Lue keskustelun säännöt.
Miehen lapsuudenkodin erikoinen "kulttuuri" ja toimintatapa
04.02.2026 |
Tämä on varmaan monissa muissakin kodeissa tyypillistä, mutta itselleni vierasta. Olen alkanut todella nähdä ja ihmetellä tätä asiaa vasta nyt yli 10 vuoden yhdessäolon jälkeen. Aina aiemmin luulin, että minussa on jotain vikaa kun heidän seurassaan mulla oli jotenkin outo ja levoton olo.
Ja tämä kulttuuri on siis sellainen, että ensinnäkin koko ajan pitää tehdä jotain tai lähteä/mennä/tulla. Jos mitään selkeää tekemistä ei jonain hetkenä ole, niin sitä keksitään. Eli siinä taloudessa kukaan ei "vaan ole" tai rentoudu. Televisio on koko ajan päällä ja usein kaksi televisiota (eri huoneissa) tai televisio ja radio yhtä aikaa. Kaikki tekeminen on lisäksi kauhean kiireistä, vaikka mitään kiirettä ei ole.
Jos tulee eteen jotain vaikeita tilanteita tai tunteita, niin yleensä lähdetään jonnekin tekemään jotakin, eli ikään kuin paetaan sitä tunnetta siihen tekemiseen. Tunteita tai vaikeuksia ei varsinaisesti mitenkään kohdata, vaan ne haudataan tuon kiireen ja suorittamisen alle. Tämä koskee sekä omia että toisten tunteita. Niistä ei puhuta, vaan ne ohitetaan tekemällä jotain mikä vie ajatukset muualle.
Sinällään en vastusta asioiden tekemistä ja tuo tapa on ihan hyvä jossain pienessä harmistuksessa tai alakulon karkottamisessa, mutta minusta tuntuu omituiselle, että isotkin asiat, surut ja ongelmat mennään tuolla samalla kaavalla. Eli missään kohtaa ei pysähdytä ja anneta aikaa niille tunteille.
Miehelläni on diagnosoitu ADHD ja olenkin alkanut miettiä voisiko se olla kokonaan/osittain seurausta tuosta kodin toiminnasta. Hänellä oli kasvuikäisenä erinäisiä vaikeitakin ongelmia ja on kertonut ettei saanut niihin mistään oikein mitään apua. Eli on jäänyt lapsena ja nuorena omien hankalien tunteidensa kanssa hyvin yksin. Ja nyt hän on sitten samanlainen "suorittaja" kuin perheensä. Ahdistuu jos yritän puhua jostain syvällisemmästä tai jos itken tai olen muuten herkässä mielentilassa.
Tästä on nyt muodostunut jonkinlainen muuri meidän kahden välille, koska minä olen tottunut siihen, että tunteet kohdataan sellaisina kuin ne on ja niiden äärelle ns. pysähdytään käymään niitä läpi. Tykkäisin myös joskus olla vaan tekemättä mitään, mutta mies ei tähän pysty. On tosi vaikea saada toiseen ihmiseen tunneyhteyttä, kun hänen "peittonaan" on jatkuva tekeminen ja suorittaminen.
Kommentit (76)
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään, että heillä myös muut ihmiset ja heidän elämänsä arvotetaan tekemisen kautta. Eli mitä kukin opiskelee tai tekee työkseen ja mitä saavutuksia ja titteleitä löytyy. Vähän sellainen näkemys, että ihminen ei edes ole olemassa jos hän ei koko ajan tee jotain.
ap
Kysäisepä niiltä, että kuolisivatko kaikki siihen paikkaan, jos hetkeksi joutuisivat istumaan alas tekemättä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vielä lisään, että heillä myös muut ihmiset ja heidän elämänsä arvotetaan tekemisen kautta. Eli mitä kukin opiskelee tai tekee työkseen ja mitä saavutuksia ja titteleitä löytyy. Vähän sellainen näkemys, että ihminen ei edes ole olemassa jos hän ei koko ajan tee jotain.
ap
Aivan kuin kuvailisit minun ex-miestäni. Suhteemme päättyi siihen, että hän jätti minut, koska en ollut samanlainen suorittaja ja menestyjä kuin hän. Hänelle ei riittänyt, että annoin hänen olla oma itsensä, vaan hän näki perheensä jotenkin itsensä jatkeena ja minun ja lasten normaali, tervepäinen elämä oli hänen egolleen uhka. Myös tuo jatkuva pakeneminen ja vaikeiden tunteiden välttely oli avainasemassa eroomme johtaneissa tapahtumissa.
Mulla on sellainen ymmärrys, että joskus traumatausta sekoitetaan adhd:seen. Et voi olla niin tai näin.
On kokemusta tällaisista ihmisistä ja omassa lapsuudenkodissa on toimittu myös näin. On täytynyt tehdä paljon työtä siihen, että kaikelle minussa on ok olla tekemättä mitään.
Vierailija kirjoitti: Vierastavat liian hienoa miniää, esim. ei oikein löydy puheenaiheita ja se verhotaan touhukkuuteen. Kun ei ole vieraita niin voivat hyvinkin vain olla.
No tästä ei kyllä ole kyse. En ole mitenkään hieno, joskus tuntuu etten ole tarpeeksi hieno (= tarpeeksi kouluttautunut, tarpeeksi hienossa ammatissa, tarpeeksi kunnianhimoinen jne jne).
ap
Kuulostaa osittain tutulta. Kumppanillani on ADHD ja todennäköisesti myös isällään, vaikka hänellä ei olekaan diagnoosia. Siinä missä kumppanini osaa myös rauhoittua (tai sitten ylikierrokset ovat pään sisällä purkautumatta konkreettiseen tekemiseen), hänen isänsä touhuaa koko hereilläoloaikansa jotain. Kun menemme heille, tämä touhuaminen tarttuu myös kumppaniini ja kumpikaan ei malta olla hetkeäkään paikallaan. Kumppanini äiti taas ei ole lainkaan tällainen, vaan hyvinkin rauhallinen. Hän kulkee miehensä perässä sammuttelemassa televisiota, laittamassa musiikkia pois jne. Minulla kesti hyvin kauan ymmärtää tuota jatkuvaa touhuamista ja siitä tuli todellakin levoton olo itselleni.
Sen sijaan mitään tuollaista ongelmaa tunteiden käsittelyssä heillä ei ole. Päin vastoin, kaiken tuon koheltamisen lomassa ovat kyllä onnistuneet luomaan henkisesti hyvinkin tasapainoisen perheen. Myöskään muiden arvostelua tai tekemisen kautta arvottamista heillä ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jäi vähän epäselväksi mikä sitten olisi se oikea tapa käsitellä tunteet? Tuijottaa kaksi tuntia seinää ja hokea, että olen surullinen? Tunteita tulee ja menee, se on fakta. Ja ikävien tunteiden kannattaakin antaa mennä, eikä jäädä niihin kiinni. Ketä auttaa, jos haudon tunteitani tai höpötän niistä muille, kun ei niitä kukaan kuitenkaan paremmaksi saa? Eikä kuollutkaan tule takaisin, vaikka kuinka itkisin. Siihen ei auta kuin hyväksyä, että ihminen on poissa ja kyllä se joskus helpottaa. Tekeminen ja touhuaminen usein jopa auttaa pitämään mielen selkeämpänä, eikä vajoa epätoivoon. Tunteet ovat polttoainetta, niin suru kuin riemukin antavat buustia tekemiseen. Kun päivän touhuaa ja osaa illalla rauhoittua, on unikin parempaa.
Ei ole haitaksi, jos ihminen kykenee vaikeissa elämäntilanteissa pitämään kiinni rutiineista. Isomman surun keskellä on myös hyvä, jos on jotain, millä saa välillä vähän hengähdystaukoa surusta. Se ei kuitenkaan ole tervettä, jos touhuaminen lisääntyy sitä enemmän, mitä huonommin menee tai mitä vaikeampia ristiriitoja elämään tulee. Terve ihminen sallii tunteidensa tulla. Ei niistä ole pakko jauhaa muille, mutta tunteiden pakeneminen tai turruttaminen tavalla tai toisella johtaa pitkällä aikavälillä ongelmiin.
Minusta tuntuu, että mitä enemmän mä pysähdyn ja olen vaan, niin sitä enemmän mun mies tulee levottomaksi. Eli se on ollut heillä epänormaalia, jos on ollut hiljaista ja mitään ei ole tapahtunut. Niin hän kokee sen jotenkin uhkaavaksi. Mulle taas jatkuvasta tekemisestä tulee sellainen pahalla tavalla levoton olo. Tästä on vähän puhuttu, mutta mitään ratkaisua tähän ei ole keksitty.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sillä tavalla ne tunteet käsitellää ja ajatukset järjestetään. Vähän sama efekti, kuin jos pitäisi tehdä joku vaikea päätös, niin nukkuu ensin kunnon yöunet. Sitten kun se mielen myllerrys ja akuutti tunnereaktio on saatu tekemisellä purettua, voi esim keskustella tarvitseeko muuttaa vaikka toimintatapoja jonkun asian suhteen tms.
Ihan tunteensäätelyongelmista kärsivillekin opetetaan että sen akuutin myrskyn saa tekemisellä rauhoittumaan, siivoaa vaikka tms. Ja sitten rauhallisemmassa tunnetilassa keskustelu
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Voi toimia aikuisten kesken, jos kummallekin sopii, mutta lastenkasvatuksessa ei toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä millainen olisi parisuhde, jossa ei puhuta tunteista. Kuitenkin esim. Minä rakastan sinua on tunteista puhumista.
Täällähän oli aikoinaan pitkä ketju jossa 70- ja 80-luvulla syntyneet jakoivat paljon tarinoita lapsuudesta jossa koko ajan piti olla tekemässä jotain ja joutenolo oli suurinta syntiä mitä olla voi. Ei tietenkään kaikissa perheissä, mutta niin moni tunnisti tämän että kyllähän se on jokin sukupolvikokemus.
Niin myös omassa lapsuudessani (80-luvun loppupuolella syntynyt) ja osallistuin myös tähän kyseiseen ketjuun. Aina piti tehdä jotain "hyödyllistä". Vanhemmat vähän väliä huikkailivat "Mitä sä teet?" tai "Tuus nyt hommiin sieltä!". Kärsin suuresti tästä jatkuvasta hoputtamisesta jonkun tekemiseen ja siihen miten piti koko ajan näytellä kiireistä eikä saanut hetkeäkään olla omien ajatustensa kanssa ja vain olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse en kyllä voisi edes kuvitella parisuhdetta sellaisen miehen kanssa, joka ahdistuu jos puhuu jostain syvällisemmästä tai ei muutenkaan kestä muiden tunteiden ilmaisua. Nuohan ovat ne kaikista tärkeimmät asiat parisuhteen onnistumisen kannalta.
Tästä syystä opetin aikoinaan omat pojat puhumaan kaikenlaista tunnepaskaa ja nauramaan vasta jälkikäteen. Että ole kuuntelevinasi, älä kommentoi, korkeintaan sano väliin että voi-voi tai ei-kai ja kauhistele, hoe välillä, että mä niin ymmärrän, miltä susta tuntuu jne. Koska osalle naisista tunteiden ilmaisu on sitä, että tunteet saa ilmaista vain yhdellä tavalla, näkyvästi ja kuin terapiaistunnossa. Tunteita EI SAA ilmaista teoilla, ei siis koskaan, koska se on pakenemista. Älä siis lohduta autonsa kolaroinutta naista sanomalla, että ei se mitään, minä soitan korjaajan vaan pysähdy asian äärelle, itke, sure, selitä kokemuksen kokemista ja anna tunteen viedä kehoasi. Koska niin tunteita ilmaistaan, jotta kelpaa naiselle!
Vierailija kirjoitti:
Joku kommentoi, että ei tunteista tarvitse puhua. Mä aloin nyt miettimään ihan tosissaan, että tarvitseeko niistä puhua! Olen aina ajatellut, että totta kai niistä tarvitsee puhua. Mutta miksi? Eihän tietysti esim. suru siitä välttämättä vähene vaikka kuinka puhuisi, mutta toisaalta sanotaan että moni parisuhde kaatuu puhumattomuuteen, eli siihen ettei omia tunteita ja tarpeita osata ilmaista ja/tai sitten ei osata olla tukena toiselle kun hän ilmaisee tunteita tai tarpeita. Että varmaan riippuu vähän tilanteesta ja siitä elääkö yksin vai parisuhteessa.
Mutta sinällään ihan mielenkiintoinen ajatus, että tunteista ei tarvitsisi puhua. Jään makustelemaan sitä.
ap
Miksi tunteista ihan oikeasti pitäisi puhua, miksi ne pitää sanoittaa sen sijaan, että antaisi itselleen luvan tuntea. Eikä se tunne tai tunteen käsittely minnekään katoa, vaikka suruissani hakkaisin motillisen klapeja, siinähän sitä ehtii rauhassa tunteitaan miettimään ja pohtimaan. Eikä kateus ole yhtään sen pienempi, vaikka julistaisin, että minäpä se olen kateellinen teille kaikille laihoille.
Parisuhde kaatuu usein siihen, että puhutaan liikaa tunteista, niistä todellisista ja oletetuista ja yritetään saada toinen reagoimaan asioihin samalla tavalla kuin itse tekee. Jos toinen haluaa selittää vihaansa tuntitolkulla ja toiselle riittäisi, että sanoo perkele, niin eihän siitä suhteesta voi kummallekaan hyvää tulla.
Tunteista puhuminen on minä-puhetta eli äärimmäistä itsekkyyttä. Sen tavoitteenahan on, että toinen muuttaa oman elämänsä, jotta tunteistaan puhuva saisi haluamansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Miehelläni on diagnosoitu ADHD ja olenkin alkanut miettiä voisiko se olla kokonaan/osittain seurausta tuosta kodin toiminnasta."
Luultavasti koko perhe on ADHD tapauksia. Siksi se on heille kaikille luontaista toimia noin.
Enpä tiedä. Tuo oli johonkin aikaan ainakin mun kotiseudulla "muotia", eli tuntui että lähes kaikki ihmiset oli tuollaisia. Joutilaisuutta ei pidetty hyvänä ollenkaan, eikä mistään tunteiden käsittelystä tiedettykään. Siinähän ne tunteet tulee ja menee kun ei niitä jää vatvomaan vaan keskittyy tekemiseen, ajateltiin. Ja tosiaan aina jotain menemistä tai nikkarointia tai remppaprojektia tms. Näin ainakin 1970-1980-luvulla Varsinais-Suomessa maaseudulla.
Kyllä tuo oli ihan tavallista maaseudun ihmisten ja maaseututaustaisten toimintaa. Jouten olo on laiskuutta ja sitä ei hyvällä kateltu. Kuka se sitten oli, joka laiskaksi katsoi, sitä en tiedä. Ehkäpä naapurit tosiaan kyttäili toisiaan ja kylillä puhuivat, että laiskana istui? Appivanhemmat jo eläkkeellä ollessaan saattoivat nopeasti hörpätä kahvit ulkona. Kun kahvit oli juotu, tuolit vietiin takaisin varastoon. Ei se nyt semmonen käynyt, että tuolit on näkösällä ja joku vielä luulee, että niissä jatkuvasti istutaan! Eläkkeelläkin piti olla jatkuvasti jotain toimittamassa!
Vierailija kirjoitti:
Tunteista puhuminen on minä-puhetta eli äärimmäistä itsekkyyttä. Sen tavoitteenahan on, että toinen muuttaa oman elämänsä, jotta tunteistaan puhuva saisi haluamansa.
Nyt en kyllä ymmärrä tätä yhtään. Tunteista puhuminen on hyvinkin vastavuoroista. Välillä toinen kuuntelee ja välillä puhuu. En ymmärrä miten se olisi itsekästä.
Sana "kulttuuri".
Vasta luin että lasten päiväkodiksi suunniteltu paikka sopisi hyvin lasten kulttuuriin.
Onko purkillinen maustekurkkuja kurkkujen kulttuuria?
Aina pitää jotain muotisanaa tunkea kaikkeen.
Pohdi vielä. Jossain vaiheessa itse tajusin, että miehen äiti on sertifioitu narsisti, sokerikuorutettu kakkakikkare, jonka mukaan toimii koko perhe. Jokainen rooliensa mukaan: minun puolisoni rooli oli olla kultainen lapsi, joka tuo äidilleen glooriaa. Muuten mies ei ollut oikein edes olemassa.
Muistan ensitapaamisen tuon Rouvan kanssa. Vaisto kertoi, että juokse kauas pois, mutta sitä oli niin nuori ja rakastunut, että ei voinut kuvitella Rouvan tunkevan myös meidän elämäämme.