et ala pelätä., että kas vaan laita on nyt tässä ja taidanpa pudota sen yli ja kuolemkohan vai en ja sattuukohan hirveästi. Sinä vain pelästyt salamana kokonaisvaltaisesti. Ja luuletko altistuksen auttavan, jos joka päivä joudut samaan tilanteeseen, että olet suistumassa jyrkänteeltä? Että joku päivä ajattelisit, että eipä tässä mitään, antaa mennä vaan ihan rauhassa, tulee kuolema tai ei. Sinä alat välttää sitä mutkaa, joka on niin vaarallinen, että joudut riskeeraamaan henkesi siinä joka päivä, koska harvan psyyke kestää joka pv kohdata kuolemanvaara.
Trauma peräinen paniikki häiriö jokin laukaisee vanhan trauman joka aiheuttaa pelkotilan. Jos sellainen on niin pitäisi se trauma saada hoidettua sieltä pohjalta pois. Muuten asia saattaa jopa muuttua joksikin muuksi traumaan liittyväksi mikä sen pelkotilan laukaisee.
Olen ap:n kaltainen. Rauhoittavat ei auta, siedätyshoito pahentaa oleellisesti, hypnoosihoito ei auta, tapahtumaketjun purku osiin ei auta, koska se on on/off. Ihmisen eloonjäämisvietti menee rauhoittavien ja muiden lääkitysten yli.
Kukaan ei pysty painamaan liipaisimesta päätään kohti joka pv, ei edes läheisten mieliksi. Eikä käsi tottele, vaikka haluaisit.
Sitä paitsi siinä pelkää pahempaa kuin kuolemaa. Koko maailma katoaa ja itse ikuisesti hiukkaisiksi jonnekin avaruuteen, valkoiseen, mustaan tms.
Vierailija kirjoitti:
Voiko fobiat muka olla olemassa niin nuoresta saakka? Oletko varma ettei mitään ole käynyt?
En ole ap. Minulla tapahtui annihilaatiokokemus 5-vuotiaana ja sen jälkeen siihen liittyvät triggerit aiheuttavat paljon pahempaa kuin pelko tai paniikki. Luulin pitkään, että kaikki "pelkäävät" samalla tavalla, mutta mut tiedän, että moni ei elämässään koskaan koe mitään niin vahvaa pelkoa/ahdistusta siitä, että tilanne uusiutuisi.
Siinä tapahtumassa hermosto tekee niin äärimmäisen ratkaisun, että se irrottaa ihmisen itsestään ja ihminen ikään kuin katoaa maailmasta, koska on niin mahdottoman tilanteen edessä yksin, eikä ole mahdollisuutta kuin edetä, vaikka joka solu huutaa, ettei pysty.
Minä muistan tuon. Ap ehkä ei muista mitä tapahtui, koska mieli suojelee siltä.
Ei ehkä ihan sama kuin ap:lla, mutta itselläni hävisi teini-iästä saakka vaivannut vahva fobia, kun käsittelin aivan toista, mutta samoihin aikoihin syntynyttä traumaa terapiassa. Tuntui ihan ihmeelliseltä, että ennen aivan eksistentiaalista kauhua aiheuttanut asia ei tuntunut enää miltään. Tämäkin oli sellainen aivan arkinen asia, jota elämässä ei pystynyt mitenkään välttämään, ja siihen saakka fobia oli vain pahentunut vuosi vuodelta.
Miten terapiassa käsiteltiin traumasi?
Jos tuo kovasti rajoittaa elämäänne pariskuntana niin ymmärrän ihan täysin miksi miehesi ei jaksa.