Hymistelyketju, tavallisia juttuja

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taidan kuulua niihin jotka eivät koe läheisen kuolemaa minään oppimisena. Ei ole mitenkään kyse siitä että kykeneekö käymään läpi rankkoja asioita, kun ne vain tapahtuvat, siinä ei niin sanotusti ole vaihtoehtoja. Se että menetin toisen vanhemmistani ja pienet sisarukseni kun olin yläasteikäinen oli ihan vaan ikävää ja surullista, ei mikään sellainen asia mikä olisi tehnyt vahvemman tai itsenäisemmän. Oikeastaan vähän päinvastoin, ilman heidän kuolemaansa elämä olisi varmasti ollut sujuvampaa ja olisi voinut keskittyä ihan vaan tavalliseen elämään. Varmaan siksi ne tavalliset hetket ja arjen jatkuminen, koulu, harrastukset ja kaverit, olikin niin tärkeitä, ne asiat sai elämän tuntumaan taas samalta, tavalliselta.

Ihmiset on erilaisia ja heillä on erilaiset resurssit, joilla selvitä kriisistä. Jokainen toimii omalla tavallaan, ja se on täysin ok. 

Moni löytää apua juuri työhön tai arkeen keskittymisestä. Siitä voisi puhua suomalaisena sisuna. Vaikeuksissa ei jäädä suremaan, vaan pusketaan eteen päin. Tämä on ollut monen selviytymistarinan takana. Sisin tekee samalla työtä muutoksen parissa. Valitsee sitten minkä tavan vaan toimia, pääasia, että se auttaa itseä selviämään menetyksestä, on sitten kyse mistä kriisistä hyvänsä.

 

Tuo rankkojen asioiden läpikäyminen tarkoittaa ihmisen sisäistä prosessia, jonka avulla hän tapahtumia käsittelee. Se tapahtuu vaiheittain.

1. Shokki

Asia on tapahtunut, mutta sitä ei käsitä tai halua uskoa. 

2. Reaktio

Käsitys tapahtuman vaikutuksista alkaa hahmottua. Vihaa, surua, syyllisyyttä.

3. Käsittely

Surutyö alkaa. Ihminen hyväksyy sen, mitä on tapahtunut. 

4. Uusi suunta

Tapahtuma on muuttunut elämäntarinan osaksi. Elämänilo palaa ja tuntuu, että on saanut uusia voimavaroja.

Teoriat on teorioita, mutta niistä voi saada vinkkejä. 

En oikeastaan kokenut sitä tuolla tavalla, ei se arkisten asioiden tekeminen ainakaan minulle ollut mitään sisua eikä sitä ettei jäädä suremaan. Suru oli ihan varmasti mukana, niin kuin myös ikävä, eikä suru liittynyt siihen olinko koulussa tai kavereiden kanssa vai kotona, vaikka tuntuikin normaalimmalta olla siellä koulussa niin kuin toisetkin.

Mä ymmärrän hyvin. Kyllähän suru on jokaiselle yksilöllinen kokemus. Joku läheisensä kuoleman kohdattuaan musertuu totaalisesti ja toinen taas sitten käyttää kaiken energiansa asioiden järjestelyyn. Vaikka kummallakin olisi ollut tasan sama aika menetyksestä. Huomasin tämän asian taas tänään, kun olin siskoni kanssa tapaamassa isäni siunaustilaisuuteen tulevaa  pappia. Mun siskoni itki melkein koko ajan, vapisi ja tärisi puhuessaan isästä, ja mä taas olin viileän rauhallinen. Molemmilla saman ihmisen menetys ja täsmälleen saman verran aikaa ennen isän kuolemaa ja kuoleman jälkeen, mutta kovin eri tavoin me taas tälläkin kertaa reagoitiin. 

Erilaisesta reagoinnista tulee mieleen keskikoulun rakastetuimman opettajamme kuolema. Koulukodista karanneet pojat ajoivat varastetulle autolla ja tietysti humalassa hänet päälleen :( Kun suru-uutinen aamunavauksessa kerrottiin, minä ja ystäväni purskahdimme nauruun... kieltäminen, emme voineet uskoa tyrmistyttävää uutista. Arvattavasti saimme runsaasti paheksuvia katseita, myös psykologian opettajaltamme.

Myöhemmin luin että reagtiomme oli ihan luonnollinen!

Vieläkin Monoa ja punaista kaulaliinaa, inspiroivampaa opettajaa, kulttuurivaikuttaa, ihanimpaa ja huumorintajuisimpa ihmistä ikävä, hänellä olisi ollut vielä paljon annettavaa niin oppilaille kuin kaupungin kulttuurielämälle.