Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Palaan eiliseen keskusteluun. Jos omien viestien  suosiota täällä joku miettii. 

Yleisellä tasolla voi sanoa, että  ihmiset ei tykkää toisten arvostelusta, jyrkistä kannanotoista, suvaitsemattomuudesta ja tuomitsemisesta. Eri mieltä voi olla, mutta sen voi  ilmaista kohteliaasti. Tee toisille kuten toivot itsellesi tehtävän. Kirjoittele kuulumisia,  ja unohda peukut. Ehkä se toimii.

No onhan se ikävää, jos kertoo ihanasta lapsestaan ylpeänä ja saakin sata alapeukkua. Täällä kuten mediassa tänä päivänä rumuus, pahuus ilkeys ja sairas lynkkaaminen myy. Normaali rakkaus, hellyys ja välittäminen ei saa enää sijaa. Pitää olla homojen panokeinu torilla, että nappaa🤢🥴

Nyt ollaan vaan rehellisiä. Ketä kiinnostaa toisen lapset ja niistä hehkuttaminen?  Turha näytteleminen ja makeileminen on pois, ollaan rehellisiän suoria ja nyr se sanotaankin. Ennen näyteltiin ystävällistä. 

Sitä ystävällisen näyttelemistä kutsuttiin ennen käytöstavoiksi. Mutta joo, nykyisin saa laukoa mitä vaan ja vedota aina siihen, että on vain rehellinen. Huomenna isän siunaustilaisuudessa tekisi mieleni laukoa muutamalle ihmiselle omat mielipiteeni heistä ja heidän tekopyhyydestään, mutta eilen illalla viestittelin hyvän ystäväni kanssa pitkään ja tulin siihen tulokseen, että kaiketi jaksan sen muutaman tunnin hymyillen sietää niitä ihmisiä. Hyvä puoli kuitenkin on, että tämä on viimeinen kerta, kun mun tarvitsee olla missään tekemisissä heidän kanssaan. Ikinä.

En tuhlaisi edes hymyä. Mulla on aika jäätävä resting bitch face muutenkin. En jaksa teeskennellä yhtään. Eilen kirjoitin eri yhteydessä "Kun keskityt epäolennaiseen, et keskity olennaiseen". Ei mennyt jakeluun tämän päivän kirjoittelua kun lukee. Sinulle tuskin tarvitsee sen enempää selittää mutta huomisessa on olennaista paljonkin mm. tukesi siskolle ja lapsille, k*sipäät voi jättää huomiotta. Voimia huomiselle.

Jos mietin valheellisuutta ja feikkausta niin samalla kysyn sitä pystyykö ihminen sitten ammatissaan esim empatiaan jos todellinen luonne on toisenlainen vai eteneekö hän sitten feakaten eteenpäin urallaan ja toimii töissään vaan näytellen jotain muuta mitä on. Jos katson niiden ihmisten tarinaa, jotka ovat itselleni olleet pahimpia niin siellä esim hoito-ala korostuu. Moni on siellä alalla töissä ja vastuussa ihmisten hoidosta yms. Tai toimivat tehtävissä missä pitäisi ottaa inhimillisyys huomioon ja päätetään ihmisten elämään liittyvistä jutuista. Osa on johtajia tms, jotka esim päättävät kenet otetaan töihin. Osa tietynlaisia asiakaspalvelijoita ylemmällä tasolla ja taas ihmisten kanssa työskentelyä ja asiakkaiden kohtaamista. Näin jos minä tavallaan tiedän heidän toiset kasvonsa niin sanoisin heistä toista mitä itse haluavat näytellä. Tosin minun sanani eivät paina mitään ja uskon, että ihmisillä on aivan liian yksipuolinen kuva kiusaajista. Niitä tietysti on, jotka kiusaavat perinteisellä tavalla, mutta on myös niitä ovelia ja ikävällä tavalla viisaita tyyppejä, jotka osaavat peittää jälkensä ja käyttävät muita likaisessa työssä pelastaen oman nahkansa. 

Ja en ole katkera tai haluaisi itse olis esim johtaja tai mitään muutakaan vastaavaa vaan mietin asiaa oikeudenmukaisuuden yms kannalta. Se tuntuu pahimmalta jos ihminen joka ei ansaitse asemaansa tai ei ole esim hyvä ihminen pomoksi saa valtaa tai esim hoito-alalla joku tyyppi hoitaa ihmisiä, jotka ovat ehkä heikossa tilanteessa ja silti tämän tyypin armoilla. Se tuo ristiriitaa. Minä olen sinänsä tottunut siihen, että joku ihminen joka on toisia kohtaan tosi ikävä saa esim opettajilta paljon kehuja ja todellisuudessa on tosi kamala ihminen. Silloin voi miettiä kuka on sokea vai osaako tyyppi näytellä tosi hyvin ja vetää eri rooleja. Sellaisia vaan on paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Tuota en huomannut että kukaan olisi sanonut että näitä surun tai kriisin vaiheita ei kukaan kävisi läpi. Varmasti on heitäkin jotka kokevat shokin tai epäuskon tai kieltämisen. Mutta kaikkien kohdalla ei mene samalla tavalla, eikä se määritä heidän kokemaansa surua tai menetystä.

Ei kyse tietenkään ole mistään kilpailusta, missä kriisistä selviytyjiä vertailtaisiin toisiinsa ja paras saisi pokaalin. Eihän siinä olisi mitään mieltä.  Joillain on enemmän joillain vähemmän voimavaroja. Jokainen toimii tavallaan. Sama on muunkin kehityksen ja kasvun kanssa. Tiedämme, miten terveen lapsen kehitys yleensä etenee, mutta jokainen kehittyy omassa tahdissa ja omanlaisekseen.

Tämä "kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi" vain ihmetytti, koska täällä ei ole edes väitetty mitään tällaista. Missään ei ole sanottu ettei surun tai kriisin kokenut voisi olla esimerkiksi shokissa ja olla kieltämisvaiheessa missä kieltää tapahtuneen. Kunhan vaan kommentoitiin, että kaikille ei tapahdu noin.

Avaatko vähän mitä tarkoitat tällä "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita"?

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mun Pate-kevennys poistettiin. Minäkin poistun, jatkakaa rauhassa.

Tähän liittyen joku täällä aina kirjoittaa, ettei tarvitse olla tosikko esim ketjuun liittyen. Silti joku näköjään on saa sitten olla tosikko ja huomautella esim jostain hänestä lapsellisesta jutusta kuten, vaikka lasten lauluista. Sekin on rajoittamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mun Pate-kevennys poistettiin. Minäkin poistun, jatkakaa rauhassa.

Tähän liittyen joku täällä aina kirjoittaa, ettei tarvitse olla tosikko esim ketjuun liittyen. Silti joku näköjään on saa sitten olla tosikko ja huomautella esim jostain hänestä lapsellisesta jutusta kuten, vaikka lasten lauluista. Sekin on rajoittamista. 

Tarkoitan siis sitä heittoa, että tämä ketju on aikuisille tms ja rajoittamista aiheisiin. Epäselvästi kirjoitin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa, mun Pate-kevennys poistettiin. Minäkin poistun, jatkakaa rauhassa.

Tähän liittyen joku täällä aina kirjoittaa, ettei tarvitse olla tosikko esim ketjuun liittyen. Silti joku näköjään on saa sitten olla tosikko ja huomautella esim jostain hänestä lapsellisesta jutusta kuten, vaikka lasten lauluista. Sekin on rajoittamista. 

Minä tulkitsin Pate-jutun huumoriksi ja vastasin  huumorilla "Se selittää paljon." 

Luen joskus Akuankkoja ja kerron sieltä jonkun jutun tutulle. Kun mainitsen lähteen, hän toteaa: Se selittää paljon. Siitä tuli tuo heitto. En ole poistattanut Pate-juttua enkä koskaan mitään muutakaan. Mun mielestä voisi olla enemmänkin huumoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Tuota en huomannut että kukaan olisi sanonut että näitä surun tai kriisin vaiheita ei kukaan kävisi läpi. Varmasti on heitäkin jotka kokevat shokin tai epäuskon tai kieltämisen. Mutta kaikkien kohdalla ei mene samalla tavalla, eikä se määritä heidän kokemaansa surua tai menetystä.

Ei kyse tietenkään ole mistään kilpailusta, missä kriisistä selviytyjiä vertailtaisiin toisiinsa ja paras saisi pokaalin. Eihän siinä olisi mitään mieltä.  Joillain on enemmän joillain vähemmän voimavaroja. Jokainen toimii tavallaan. Sama on muunkin kehityksen ja kasvun kanssa. Tiedämme, miten terveen lapsen kehitys yleensä etenee, mutta jokainen kehittyy omassa tahdissa ja omanlaisekseen.

Tämä "kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi" vain ihmetytti, koska täällä ei ole edes väitetty mitään tällaista. Missään ei ole sanottu ettei surun tai kriisin kokenut voisi olla esimerkiksi shokissa ja olla kieltämisvaiheessa missä kieltää tapahtuneen. Kunhan vaan kommentoitiin, että kaikille ei tapahdu noin.

Avaatko vähän mitä tarkoitat tällä "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita"?

Miksi?

Kävelin tänään kehätien varrella ja olipa aurinkoista ja lämmintäkin, ei edes haitannut vaikka piti odottaa bussia. Ihan kiva, toivottavasti on lämmin syyskuu kuten viime ja toissavuonna.

En vielä edes halua ajatella mitään vaaleja, äänestänyt olen kyllä aina kun on ollut mahdollisuus. Nykypolitiikka tuntuu jotenkin ihan hassulta, ei mitään jälkeä. Pakkoruotsi joutaisi kyllä historiaan, ihan järjetön nykyisellään, olisi fiksumpaa antaa ruotsin olla vapaaehtoinen niin saisi resurssit oikeasti kiinnostuneisiin. Ja joojoo, Suomi on kaksikielinen ja vaatimukset viranomaispalveluista omalla äidinkielellä jne, mutta ei ne jotka on pakolla opiskelleet ruotsia siinä auta, joten ei oikein kannattava peruste pakkoruotsin jatkamiselle. No, pakkoruotsista nyt on keskusteltu varmaan aina, silloinkin kun oli itselle ajankohtainen 00-luvulla. Tosin asia ei varsinaisesti koske minua, toisen vanhemmistani äidinkieli on ruotsi, mutta ollaan aina puhuttu suomea, isovanhempien kanssa ruotsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Tuota en huomannut että kukaan olisi sanonut että näitä surun tai kriisin vaiheita ei kukaan kävisi läpi. Varmasti on heitäkin jotka kokevat shokin tai epäuskon tai kieltämisen. Mutta kaikkien kohdalla ei mene samalla tavalla, eikä se määritä heidän kokemaansa surua tai menetystä.

Ei kyse tietenkään ole mistään kilpailusta, missä kriisistä selviytyjiä vertailtaisiin toisiinsa ja paras saisi pokaalin. Eihän siinä olisi mitään mieltä.  Joillain on enemmän joillain vähemmän voimavaroja. Jokainen toimii tavallaan. Sama on muunkin kehityksen ja kasvun kanssa. Tiedämme, miten terveen lapsen kehitys yleensä etenee, mutta jokainen kehittyy omassa tahdissa ja omanlaisekseen.

Tämä "kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi" vain ihmetytti, koska täällä ei ole edes väitetty mitään tällaista. Missään ei ole sanottu ettei surun tai kriisin kokenut voisi olla esimerkiksi shokissa ja olla kieltämisvaiheessa missä kieltää tapahtuneen. Kunhan vaan kommentoitiin, että kaikille ei tapahdu noin.

Avaatko vähän mitä tarkoitat tällä "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita"?

Miksi?

Sitä vaan ihmettelin että mihinkähän tuolla lainatulla "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita" viitattiin.

Tsemppiä hautajaisiin, eihän ne mitään helppoja yleensä ole muutenkaan saati sitten jos on vielä joku lisästressi. Meillä on edessä lokakuussa, edelliset oli talvella ja silloin oli just ne jäätävän kylmät viikot, kukat tosin jäätyi varmaan kuukaudeksi ihan kauniiksi. Ajattelin tuolloin ensin pukeutua hameeseen, mutta sitten katsoin sääennusteen ja valitsin suosiolla mustat chinot, sellaiset suorat puuvillahousut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Tuota en huomannut että kukaan olisi sanonut että näitä surun tai kriisin vaiheita ei kukaan kävisi läpi. Varmasti on heitäkin jotka kokevat shokin tai epäuskon tai kieltämisen. Mutta kaikkien kohdalla ei mene samalla tavalla, eikä se määritä heidän kokemaansa surua tai menetystä.

Ei kyse tietenkään ole mistään kilpailusta, missä kriisistä selviytyjiä vertailtaisiin toisiinsa ja paras saisi pokaalin. Eihän siinä olisi mitään mieltä.  Joillain on enemmän joillain vähemmän voimavaroja. Jokainen toimii tavallaan. Sama on muunkin kehityksen ja kasvun kanssa. Tiedämme, miten terveen lapsen kehitys yleensä etenee, mutta jokainen kehittyy omassa tahdissa ja omanlaisekseen.

Tämä "kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi" vain ihmetytti, koska täällä ei ole edes väitetty mitään tällaista. Missään ei ole sanottu ettei surun tai kriisin kokenut voisi olla esimerkiksi shokissa ja olla kieltämisvaiheessa missä kieltää tapahtuneen. Kunhan vaan kommentoitiin, että kaikille ei tapahdu noin.

Avaatko vähän mitä tarkoitat tällä "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita"?

Miksi?

Sitä vaan ihmettelin että mihinkähän tuolla lainatulla "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita" viitattiin.

Ei mihinkään. Se oli vaan yleinen toteamus. 

Minä kuulun niihin jotka ei halua käydä katsomassa läheisiään kuoleman jälkeen. Ilmeisesti joidenkin mielestä niin kuitenkin kuuluisi tehdä ja tätä on joskus ihmetelty että miksi et halua käydä, joskus syyttävästikin. Ihan kuin se olisi joku velvollisuus mikä kaikkien tulee tehdä koska joku nyt vaan on sitä mieltä. Olen nähnyt kuolleita töissäkin eikä se olekaan se ongelma. En vaan halua nähdä niitä läheisiä kuolleina, haluan mieluummin sen kuvan heistä elävänä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautajaisten järjestely usein helpottaa surutyötä kun on jotain konkreettista. Nykyään hautajaisia valitettvasti ei haluta järjestää tai ne järjestetään pitkän ajan päästä kuolemasta. Olisi omaisille helpotus jos hautajaiset olisi viikon tai kahden sisällä menehtymisestä, siihen kirkkokin taitaa tähdätä.

Toisaalta mitä se surutyö sitten on? Hautajaiset voi olla kiva järjestää ihan rauhassakin. Isä kuoli kun olin ekaluokalla ja hänen hautajaiset oli viiden päivän kuluttua kuolemasta. Se oli aika kummallista, isä oli australialainen ja hautajaiset järjestettiin siellä joten siis lähdettiin keskeltä Suomen pimeää syksyä Australian kevääseen.

Jos tätä ketjua on uskominen surutyötä ei ole olemassa. Joku sanoi, että jos se on työtä, siitä pitäisi maksaa palkkaa, toinen taas kertoi, ettei sitä termiä enää käytetä ja kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi.

Tämä tuntuu uskottavalta. 

Kulttuuristamme on tullut niin yksilökeskeistä. Arvot ovat muuttuneet kylmiksi ja julmiksi. Ollaan tunteettomia sairaita ja heikkoja kohtaan. Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita. Ihmisillä on vaan välinearvo, se, miten heistä voi hyötyä. Ehkä siksi henkinen pahoinvointi kasvaa. Lajina ihminen on sosiaalinen eläin, joka luonnostaan hakeutuu muiden joukkoon ja hakee turvaa muista. Jotain on tapahtunut, kun tämä punos on katkennut.

Tuota en huomannut että kukaan olisi sanonut että näitä surun tai kriisin vaiheita ei kukaan kävisi läpi. Varmasti on heitäkin jotka kokevat shokin tai epäuskon tai kieltämisen. Mutta kaikkien kohdalla ei mene samalla tavalla, eikä se määritä heidän kokemaansa surua tai menetystä.

Ei kyse tietenkään ole mistään kilpailusta, missä kriisistä selviytyjiä vertailtaisiin toisiinsa ja paras saisi pokaalin. Eihän siinä olisi mitään mieltä.  Joillain on enemmän joillain vähemmän voimavaroja. Jokainen toimii tavallaan. Sama on muunkin kehityksen ja kasvun kanssa. Tiedämme, miten terveen lapsen kehitys yleensä etenee, mutta jokainen kehittyy omassa tahdissa ja omanlaisekseen.

Tämä "kolmas, ettei surusta (kriisistä) selviämisessä katsota enää olevan mitään vaiheita eikä sellaisia kukaan käy läpi" vain ihmetytti, koska täällä ei ole edes väitetty mitään tällaista. Missään ei ole sanottu ettei surun tai kriisin kokenut voisi olla esimerkiksi shokissa ja olla kieltämisvaiheessa missä kieltää tapahtuneen. Kunhan vaan kommentoitiin, että kaikille ei tapahdu noin.

Avaatko vähän mitä tarkoitat tällä "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita"?

Miksi?

Sitä vaan ihmettelin että mihinkähän tuolla lainatulla "Kuolema ei kosketa, se sivuutetaan omaan elämään kuulumattomana. Itsekkyys vallitsee. Ehkä siksi ei enää surutyötä tarvita" viitattiin.

Ei mihinkään. Se oli vaan yleinen toteamus. 

Lisään vielä itse, että ajattelin nuoruutta korostavaa kulttuuria, ikärasismia ja vanhojen vähättelyä. Ei ymmärretä, että kaikki vanhenee ja kuolee tai ei haluta ajatella sitä. 

Vierailija kirjoitti:

Minä kuulun niihin jotka ei halua käydä katsomassa läheisiään kuoleman jälkeen. Ilmeisesti joidenkin mielestä niin kuitenkin kuuluisi tehdä ja tätä on joskus ihmetelty että miksi et halua käydä, joskus syyttävästikin. Ihan kuin se olisi joku velvollisuus mikä kaikkien tulee tehdä koska joku nyt vaan on sitä mieltä. Olen nähnyt kuolleita töissäkin eikä se olekaan se ongelma. En vaan halua nähdä niitä läheisiä kuolleina, haluan mieluummin sen kuvan heistä elävänä.

Samoin, en minäkään koskaan käy katsomassa vainajaa  jos arkku on auki tai kun palvelukotiin tuli  kutsu hyvästelemään täti. En mennyt tötiä katsomaan. Olen lapsena mamman nähnyt arkussa kuolleena, jäi muistiin se näky, vain kaunista oli  kun pappa laittoi punaisen ruusun mamman rinnalle.

Vierailija kirjoitti:

Kävelin tänään kehätien varrella ja olipa aurinkoista ja lämmintäkin, ei edes haitannut vaikka piti odottaa bussia. Ihan kiva, toivottavasti on lämmin syyskuu kuten viime ja toissavuonna.

En vielä edes halua ajatella mitään vaaleja, äänestänyt olen kyllä aina kun on ollut mahdollisuus. Nykypolitiikka tuntuu jotenkin ihan hassulta, ei mitään jälkeä. Pakkoruotsi joutaisi kyllä historiaan, ihan järjetön nykyisellään, olisi fiksumpaa antaa ruotsin olla vapaaehtoinen niin saisi resurssit oikeasti kiinnostuneisiin. Ja joojoo, Suomi on kaksikielinen ja vaatimukset viranomaispalveluista omalla äidinkielellä jne, mutta ei ne jotka on pakolla opiskelleet ruotsia siinä auta, joten ei oikein kannattava peruste pakkoruotsin jatkamiselle. No, pakkoruotsista nyt on keskusteltu varmaan aina, silloinkin kun oli itselle ajankohtainen 00-luvulla. Tosin asia ei varsinaisesti koske minua, toisen vanhemmistani äidinkieli on ruotsi, mutta ollaan aina puhuttu suomea, isovanhempien kanssa ruotsia.

Pakko myöntää, että olen pakkoruotsin kannattaja. Mulle hyvä kielitaito on ollut hyödyksi työssä. Lisänä vielä, että olen Ruotsi-fani. Siellä on jotenkin kevyt ja iloinen tunnelma. Nythän siellä on maahanmuuton ongelmat isoja. Ruotsin taidolla pärjää myös Norjassa. Suomalaisia sairaanhoitajia on mennyt sinne paljon. Paremmat palkat ja työt. Mutta ei kaikki tietenkään tykkää kouluruotsista. En minäkään silloin, mutta onneksi oli pakollinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävelin tänään kehätien varrella ja olipa aurinkoista ja lämmintäkin, ei edes haitannut vaikka piti odottaa bussia. Ihan kiva, toivottavasti on lämmin syyskuu kuten viime ja toissavuonna.

En vielä edes halua ajatella mitään vaaleja, äänestänyt olen kyllä aina kun on ollut mahdollisuus. Nykypolitiikka tuntuu jotenkin ihan hassulta, ei mitään jälkeä. Pakkoruotsi joutaisi kyllä historiaan, ihan järjetön nykyisellään, olisi fiksumpaa antaa ruotsin olla vapaaehtoinen niin saisi resurssit oikeasti kiinnostuneisiin. Ja joojoo, Suomi on kaksikielinen ja vaatimukset viranomaispalveluista omalla äidinkielellä jne, mutta ei ne jotka on pakolla opiskelleet ruotsia siinä auta, joten ei oikein kannattava peruste pakkoruotsin jatkamiselle. No, pakkoruotsista nyt on keskusteltu varmaan aina, silloinkin kun oli itselle ajankohtainen 00-luvulla. Tosin asia ei varsinaisesti koske minua, toisen vanhemmistani äidinkieli on ruotsi, mutta ollaan aina puhuttu suomea, isovanhempien kanssa ruotsia.

Pakko myöntää, että olen pakkoruotsin kannattaja. Mulle hyvä kielitaito on ollut hyödyksi työssä. Lisänä vielä, että olen Ruotsi-fani. Siellä on jotenkin kevyt ja iloinen tunnelma. Nythän siellä on maahanmuuton ongelmat isoja. Ruotsin taidolla pärjää myös Norjassa. Suomalaisia sairaanhoitajia on mennyt sinne paljon. Paremmat palkat ja työt. Mutta ei kaikki tietenkään tykkää kouluruotsista. En minäkään silloin, mutta onneksi oli pakollinen.

Mulla alkoi ruotsi jo kansakoulun kolmannella luokalla eli on vieraista kielistä se, mitä olen opiskellut kaikista pisimpään. Työelämässä tarvitsin sitä erittäin harvoin sairaanhoitajanakaan ja muissa duuneissa en sitten ollenkaan, joten aika täydellisesti olen sen unohtanut. 

Aamu valkenee. Illalla nukkumaan mennessä kuuntelin youtubesta videota, kännykkä tyynyn vieressä, olin Sanan kuulolla. Hyvä oli, mutta siinä nukahdin, kuten monesti käy. Heräsin sitten lauluun, lauloivat yhtä mun lempivirttä: Tiellä ken vaeltaa, ken aasilla ratsastaa... kuulosti aika hienolta siinä yön pimeässä.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kävelin tänään kehätien varrella ja olipa aurinkoista ja lämmintäkin, ei edes haitannut vaikka piti odottaa bussia. Ihan kiva, toivottavasti on lämmin syyskuu kuten viime ja toissavuonna.

En vielä edes halua ajatella mitään vaaleja, äänestänyt olen kyllä aina kun on ollut mahdollisuus. Nykypolitiikka tuntuu jotenkin ihan hassulta, ei mitään jälkeä. Pakkoruotsi joutaisi kyllä historiaan, ihan järjetön nykyisellään, olisi fiksumpaa antaa ruotsin olla vapaaehtoinen niin saisi resurssit oikeasti kiinnostuneisiin. Ja joojoo, Suomi on kaksikielinen ja vaatimukset viranomaispalveluista omalla äidinkielellä jne, mutta ei ne jotka on pakolla opiskelleet ruotsia siinä auta, joten ei oikein kannattava peruste pakkoruotsin jatkamiselle. No, pakkoruotsista nyt on keskusteltu varmaan aina, silloinkin kun oli itselle ajankohtainen 00-luvulla. Tosin asia ei varsinaisesti koske minua, toisen vanhemmistani äidinkieli on ruotsi, mutta ollaan aina puhuttu suomea, isovanhempien kanssa ruotsia.

Pakko myöntää, että olen pakkoruotsin kannattaja. Mulle hyvä kielitaito on ollut hyödyksi työssä. Lisänä vielä, että olen Ruotsi-fani. Siellä on jotenkin kevyt ja iloinen tunnelma. Nythän siellä on maahanmuuton ongelmat isoja. Ruotsin taidolla pärjää myös Norjassa. Suomalaisia sairaanhoitajia on mennyt sinne paljon. Paremmat palkat ja työt. Mutta ei kaikki tietenkään tykkää kouluruotsista. En minäkään silloin, mutta onneksi oli pakollinen.

Mulla alkoi ruotsi jo kansakoulun kolmannella luokalla eli on vieraista kielistä se, mitä olen opiskellut kaikista pisimpään. Työelämässä tarvitsin sitä erittäin harvoin sairaanhoitajanakaan ja muissa duuneissa en sitten ollenkaan, joten aika täydellisesti olen sen unohtanut. 

Aika monella on varmaan sama kokemus. Alakin tietysti vaikuttaa. Nykyään hoitoalalla saa olla tyytyväinen, jos hoitajat osaa edes suomea hyvin. Joillain ruotsinkielisillä alueilla ainakin esimiestehtävissä ruotsia tarvii. Englanti on varmaan it-alalla ylivoimainen. Tietenkin englannilla voi keskusteluissa muita kieliä korvata, mutta jos yritys toimii kansainvälisesti ja pääasiassa jonkun muun kielialueen kanssa, kohdemaan kielen taitaminen on iso markkinointietu ja sitä edellytetään, siis mitä vaan kieltä, ei pelkästään ruotsia.

Totta tuo, että kielitaito ruostuu, varsinkin suullinen, jos kieltä ei käytä. Lomamatkoilla käytän lomamaan kieltä, jos vähänkin osaan. Monissa maissa, esim. Italiassa, Ranskassa, Saksassa ja Kreikassa pientäkin heidän kielen osaamista arvostetaan. Suomessa taas keskustelu ulkomaalaisen näköisen kanssa aloitetaan englanniksi, kunnes selviää, että hän on syntyjään espoolainen. 

Niin tai näin, kyllä maailman läpi selviää ihan äidinkielelläänkin. 

Heräsin ennen seisemää, aamupala, nyt piti keitttää toiset kahvit, kattelen aamutv. Tänään pysyn kotona, ei tarvitse kaupassakaan käydä. Ei ole tiedossakaan mitään menoja, yleensä niitä ilmaantuu kuitenkin jossain vaiheessa. Hyvä välillä näin.

Satukirjoihin uskovat ovat jääneet lapsen tasolle.  Onko uskikset jotenkin epävarmoja kun niillä pitää olla joku joulupukki "tukemassa"?