Lue keskustelun säännöt.
Miehen lapsuudenkodin erikoinen "kulttuuri" ja toimintatapa
04.02.2026 |
Tämä on varmaan monissa muissakin kodeissa tyypillistä, mutta itselleni vierasta. Olen alkanut todella nähdä ja ihmetellä tätä asiaa vasta nyt yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen. Aina aiemmin luulin, että minussa on jotain vikaa kun heidän seurassaan mulla oli jotenkin outo ja levoton olo.
Ja tämä kulttuuri on siis sellainen, että ensinnäkin koko ajan pitää tehdä jotain tai lähteä/mennä/tulla. Jos mitään selkeää tekemistä ei jonain hetkenä ole, niin sitä keksitään. Eli siinä taloudessa kukaan ei "vaan ole" tai rentoudu. Televisio on koko ajan päällä ja usein kaksi televisiota (eri huoneissa) tai televisio ja radio yhtä aikaa. Kaikki tekeminen on lisäksi kauhean kiireistä, vaikka mitään kiirettä ei ole.
Jos tulee eteen jotain vaikeita tilanteita tai tunteita, niin yleensä lähdetään jonnekin tekemään jotakin, eli ikään kuin paetaan sitä tunnetta siihen tekemiseen. Tunteita tai vaikeuksia ei varsinaisesti mitenkään kohdata, vaan ne haudataan tuon kiireen ja suorittamisen alle. Tämä koskee sekä omia että toisten tunteita. Niistä ei puhuta, vaan ne ohitetaan tekemällä jotain mikä vie ajatukset muualle.
Sinällään en vastusta asioiden tekemistä ja tuo tapa on ihan hyvä jossain pienessä harmistuksessa tai alakulon karkottamisessa, mutta minusta tuntuu omituiselle, että isotkin asiat, surut ja ongelmat mennään tuolla samalla kaavalla. Eli missään kohtaa ei pysähdytä ja anneta aikaa niille tunteille.
Miehelläni on diagnosoitu ADHD ja olenkin alkanut miettiä voisiko se olla kokonaan/osittain seurausta tuosta kodin toiminnasta. Hänellä oli kasvuikäisenä erinäisiä vaikeitakin ongelmia ja on kertonut ettei saanut niihin mistään oikein mitään apua. Eli on jäänyt lapsena ja nuorena omien hankalien tunteidensa kanssa hyvin yksin. Ja nyt hän on sitten samanlainen "suorittaja" kuin perheensä. Ahdistuu jos yritän puhua jostain syvällisemmästä tai jos itken tai olen muuten herkässä mielentilassa.
Tästä on nyt muodostunut jonkinlainen muuri meidän kahden välille, koska minä olen tottunut siihen, että tunteet kohdataan sellaisina kuin ne on ja niiden äärelle ns. pysähdytään käymään niitä läpi. Tykkäisin myös joskus olla vaan tekemättä mitään, mutta mies ei tähän pysty. On tosi vaikea saada toiseen ihmiseen tunneyhteyttä, kun hänen "peittonaan" on jatkuva tekeminen ja suorittaminen.
Kommentit (81)
Mutta tuohan on hyvä asia. Muinaisten 30-luvun saksalaisten kuuluisaksi tekemää sanontaa mukaillen, "suorittaminen vapauttaa".
Kun on tehnyt työtä, jotain kotiaskaretta, harrastusta, siitä tulee hyvä mieli ja olo kun on Suorittanut. Pelkkä oleminen, ja vetelehtiminen, siinä tulee aika pian olo että on vain hukannut aikaa, ja tulee mieleen mitä hyödyllistä olisi silläkin ajalla voinut suorittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Puhumattomuuden seurauksena parisuhteet kaatuvat siihen, että ihmiset eivät osaa tunnistaa tai ilmaista omia tarpeitaan. Odottavat ehkä jopa kumppaninsa tunnistavan niitä ajatuksia lukemalla, vaikka eivät itsekään olisi niistä kovin hyvin selvillä. Sitten katkeroidutaan, kun näitä ääneen lausumattomia tai jopa tiedostamattomia tarpeita ei toinen ymmärrä tyydyttää. Vaikeaa oloa voi sitten paeta tuollaisella suorittamisella ja jatkuvalla touhuamisella ja katkeroitua lisää. Sitten kun kamelin selkä lopulta katkeaa, selitellään, että kasvettiin erilleen, vaikkei oikein edes tiedetä, mitä sillä tarkoitetaan. Epämääräistä pahaa oloa, jota on paettu vuosia tai vuosikymmeniä välttelemällä pysähtymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteista puhuminen on minä-puhetta eli äärimmäistä itsekkyyttä. Sen tavoitteenahan on, että toinen muuttaa oman elämänsä, jotta tunteistaan puhuva saisi haluamansa.
Nyt en kyllä ymmärrä tätä yhtään. Tunteista puhuminen on hyvinkin vastavuoroista. Välillä toinen kuuntelee ja välillä puhuu. En ymmärrä miten se olisi itsekästä.
Voit puhua vain omista tunteistasi. Käytät sanoja, joilla voi olla eri merkitys eri ihmisille, mutta et ikinä voi puhua toisen tunteista, koska et tiedä niistä mitään. Tunteistaan puhuva ei puhu totta, koska tunteet ovat olemassa vain hänelle, joten kaksi ihmistä puhumassa tunteista on sama asia kuin kuunnella kahta eri satua samaan aikaan.
Voit kuunnella, kun toinen puhuu tunteistaan, mutta yhtä hyvin hän voisi lukea sinulle Päätalon teoksia ääneen, yhtä vähän olisit osa tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Puhumattomuuden seurauksena parisuhteet kaatuvat siihen, että ihmiset eivät osaa tunnistaa tai ilmaista omia tarpeitaan. Odottavat ehkä jopa kumppaninsa tunnistavan niitä ajatuk
Sekoitatko nyt tarkoituksella tunteet ja tarpeet?
Vierailija kirjoitti:
Mutta tuohan on hyvä asia. Muinaisten 30-luvun saksalaisten kuuluisaksi tekemää sanontaa mukaillen, "suorittaminen vapauttaa".
Kun on tehnyt työtä, jotain kotiaskaretta, harrastusta, siitä tulee hyvä mieli ja olo kun on Suorittanut. Pelkkä oleminen, ja vetelehtiminen, siinä tulee aika pian olo että on vain hukannut aikaa, ja tulee mieleen mitä hyödyllistä olisi silläkin ajalla voinut suorittaa.
Kuulostaapa ahdistavalta. Vähän väliähän noita on ammattilaisten kirjoittamia juttuja, että tylsistyminen ja joutenolo tekee hyvää aivoille. Että välillä osaa vain maata ja tuijottaa seinää. Tuleehan siitä hyvä mieli, kun on saanut asioita tehtyä, mutta siitäkin pitäisi tulla hyvä mieli, että on vaan. Jos siitä syyllistyy, niin silloin ei ole ihan terveillä jäljillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tunteista puhuminen on minä-puhetta eli äärimmäistä itsekkyyttä. Sen tavoitteenahan on, että toinen muuttaa oman elämänsä, jotta tunteistaan puhuva saisi haluamansa.
Nyt en kyllä ymmärrä tätä yhtään. Tunteista puhuminen on hyvinkin vastavuoroista. Välillä toinen kuuntelee ja välillä puhuu. En ymmärrä miten se olisi itsekästä.
Voit puhua vain omista tunteistasi. Käytät sanoja, joilla voi olla eri merkitys eri ihmisille, mutta et ikinä voi puhua toisen tunteista, koska et tiedä niistä mitään. Tunteistaan puhuva ei puhu totta, koska tunteet ovat olemassa vain hänelle, joten kaksi ihmistä puhumassa tunteista on sama asia kuin kuunnella kahta eri satua samaan aikaan.
Voit kuunnella, kun toinen puhuu tunteistaan, mutta yhtä hyvin hän voisi lukea sinulle Päätalon teoksia
Onko sulle empatia tuttu asia edes terminä?? Tietenkään ei voi täsmälleen tietää miltä toisesta tuntuu, mutta kyllä normaali ihminen pystyy eläytymään ja kuvittelemaan jos toinen kertoo tunteistaan. Ja vähintäänkin olemaan tukena ja lohduttamaan tai mitä ikinä tilanne vaatiikaan.
Mitä tarkoittaa tämä tunteiden äärelle pysähtyminen ja niiden läpikäyminen? Jatkuvaa papatusta siitä, miten minusta tuntuu tältä ja siltä? Entä jos näille puhumisen sijaan tekijöille tunteiden läpikäyminen tapahtuu siellä omassa päässä ilman, että ympäristölle julistetaan vihantunnetta oikein vimmalla?
Jos omille tunteilleen tarvitsee koko ajan toista ihmistä peiliksi ja sanoittajaksi, on omassa päässä jotain todella pahasti vialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Terapeutti sanoi aikoinaan, että toisen tunteista ei voi olla vastuussa.
Siksi tunteista puhuminen ei ole sen arvokkaampaa kuin tunteiden purkaminen toimintaan. Kyse on yksilön omasta kokemuksesta, se ei ole oikea eikä väärä, se ei muutu paremmaksi tai hyväksytymmäksi, vaikka siitä puhuisi tuntitolkulla tai olisi vaiti. Tunne on vain tunne, totta vain minulle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tästä syystä opetin aikoinaan omat pojat puhumaan kaikenlaista tunnepaskaa ja nauramaan vasta jälkikäteen. Että ole kuuntelevinasi, älä kommentoi, korkeintaan sano väliin että voi-voi tai ei-kai ja kauhistele, hoe välillä, että mä niin ymmärrän, miltä susta tuntuu jne. Koska osalle naisista tunteiden ilmaisu on sitä, että tunteet saa ilmaista vain yhdellä tavalla, näkyvästi ja kuin terapiaistunnossa. Tunteita EI SAA ilmaista teoilla, ei siis koskaan, koska se on pakenemista. Älä siis lohduta autonsa kolaroinutta naista sanomalla, että ei se mitään, minä soitan korjaajan vaan pysähdy asian äärelle, itke, sure, selitä kokemuksen
Tuollainen ajattelumalli on varsin ongelmallista pitkällä aikavälillä. Tunteiden tukahduttaminen ja ilmaisemisen estäminen luo ongelmia, erityisesti lapsille. Tämä voi johtaa siihen, että aikuiset eivät osaa käsitellä omia tunteitaan, eivät pyydä tukea ja kokevat vaikeuksia muodostaa syviä ihmissuhteita. Vaikka teot ovat tärkeitä, tunteiden sanallinen ilmaiseminen on yhtä oleellista. Jos tunteita ei ilmaista sanoilla, voi syntyä väärinkäsityksiä ja etäisyyttä. Jos pojille opetetaan tämä ajattelutapa, he voivat kasvaa tunnekieltäytyjiksi, jotka pelkäävät haavoittuvuutta ja kokevat suhteet pinnallisiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään, että heillä myös muut ihmiset ja heidän elämänsä arvotetaan tekemisen kautta. Eli mitä kukin opiskelee tai tekee työkseen ja mitä saavutuksia ja titteleitä löytyy. Vähän sellainen näkemys, että ihminen ei edes ole olemassa jos hän ei koko ajan tee jotain.
ap
No tunnistan ihan saman ainakin siinä suhteessa, että lähes aina kun kohtaa miehen perheen, niin aina on puhe milloin ja minkä mittainen on loma jne. Toisaalta se piirre on näkynyt omillakin vanhemmilla. Se on ikäänkuin vanhemman sukupolven juttu, kun elämä on tai oli vuosikymmeniä pitkälti rutinoinuttua ja vakituisen työn sanelemaa.
En tiedä tajuaako tämä eläköitynyt sukupolvi sitä, että sellainen asia kuin työn tekeminen ja loma voi olla etuoikeus, eikä tämän päivän maailmassa mikään itsestäänselvyys, että vakityö on oikeasti vakityö (mistä seuraa kuukauden palkallinen loma). Mikäli nämä arvottavat tajuavat sen, niin toiseuttavat helposti muita ("minä, minä ja minä ja mun työ ja mun ansaittu loma ja kesälomasuunnitelmat") Itseä on alkanut tympimään sellainen, että ei osata puhua oikein mistä muusta kuin tällaisesta pinnallisesta ja sen lisäksi tosiaan tohotetaan enemmän kuin pysähdytään koskaan kunnolla syventään asioita ja puhumaan joskus tunteista. Ei, ne on parempi ohittaa...
Tämän ketjun kommentit ovat karanneet hyvin kauas aloituksesta. Mielestäni.
Ei AP vaatinut jatkuvaa tunteiden analysointia (mikä muuten on s**tanan rasittavaa elämän hukkaamista). Mutta kiinnitti huomion siihen, että aivan kaikki peitetään tekemiseen ja touhuiluun. Ja sehän ei ole tervettä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Terapeutti sanoi aikoinaan, että toisen tunteista ei voi olla vastuussa.
Siksi tunteista puhuminen ei ole sen arvokkaampaa kuin tunteiden purkaminen toimintaan. Kyse on yksilön omasta kokemuksesta, se ei ole oikea eikä väärä, se ei muutu paremmaksi tai hyväksytymmäksi, vaikka siitä puhuisi tuntitolkulla tai olisi vaiti. Tunne on vain tunne, totta vain minulle.
Mites tämä terapeutin toteamus johtaa päätelmään, että tunteista puhuminen ja tunteiden kuunteleminen ei olisi silti yrittämisen arvoista, vaikka toisen tunteista ei olisi vastuussa? Mielestäni aloittaja ei tarkoita, että ei saisi toimia, mutta nyt näkyy vain toiminnan ylikorostuminen kokonaan tunteista puhumisen ja kuuntelun kustannuksella. Toista voi yrittää ehtiä kuunnella ja niihin voisi reagoida, vaikka ei olisikaan sitten samaa mieltä. Mielestäni on vakavaa, jos tavallaan kaikkein lähimpiin ihmisiin ei ole tunneyhteyttä ja tulee ohittamisen kokemuksia. Ovatko ne sitten edes niin läheisiä ja onko suhde vain muodollinen? Vaikka olisi toiminnan ihminen, niin pysähtyminen, vaikka sitten ammatti-ihmisen kautta, voi auttaa purkamaan tunnelukkoja. Se ei tarkoita silti sitä, että pitäisi velloa tunteissa. Kaiken ei tarvitse tarkoittaa aina ääripäätä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onks ne etelä-pohjanmaalta
Ei ole.
ap
Nivalasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Tottakai tunteista täytyy puhua, harva kuitenkaan osaa lukea toisen ajatuksia. Toki jossain suuren surun hetkellä pelkkä iso halauskin voi olla alkuun tärkeä, mutta elämässä tulee vastaan niin paljon erilaisia tunteita (niin positiivisia kuin negatiivisiakin) ja niistä on tärkeä keskustella. Kun ei jaa niitä tulee todella helposti väärinkäsityksiä ja turhautumista. Jos ei kerro, mitä tuntee, miten toinen voi tietää, mitä tarvitsee tai kaipaa? Se tunteista puhuminen on tapa luoda yhteys toiseen ja ymmärtää, miksi käyttäydymme tietyllä tavalla. Jos tunteista ei puhuta niin se suhde jää auttamatta hyvin pinnalliseksi. Ihan mielenterveydenkin takia on tärkeää, että elämässä on sellaisia ihmisiä, jonka kanssa voi avoimesti puhua tunteistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta tuohan on hyvä asia. Muinaisten 30-luvun saksalaisten kuuluisaksi tekemää sanontaa mukaillen, "suorittaminen vapauttaa".
Kun on tehnyt työtä, jotain kotiaskaretta, harrastusta, siitä tulee hyvä mieli ja olo kun on Suorittanut. Pelkkä oleminen, ja vetelehtiminen, siinä tulee aika pian olo että on vain hukannut aikaa, ja tulee mieleen mitä hyödyllistä olisi silläkin ajalla voinut suorittaa.
Kuulostaapa ahdistavalta. Vähän väliähän noita on ammattilaisten kirjoittamia juttuja, että tylsistyminen ja joutenolo tekee hyvää aivoille. Että välillä osaa vain maata ja tuijottaa seinää. Tuleehan siitä hyvä mieli, kun on saanut asioita tehtyä, mutta siitäkin pitäisi tulla hyvä mieli, että on vaan. Jos siitä syyllistyy, niin silloin ei ole ihan terveillä jäljillä.
Minä tarkennan, kyllä tietty joutenolo on tarpeen levonkin takia. Jos tekee fyysistä suoritetta, tietenkin lihakset ja elimistö tarvii lepoa. Jos tekee henkistä suoritetta, aivot tarvii myös lepoa. Mutta siis jos vaan "on" vaikka puolikin päivää, niin se alkaa minun mielestä olla liian paljon.
Ja siitä olen ihan eri mieltä että tylsistyminen olisi hyväksi aivoille, ei ole...
Mutta asia erikseen onkin että nykyään monet ihmiset ei pysty olemaan edes viittä minuuttia yksin, pelkästään omien ajatustensa kanssa vaan se tylsistyminen alkaa jo niin pian. Vierotusoireet kaikesta hömpästä iskee päälle. ja sitten otetaan se älypuhelin käteen ja aletaan selaamaan somea.
Vierailija kirjoitti:
Mitä tarkoittaa tämä tunteiden äärelle pysähtyminen ja niiden läpikäyminen? Jatkuvaa papatusta siitä, miten minusta tuntuu tältä ja siltä? Entä jos näille puhumisen sijaan tekijöille tunteiden läpikäyminen tapahtuu siellä omassa päässä ilman, että ympäristölle julistetaan vihantunnetta oikein vimmalla?
Jos omille tunteilleen tarvitsee koko ajan toista ihmistä peiliksi ja sanoittajaksi, on omassa päässä jotain todella pahasti vialla.
Tunteiden äärelle pysähtyminen ei ole mitään papatusta, vaan kyse on siitä, että tunnistaa omat tunteensa ja antaa itselleen tilaa käsitellä niitä. Tunteet eivät katoa, vaikka niitä ei ääneen sanottaisi, mutta jos niitä ei käsittele, ne voivat jäädä jumittamaan mieleen ja vaikuttaa käyttäytymiseen ja ihmissuhteisiin. Jos koko ajan yrittää selvittää tunteitaan vain yksin, voi olla, että jää kiinni omiin ajatusmalleihin eikä näe asioita laajemmin.
Se, että joskus tarvitsee toista ihmistä peiliksi tai sanoittajaksi, ei tarkoita, että päässä olisi jotain vikaa. Meidän tunteet voivat olla monimutkaisempia ja vähemmän selkeitä kuin ehkä ajattelemme, ja silloin ulkopuolinen näkökulma voi auttaa hahmottamaan, mistä on kyse. Tunteiden jakaminen ei ole heikkoutta vaan keino saada käsitystä siitä, mitä oikeasti tuntee ja samaten saada tukea ja ymmärrystä siltä rakkaalta ihmisiltä. Miksi ihmeessä sinä haluaisit, että sinulle rakas ihminen joutuu käsittelemään vaikeita asioita yksin?
Samaten jos ne tunteet johtuvat jostain mitä se toinen teki tai jätti tekemättä tottakai on tehtävä selväksi miten tämän käytös itseen vaikuttaa. Se, että keskustellaan sekä positiivisista tunteista, että negatiivisista syventää parisuhdetta. Jos niistä ei keskustella niin silloin ei kumppanit kunnolla ymmärrä toisiaan ja ennen pitkää se suhde todennäköisesti kariutuu tai ainaki pysyy etäisenä kun on valtava kuilu kumppanien välillä.
Minulla isä oli tällainen, mutta ei mitään ADHD:ta. Piti aina tehdä tai suorittaa jotain. Päämäärätietoinen ja menestynyt mies, mutta vaikeista tunteista ei puhuttu. Taustalla todennäköisesti omien vanhempien vaikea ero, ailahteleva isäni isä, isäni äitini eli mummini vaiettu suru sodassa kaatuneiden veljien vuoksi. Ylisukupolvista traumaa, joka siirtyi minuun. No omia lapsia ei ole, joten tämän suvun kärsimyssaaga loppuu minuun.
"Minä tarkennan, kyllä tietty joutenolo on tarpeen levonkin takia. Jos tekee fyysistä suoritetta, tietenkin lihakset ja elimistö tarvii lepoa. Jos tekee henkistä suoritetta, aivot tarvii myös lepoa. Mutta siis jos vaan "on" vaikka puolikin päivää, niin se alkaa minun mielestä olla liian paljon.
Ja siitä olen ihan eri mieltä että tylsistyminen olisi hyväksi aivoille, ei ole...
Mutta asia erikseen onkin että nykyään monet ihmiset ei pysty olemaan edes viittä minuuttia yksin, pelkästään omien ajatustensa kanssa vaan se tylsistyminen alkaa jo niin pian. Vierotusoireet kaikesta hömpästä iskee päälle. ja sitten otetaan se älypuhelin käteen ja aletaan selaamaan somea."
No kyllä se tylsistyminen vaan tekee hyvää. Lapsiakin suositellaan kasvattamaan niin, että annetaan niiden kokea tylsyyttä, eikä järkätä koko ajan jotain ajanvietettä. Tylsistyneet aivot alkaa raksuttamaan ja keksimään itse tekemistä.
Ja erilaisia me ollaan. Sinä ilmeisesti kärsit jo puolesta päivästä tekemättömyyttä, joku toinen voi ajelehtia vaikka viikon. Tärkeintä on kuitenkin, että te tehopakkaukset ette paheksu ja väheksy rauhallisempia ihmisiä. Jokainen saa itse määrittää mikä on itselleen sopiva määrä tekemistä ja riittävä taso elämässä.
"Tunteissa vellominen on sitten eri asia. Mutta se, että perhe-elämä on täysin tunnekylmää on sitten eri asia.
Jos ei pysty yhtään käsittelemään kumppanin pahaa mieltä tai jopa suututaan siitä, on ongelma. Haluaisitko sinä olla suhteessa, jossa toinen ei edes noteeraa, jos sinulla on ongelmia tai murheita? "
Kuten kirjoitettiin, niin pelkkä tunteista puhuminen ei ole automaattisesti hyvä, kun sitä on niin kovin monenlaista. Tähän psykoterapeutti juuri viittasi, että tunnepuhe ei välttämättä ole lainkaan aitoa eikä hyväksi. Taustalla voi olla jopa tarve peittää tunteita ja käyttää "tunteista puhumista" manipulointikeinona. Hän oli omassa työssään törmännyt tällaiseen paljon. Hän piti miehiä parempana tunnistamaan tunteitaan ja puhumaan niistä.
Psykoterapeutti puhui siis nimenomaan parisuhteista, ei lasten kasvatuksesta. Lapsilla tunteen ilmaisu on suoraa ainakin alkujaan, mutta jos esimerkiksi on pitänyt olla kiltti ja miellyttävä, alkaa todellisten tunteiden verhoaminen jo heti lapsena. Ja sen päälle sitten kehkeytyy näitä epäaitoja tunnepuheiden tasoja.
Vasektomia miehelle ja lahjoitetuilla sukusoluilla ei-adhd lapsia.