Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Vierailija kirjoitti:

Himalajan juttu vähän ahdistaa, eihän noilla ihmisillä ole ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Nyt kuolleita satoja, toslelisuudessa varmasti enemmän koska ei ole vielä kaikkialla päästy etsimäänkään.

Samoin, kauheita noi videot missä ihmiset yrittää juosta turvaan ja juoksevatkin kohti mutavyöryä. Tuollaisia luonnonvoimia vastaan ei ole turvaa missään. Nepalissa käynnistäni on monta, monta vuotta, rakastuin maahan ja ehdottomasti haluan omalta pieneltä osaltani auttaa.

Soitin pitkästä aikaa pianoa. En tiedä miksi, mutta soitin Järnefeltin berceusen, sitähän kuulee usein hautajaisissakin. Sori vaan naapurit.

Asiat tosiaan muuttuu ajan myötä. Sukupuoliakin oli ennen vaivaiset kaksi. Kirjailija Pirkko Saisio kertoi haastattelussa, että hän on suuntautumisensa vuoksi ollut ensin rikollinen, sitten sairas ja nyt normaali. Hän ei ole muuttunut, vaan lait ja asenteet.

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotipäivä, sain hoidettua haudankaivuun ja saamme äitini haudan lepoon. Hautakivikin kaiverrrettu ja tuotu haudalle. Huomenna mennään peruknkirjoihin pankkiin. Asiat hoituu. Nyt keitän kahvit.

Osanottoni <3 Mun siskoni on yleensä järjestänyt kaikki nuo asiat enkä ollut edes tajunnut, että sen hautakiven olisi voinut hakea pois jo heti silloin, kun isä kuoli, niin olisi ollut valmiiksi kaiverrettu, kun hautaanlasku tapahtuu. 

Kiitos, viemme uurnan äidin syntymäpäivänä, kiva nähdä sitten hautakivi kin, isämme haudattiin jo 1974. Olikin jo kulunut hautakivi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni nykyään vältetään tuota käsitettä surutyö, koska se ei ole sellaista, suru ei ole mitään työtä. Sama juttu noissa vaiheissa, korostettiin että tämä joskus aikoinaan luotu teoria vaiheistakaan ei sellaisenaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi shokki ei välttämättä ole ensimmäinen vaihe, kaikki eivät edes koe shokkia lainkaan.

Saati mitä eroja käytännössä. Saattaahan joku olla shokissakin, jollain shokki kestää tunnin ja jollain pwri viikkoa. Joku ei ole shokissa ollenkaan. Joku saattaa tuntea läheisen kuollessa helpotusta. Ymmärrän hyvin miksi teoria kriisin vaiheista ja surusta on kumottu.

Puhumattakaan, ettei joku kykene kohtaamaan koko asiaa.

Riippunee mitä sillä asian kohtamisella tarkoitetaan. Ulospäin ei kai oikein voi päätellä mitään.

Käsittelemättömät asiat ei katoa, ne heijastuu kaikkeen. Kun kohtaat ihmisen, joka esim.  torjuu ja välttelee joitain asioita, niissä on käsittelemättömiä ongelmia. Hän on kuin lukossa siitä kohtaa. Mutta se on jokaisen oma valinta ja asia eikä kuulu muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ollut helppoa löytää miestä, jonka kanssa olisin valmis suhteeseen, syystä, että silloin mielestäni minun pitäisi kertoa sairastamastani neurologisesta sairaudesta.

Minulla tuttava nainen, joka löysi elämänsä miehen (heillä on jo kolme lasta) Maaseudun Tulevaisuuden ystävää etsimässä -palstalta, hän sai 40 vastausta ilmoitukseensa, niinpä minäkin kokeilin ja laitoin ilmoituksen, vastauksia tuli noin 30. Tästä ei kuitenkaan seurannut seurustelusuhdetta muttaa pääsipä toosaa jakamaan senkin edestä.

Eurosinkkujen-matkalla tapasin miehen, jonka kanssa menimme käymään keskiaika markkinoilla. Ryhtyi hieromaan reittäni kirkossa. Olen ateisti, mutta se oli liikaa.

Höh. Hyvä mies olisi voinut olla.

Kirkko on kiihottava paikka. Syntisen hauskaa. Taidat olla niuho.

Siitäkö johtuu rippileirien uutisoidut ongelmat?

Siitä ja murrosiästä. Koko ajan seisoo.

Stondis päälä joka säälä

Vierailija kirjoitti:

Himalajan juttu vähän ahdistaa, eihän noilla ihmisillä ole ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Nyt kuolleita satoja, toslelisuudessa varmasti enemmän koska ei ole vielä kaikkialla päästy etsimäänkään.

Sitä saa mitä tilaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Himalajan juttu vähän ahdistaa, eihän noilla ihmisillä ole ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Nyt kuolleita satoja, toslelisuudessa varmasti enemmän koska ei ole vielä kaikkialla päästy etsimäänkään.

Samoin, kauheita noi videot missä ihmiset yrittää juosta turvaan ja juoksevatkin kohti mutavyöryä. Tuollaisia luonnonvoimia vastaan ei ole turvaa missään. Nepalissa käynnistäni on monta, monta vuotta, rakastuin maahan ja ehdottomasti haluan omalta pieneltä osaltani auttaa.

Napolissa hautauduttiin tuhkaan, olen ite nähnyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Himalajan juttu vähän ahdistaa, eihän noilla ihmisillä ole ollut mitään mahdollisuuksia paeta. Nyt kuolleita satoja, toslelisuudessa varmasti enemmän koska ei ole vielä kaikkialla päästy etsimäänkään.

Sitä saa mitä tilaa

Jäätikötkö sielläkin sulaa?

Ensimmäinen yhteinen yö ja takaapäin. Naisella oli paskaa perseessä! En vastaa enää viesteihin.

Oli kaunis ilma. Yöllä oli ollut pakkasen puolella, saa nähdä onko tulevana yönäkin.

Käveltiin pitkä lenkki upeassa luonnossa, täällä on paljon pieniä lampia ja soita jotka alkavat olla kauniissa syysvärissä.

Mustikkaa näkyy jäävän tosi paljon metsään. Saa luonnon eläimet niitä syödä. Sieniäkin on valtavasti. Tykkään kyllä syödä niitä muitten laittamana, itseni ei tule sienestettyä.

Kyllä sydäntä raastaa se mutavyöryvideo. Ei mitään mahdollisuutta pelastua!

Kyllä meillä on turvallinen maa asua.

Hyvää yötä.

Vierailija kirjoitti:

Kotipäivä, sain hoidettua haudankaivuun ja saamme äitini haudan lepoon. Hautakivikin kaiverrrettu ja tuotu haudalle. Huomenna mennään peruknkirjoihin pankkiin. Asiat hoituu. Nyt keitän kahvit.

Osanotto minultakin. Hänhän sairasti pitkään. Pääsi vihdoin lepoon. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan kuulua niihin jotka eivät koe läheisen kuolemaa minään oppimisena. Ei ole mitenkään kyse siitä että kykeneekö käymään läpi rankkoja asioita, kun ne vain tapahtuvat, siinä ei niin sanotusti ole vaihtoehtoja. Se että menetin toisen vanhemmistani ja pienet sisarukseni kun olin yläasteikäinen oli ihan vaan ikävää ja surullista, ei mikään sellainen asia mikä olisi tehnyt vahvemman tai itsenäisemmän. Oikeastaan vähän päinvastoin, ilman heidän kuolemaansa elämä olisi varmasti ollut sujuvampaa ja olisi voinut keskittyä ihan vaan tavalliseen elämään. Varmaan siksi ne tavalliset hetket ja arjen jatkuminen, koulu, harrastukset ja kaverit, olikin niin tärkeitä, ne asiat sai elämän tuntumaan taas samalta, tavalliselta.

Ihmiset on erilaisia ja heillä on erilaiset resurssit, joilla selvitä kriisistä. Jokainen toimii omalla tavallaan, ja se on täysin ok. 

Moni löytää apua juuri työhön tai arkeen keskittymisestä. Siitä voisi puhua suomalaisena sisuna. Vaikeuksissa ei jäädä suremaan, vaan pusketaan eteen päin. Tämä on ollut monen selviytymistarinan takana. Sisin tekee samalla työtä muutoksen parissa. Valitsee sitten minkä tavan vaan toimia, pääasia, että se auttaa itseä selviämään menetyksestä, on sitten kyse mistä kriisistä hyvänsä.

 

Tuo rankkojen asioiden läpikäyminen tarkoittaa ihmisen sisäistä prosessia, jonka avulla hän tapahtumia käsittelee. Se tapahtuu vaiheittain.

1. Shokki

Asia on tapahtunut, mutta sitä ei käsitä tai halua uskoa. 

2. Reaktio

Käsitys tapahtuman vaikutuksista alkaa hahmottua. Vihaa, surua, syyllisyyttä.

3. Käsittely

Surutyö alkaa. Ihminen hyväksyy sen, mitä on tapahtunut. 

4. Uusi suunta

Tapahtuma on muuttunut elämäntarinan osaksi. Elämänilo palaa ja tuntuu, että on saanut uusia voimavaroja.

Teoriat on teorioita, mutta niistä voi saada vinkkejä. 

En oikeastaan kokenut sitä tuolla tavalla, ei se arkisten asioiden tekeminen ainakaan minulle ollut mitään sisua eikä sitä ettei jäädä suremaan. Suru oli ihan varmasti mukana, niin kuin myös ikävä, eikä suru liittynyt siihen olinko koulussa tai kavereiden kanssa vai kotona, vaikka tuntuikin normaalimmalta olla siellä koulussa niin kuin toisetkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käsittääkseni nykyään vältetään tuota käsitettä surutyö, koska se ei ole sellaista, suru ei ole mitään työtä. Sama juttu noissa vaiheissa, korostettiin että tämä joskus aikoinaan luotu teoria vaiheistakaan ei sellaisenaan pidä paikkaansa. Esimerkiksi shokki ei välttämättä ole ensimmäinen vaihe, kaikki eivät edes koe shokkia lainkaan.

Saati mitä eroja käytännössä. Saattaahan joku olla shokissakin, jollain shokki kestää tunnin ja jollain pwri viikkoa. Joku ei ole shokissa ollenkaan. Joku saattaa tuntea läheisen kuollessa helpotusta. Ymmärrän hyvin miksi teoria kriisin vaiheista ja surusta on kumottu.

Puhumattakaan, ettei joku kykene kohtaamaan koko asiaa.

Riippunee mitä sillä asian kohtamisella tarkoitetaan. Ulospäin ei kai oikein voi päätellä mitään.

Käsittelemättömät asiat ei katoa, ne heijastuu kaikkeen. Kun kohtaat ihmisen, joka esim.  torjuu ja välttelee joitain asioita, niissä on käsittelemättömiä ongelmia. Hän on kuin lukossa siitä kohtaa. Mutta se on jokaisen oma valinta ja asia eikä kuulu muille.

Joskus voi käydä niinkin, että asiaa ei ole enää mahdollista käsitellä. Sitten on vain hyväksyttävä se fakta, että näin on, ja yritettävä parhaalla mahdollisella tavalla jatkaa elämäänsä. 

Vietän vielä ihan kesää. Okei, elokuun loppu, mutta kesää kuitenkin. Tänäänkin oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, kesätunne. Olisipa samanlainen syyskuu kuin viime vuonnakin niin talvi ei tuntuisi niin karulta ajatukselta.

Katsoin noita videoita Tiibetin ja Nepalin katastrofista, mietin että mitä ne ihmiset ehtivät ajatella viimeisinä hetkinään. Tuolla joudutaan varmasti elämään kauan epätietoisuudessa kun ei ole tietoa läheisistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan kuulua niihin jotka eivät koe läheisen kuolemaa minään oppimisena. Ei ole mitenkään kyse siitä että kykeneekö käymään läpi rankkoja asioita, kun ne vain tapahtuvat, siinä ei niin sanotusti ole vaihtoehtoja. Se että menetin toisen vanhemmistani ja pienet sisarukseni kun olin yläasteikäinen oli ihan vaan ikävää ja surullista, ei mikään sellainen asia mikä olisi tehnyt vahvemman tai itsenäisemmän. Oikeastaan vähän päinvastoin, ilman heidän kuolemaansa elämä olisi varmasti ollut sujuvampaa ja olisi voinut keskittyä ihan vaan tavalliseen elämään. Varmaan siksi ne tavalliset hetket ja arjen jatkuminen, koulu, harrastukset ja kaverit, olikin niin tärkeitä, ne asiat sai elämän tuntumaan taas samalta, tavalliselta.

Ihmiset on erilaisia ja heillä on erilaiset resurssit, joilla selvitä kriisistä. Jokainen toimii omalla tavallaan, ja se on täysin ok. 

Moni löytää apua juuri työhön tai arkeen keskittymisestä. Siitä voisi puhua suomalaisena sisuna. Vaikeuksissa ei jäädä suremaan, vaan pusketaan eteen päin. Tämä on ollut monen selviytymistarinan takana. Sisin tekee samalla työtä muutoksen parissa. Valitsee sitten minkä tavan vaan toimia, pääasia, että se auttaa itseä selviämään menetyksestä, on sitten kyse mistä kriisistä hyvänsä.

 

Tuo rankkojen asioiden läpikäyminen tarkoittaa ihmisen sisäistä prosessia, jonka avulla hän tapahtumia käsittelee. Se tapahtuu vaiheittain.

1. Shokki

Asia on tapahtunut, mutta sitä ei käsitä tai halua uskoa. 

2. Reaktio

Käsitys tapahtuman vaikutuksista alkaa hahmottua. Vihaa, surua, syyllisyyttä.

3. Käsittely

Surutyö alkaa. Ihminen hyväksyy sen, mitä on tapahtunut. 

4. Uusi suunta

Tapahtuma on muuttunut elämäntarinan osaksi. Elämänilo palaa ja tuntuu, että on saanut uusia voimavaroja.

Teoriat on teorioita, mutta niistä voi saada vinkkejä. 

En oikeastaan kokenut sitä tuolla tavalla, ei se arkisten asioiden tekeminen ainakaan minulle ollut mitään sisua eikä sitä ettei jäädä suremaan. Suru oli ihan varmasti mukana, niin kuin myös ikävä, eikä suru liittynyt siihen olinko koulussa tai kavereiden kanssa vai kotona, vaikka tuntuikin normaalimmalta olla siellä koulussa niin kuin toisetkin.

Mä ymmärrän hyvin. Kyllähän suru on jokaiselle yksilöllinen kokemus. Joku läheisensä kuoleman kohdattuaan musertuu totaalisesti ja toinen taas sitten käyttää kaiken energiansa asioiden järjestelyyn. Vaikka kummallakin olisi ollut tasan sama aika menetyksestä. Huomasin tämän asian taas tänään, kun olin siskoni kanssa tapaamassa isäni siunaustilaisuuteen tulevaa  pappia. Mun siskoni itki melkein koko ajan, vapisi ja tärisi puhuessaan isästä, ja mä taas olin viileän rauhallinen. Molemmilla saman ihmisen menetys ja täsmälleen saman verran aikaa ennen isän kuolemaa ja kuoleman jälkeen, mutta kovin eri tavoin me taas tälläkin kertaa reagoitiin. 

Vierailija kirjoitti:

Vietän vielä ihan kesää. Okei, elokuun loppu, mutta kesää kuitenkin. Tänäänkin oli ihanan lämmintä ja aurinkoista, kesätunne. Olisipa samanlainen syyskuu kuin viime vuonnakin niin talvi ei tuntuisi niin karulta ajatukselta.

Katsoin noita videoita Tiibetin ja Nepalin katastrofista, mietin että mitä ne ihmiset ehtivät ajatella viimeisinä hetkinään. Tuolla joudutaan varmasti elämään kauan epätietoisuudessa kun ei ole tietoa läheisistä.

Tänään oli kyllä aivan ihanan kesäinen ilma. Sai ulkona ottaa villatakinkin pois. 

Itsekin olen katsonut noita videoita ja uutisia Nepalista. Vaikka Suomea haukutaankin milloin mistäkin enkä tosiaan itsekään pidä tätä maata kaikille minään Onnelana, niin onhan täällä silti aika mukava asua ja elää. Jos siis vertaa nyt Nepaliin tai vaikka kesällä Välimeren maiden maastopaloihin. 

Se on kyllä totta että Suomi on ainakin luonnonolosuhteiden kannalta tosi turvallinen paikka elää, ei maanjäristyksiä, tsunameja tai muita luonnonkatastrofeja. Luonto ihan kiva ja monipuolinen. Sellaisia lehtometsiä kuin etelämpänä täällä ei kuitenkaan ole, esimerkiksi pyökkimetsiä kuten vaikka Ruotsissakin.

Mietin tuota selviytymistä läheisen kuoleman suhteen, voiko sitä oikeastaan edes määritellä? Siis että mitä se selviytyminen on.

Itse en taida osata määritellä. Elämä on jatkunut mutta lähinnä olosuhteiden pakosta, ei se ole ollut mitään tietoista tai tavoitteellista toimintaa.

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota selviytymistä läheisen kuoleman suhteen, voiko sitä oikeastaan edes määritellä? Siis että mitä se selviytyminen on.

Itse en taida osata määritellä. Elämä on jatkunut mutta lähinnä olosuhteiden pakosta, ei se ole ollut mitään tietoista tai tavoitteellista toimintaa.

Hyviä kysymyksiä. Mä en oikeastaan edes koe, että mun pitäisi selvitä vanhempieni kuolemasta. Kumpikin eli lähes 97-vuotiaaksi eikä kukaan elä ikuisesti. Tottakai suru on olemassa, mutta noin vanhan ihmisen kuolemahan on ihan luonnollinen asia. Itse tuskin elän edes 80-vuotiaaksi. Mutta jos vaikka menettää oman lapsensa tai kovin nuorena puolisonsa, niin tilanne on tottakai ihan erilainen.