Miehen lapsuudenkodin erikoinen "kulttuuri" ja toimintatapa

Miksi olet ko. miehen kanssa? Mitenpä ajattelit että perhe-elämä lasten kanssa tulisi sujumaan?

Vierailija kirjoitti:

Meillä sama Porissa. Nyt vasta välillä kuuluu vanhemmiltakin, että voi sitä joskus vaan olla. Ovat 70+ ikäisiä.

Joo tämä on ensisijaisesti Länsi-Suomen juttu. Varsinais-Suomi, Satakunta, Pohjanmaa... 

Kun nuorena menee naimisiin, ei ollenkaan osaa tietoisesti miettiä puolison perheen merkitystä jatkolle. Sieltähän tulee monet asiat, niin geenien kuin tapojenkin osalta. Ja se mikä alkuun oli viehättävää, voi ajan mittaan osoittautua hankalimmaksi asiaksi. 

Esimerkkinä eräs nuori pari, jossa mies viehättyi vaimonsa puheliaisuuteen ja italialaiseen perhekulttuuriin. Introvertin miehen perhe oli kotona hiljaa, kaikki omissa oloissaan, he lepäsivät hiljaisuudessa ja kokivat keskustelun raskaana. Ajan mittaan mies alkoi kokea vaimon puheliaisuuden ja touhukkuuden kuormittavana ja tuli ero. Tämä oli keksitty esimerkki, mutta mieleen tulee miksi sinä alun perin viehätyit miehestäsi? Touhukkuuttahan yleensä pidetään myönteisenä piirteenä, jos saa paljon aikaan. Siinä on kuitenkin haittapuolensa myös. 

Minä olen mies, eikä minun lapsuudenkodissani ole tuollaista. Jos AP tarkoittaa omaa miestään, se kannattaisi ilmaista käyttämällä possessiivisuffiksia. Vai oletko niin tyhmä, ettet osaa? Ilmankos miehesikin on tyhjää täynnä oleva typerys.

Ap, miksi valitsit juuri tämän erikoisen lapsuudenkodin kulttuuria edustavan miehen? Ja valitat siitä nyt sitten palstalla?

Vierailija kirjoitti:

En mielestäni pidä omaa tapana parempana muutoin kuin tiedostamalla, että se on mulle "parempi" ja oikeampi tapa. Mutta kyllähän se mietityttää, jos kaikki hankalat asiat ja tunteet aina ohitetaan sillä, että lähdetään johonkin tai tehdään jotain. Miten lapset oppii tunnetaitoja tuollaisessa perheessä? Siksipä aloitinkin tän ketjun, kun haluan mielipiteitä siitä, onko tuo ns. normaalia vai jotenkin epätervettä.

ap

Itse olen aika pitkälle tuon miehen tapainen tunteiden käsittelyssä. En usko että se on epätervettä, itse ainakin olen aika ongelmattomasti elänyt jo 52-vuotiaaksi asti käsittelemättä tunteita älyllisesti juurikaan. Vain aistimalla niiden energian, ja purkamalla sen tekemiseen. Jos molemmat vanhemmat on samanlaisia, lapset oppivat saman tavan luultavasti. En usko, että se on haitallista, kunhan tunteita ei kielletä. Jos vanhemmat on erilaisia tavoissaan käsitellä tunteita, se on varmaan paras, lapset oppivat vaihtoehtoisia tapoja ja voivat sitten vähän vanhempana valita itselleen luontevimmat. 

Nämä tunnetaidot yleisesti on aika uusi juttu noin asiana jota erikseen mietitään. Ennen vaan elettiin elämää ja siihen kuului tunteita, mutta ei niitä ajateltu että lapselle mitään tunnetaitoja täytyy opettaa. Oppivat siinä kun kohtasivat tunteita, omia ja vanhempien ja muiden aikuisten. Itse ajattelen, että tämä nykyajan tyyli ei ole sekään ihan ongelmaton tai kaikille sopiva, vaikka tietyllä tapaa onkin edistystä.

Anoppilassa on tuollaista. Jatkuva touhu ja tekeminen päällä. Minä luulen, että nuo ihmiset on kasvatettu jatkuvaan työn tekoon ja ihmisen arvo on siinä, miten paljon se tekee työtä. Nykyisin on jopa vähän koomista, kun vanhat ihmiset hössöttää koko ajan kiirettäan. Jos ei muuta ole, niin anoppi tekee pullataikinan ja appiukko kolaa olematonta lunta pihalla. Sitten voi  sanoa että huh huh kun on taas niin paljon kaikkea. 

Oltiin tosi nuoria kun tavattiin ja ehkä siinä oli vähän sellaista "vastakohdat viehättää" juttua. Mies on todella huumorintajuinen ja huolehtivainen ja kaikin puolin hyvä ihminen. Tiedon ADHD:sta jotenkin vaan ohitin olankohautuksella ja ajattelin, että kaikillahan meillä jotain on. Enkä tosiaan silloin tiennyt siitä juuri mitään, eikä me siitä juurikaan puhuttu. Varmaan sitä on nyt jotenkin aikuistunut ja alkanut ihmettelemään elämää ja ihmisiä vähän eri vinkkelistä ja ehkä myös osaa tunnistaa omia tarpeita eri lailla kuin nuorempana.

ap

Omat vanhempanikin ovat kovia touhuamaan eikä tunteista puhuttu. Ei heillä kuitenkaan ole mitään tarkkaavaisuushäiriötä, se vain on todella yleistä, ettei perheessä puhuta tunteista eikä se myöskään takaa, että perhe olisi jotenkin tasapainoisempi, jos tunteista puhuttaisiinkin. Niistäkin kun voi puhua hyvin monella tavalla ja räiskyvissä tunneperheissä on usein isoja ongelmia mm. siinä kenen tunteiden mukaan mennään, kuka jää syrjään jne.

Arvottaminen sen suhteen kumman lapsuudenperhe on ns. parempi kertoo kyllä parisuhdeongelmista, joita kannattaisi käsitellä. Silloin varmaan molemmat kokevat olevansa väärässä kodissa, jos siellä ei saa olla oma itsensä. Se on kuitenkin kodin perustarkoitus, paikka jossa sielu saa levätä maailman murheilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mielestäni pidä omaa tapana parempana muutoin kuin tiedostamalla, että se on mulle "parempi" ja oikeampi tapa. Mutta kyllähän se mietityttää, jos kaikki hankalat asiat ja tunteet aina ohitetaan sillä, että lähdetään johonkin tai tehdään jotain. Miten lapset oppii tunnetaitoja tuollaisessa perheessä? Siksipä aloitinkin tän ketjun, kun haluan mielipiteitä siitä, onko tuo ns. normaalia vai jotenkin epätervettä.

ap

 

Itse olen aika pitkälle tuon miehen tapainen tunteiden käsittelyssä. En usko että se on epätervettä, itse ainakin olen aika ongelmattomasti elänyt jo 52-vuotiaaksi asti käsittelemättä tunteita älyllisesti juurikaan. Vain aistimalla niiden energian, ja purkamalla sen tekemiseen. Jos molemmat vanhemmat on samanlaisia, lapset oppivat saman tavan luultavasti. En usko, että se on haitallista, kunhan tunteita ei kielletä. Jos vanhemmat on erilaisia tav

 

 

 

Kiitos asiallisesta vastauksesta, jota antoi ajattelemisen aihetta.

ap

Kuvailit juuri mieheni perheen. Jatkuva hössötys ja suunnitelma päällä. Ikuiset exel-taulukot asioista (kaikesta) ja suurin huvituksen aihe nyt tätä seuranneena on se, että hössötyksestä tulee vain lisähommaa. Virheet kun maksaa ja niitä tulee paljon. 

Liittyy täysin tunnekylmään perhe-elämään, jossa arvostuksen määrää vain status ja raha. Lapsenlapsetkin on suosituimmuus järjestyksessä menestyksen perusteella. Ikuinen hokema menestyksestä on: olen ylpeä. Ja sitä hoetaan vain kun joku tekee jotain todella menestyksekästä. 

Parisuhteessa näkyy siinä, että mies ei osaa lohduttaa tai tukea. Negatiiviset tunteet jätetään täysin käsittelemättä ja vaietaan. Tätä ollaan nyt yhdessä opeteltu, että ne tunteet on hyvä käsitellä, koska se on osa NORMAALIA elämää. 

Mutta joo, tuttua on, että se ulkoinen validaatio on se koko elämän perusta. Siitä pois oppiminen on aika raskasta, mutta pakko lasten takia tehdä. Meillä mies on pitkän ajan kuluessa myöntänyt ongelman ja nähnyt sen haittapuolet elämässä. 

Appivanhempien kanssa olen minimaalisesti yhteydessä. Ei vaan jaksa. He tuskin muuttuvat koskaan, koska eivät näe mitään väärää itsessään. 

Jäi vähän epäselväksi mikä sitten olisi se oikea tapa käsitellä tunteet? Tuijottaa kaksi tuntia seinää ja hokea, että olen surullinen? Tunteita tulee ja menee, se on fakta. Ja ikävien tunteiden kannattaakin antaa mennä, eikä jäädä niihin kiinni. Ketä auttaa, jos haudon tunteitani tai höpötän niistä muille, kun ei niitä kukaan kuitenkaan paremmaksi saa? Eikä kuollutkaan tule takaisin, vaikka kuinka itkisin. Siihen ei auta kuin hyväksyä, että ihminen on poissa ja kyllä se joskus helpottaa. Tekeminen ja touhuaminen usein jopa auttaa pitämään mielen selkeämpänä, eikä vajoa epätoivoon. Tunteet ovat polttoainetta, niin suru kuin riemukin antavat buustia tekemiseen. Kun päivän touhuaa ja osaa illalla rauhoittua, on unikin parempaa.

Vierastavat liian hienoa miniää, esim. ei oikein löydy puheenaiheita ja se verhotaan touhukkuuteen. Kun ei ole vieraita niin voivat hyvinkin vain olla.

Onnea, melkoisen kultakimpaleen olet löytänyt

Lainaaminen ei onnistu, mutta kirjoitan tuosta mitä edellä kirjoitettiin siitä, ettei tunteista tarvitse välttämättä puhua. Tunteista puhuminen on naistenlehdissä esiintyvä klisee, mutta useat perhepsykoterapeutitkin ovat siitä puhuneet, ettei tunnepuhe ole välttämättä ollenkaan hyväksi. Esimerkiksi toisen pään sisään meneminen omilla tulkinnoilla on henkistä väkivaltaa ja aika yleistä. 

Eräs terapeutti kiteyttikin, että naisen ovat hyviä puhumaan tunteistaan sen sijaan että kokisivat niitä eli puhuminen toimiikin suojamuurina todellisille ongelmille.

Vierailija kirjoitti:

Anoppilassa on tuollaista. Jatkuva touhu ja tekeminen päällä. Minä luulen, että nuo ihmiset on kasvatettu jatkuvaan työn tekoon ja ihmisen arvo on siinä, miten paljon se tekee työtä. Nykyisin on jopa vähän koomista, kun vanhat ihmiset hössöttää koko ajan kiirettäan. Jos ei muuta ole, niin anoppi tekee pullataikinan ja appiukko kolaa olematonta lunta pihalla. Sitten voi  sanoa että huh huh kun on taas niin paljon kaikkea. 

Tämä

Meillä vähän miehen perheessä samaa ja anoppi pitää minua hienona.  No en ole, mutta jotenkin tottunut sellaiseen keskustelemiseen ja yhdessö tekemiseen. Miehen isä on mykkä ja anoppi valittaa vaan sairauksiaan ja haukkuu miestään, mistään muusta ei puhuta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En mielestäni pidä omaa tapana parempana muutoin kuin tiedostamalla, että se on mulle "parempi" ja oikeampi tapa. Mutta kyllähän se mietityttää, jos kaikki hankalat asiat ja tunteet aina ohitetaan sillä, että lähdetään johonkin tai tehdään jotain. Miten lapset oppii tunnetaitoja tuollaisessa perheessä? Siksipä aloitinkin tän ketjun, kun haluan mielipiteitä siitä, onko tuo ns. normaalia vai jotenkin epätervettä.

ap

 

Itse olen aika pitkälle tuon miehen tapainen tunteiden käsittelyssä. En usko että se on epätervettä, itse ainakin olen aika ongelmattomasti elänyt jo 52-vuotiaaksi asti käsittelemättä tunteita älyllisesti juurikaan. Vain aistimalla niiden energian, ja purkamalla sen tekemiseen. Jos molemmat vanhemmat on samanlaisia, lapset oppivat saman tavan luultavasti. En usko, että se on haitallista, kunhan tunteita ei kielletä. Jos vanhemmat on erilaisia tav

Niin hyvä kirjoitus! 

Vierailija kirjoitti:

Meillä vähän miehen perheessä samaa ja anoppi pitää minua hienona.  No en ole, mutta jotenkin tottunut sellaiseen keskustelemiseen ja yhdessö tekemiseen. Miehen isä on mykkä ja anoppi valittaa vaan sairauksiaan ja haukkuu miestään, mistään muusta ei puhuta

Lisään, että mies onneksi kykenee puhumaan tarvittaessa asioista

Vierailija kirjoitti:

Lainaaminen ei onnistu, mutta kirjoitan tuosta mitä edellä kirjoitettiin siitä, ettei tunteista tarvitse välttämättä puhua. Tunteista puhuminen on naistenlehdissä esiintyvä klisee, mutta useat perhepsykoterapeutitkin ovat siitä puhuneet, ettei tunnepuhe ole välttämättä ollenkaan hyväksi. Esimerkiksi toisen pään sisään meneminen omilla tulkinnoilla on henkistä väkivaltaa ja aika yleistä. 

 

Eräs terapeutti kiteyttikin, että naisen ovat hyviä puhumaan tunteistaan sen sijaan että kokisivat niitä eli puhuminen toimiikin suojamuurina todellisille ongelmille.

Tunteissa vellominen on sitten eri asia. Mutta se, että perhe-elämä on täysin tunnekylmää on sitten eri asia. 

Jos ei pysty yhtään käsittelemään kumppanin pahaa mieltä tai jopa suututaan siitä, on ongelma. Haluaisitko sinä olla suhteessa, jossa toinen ei edes noteeraa, jos sinulla on ongelmia tai murheita?