Lue keskustelun säännöt.
Hymistelyketju, tavallisia juttuja
04.02.2026 |
Räväkät älkööt vaivautuko. Täällä ei saa ilkeillä. Liian pitkästyttäviä kommentteja ei olekaan täyttämään tätä ketjua.
Kaikki mukaan, ketkä ikäviin ketjuihin olette kyllästyneet
Kommentit (9732)
Edelliseen. Ehkä se on myös persoonasta kiinni. Itse olen introvertti ihminen joka on silti tottunut (sen vähän mitä meillä vieraita kävi) juttelemaan edes jotain vieraille olemaan paikalla sen aikaa. Silti ei se helppoa ole aina ollut keksiä mitä sanoisi ja vastata kysymyksiin etenkään jos on udeltu liikaa asioita.
Kävin esim lukion niin etten osallistunut mihinkään tansseihin, penkkareihin yms ja näin, kun läheinen sukulainen niistä kysyi niin oli pakko valehdella mukamas, että olin mukana. En olisi kehdannut sanoa muuta. Ei onneksi saanut totuutta selville. Tällainen kaunistelu on ehkä väärin, mutta samalla vaikeita juttuja. Jos lukioaika olisi ollut toista niin helpompaa jutella kaikkea. Tämä esimerkkinä.
Ihmisellä voi olla vaikea hetki elämässään juuri silloin. Minäkin olen tottunut siihen, että saa miettiä mitä sanoisi. Eri asia on myös se ketä ne ihmiset ovat joita tapaat. Joku vanhempi sukulainen osasi esim puhua hyvin kanssani. Sellaista leppoisaa juttelua ja joku toinen taas utelee elämästäni liikaa ja minulla ei ollut mitä kertoa, kun elämäni vaikeaa tuolloin.
Hyvä silti, että tapaat kummilapsia. Jos nyt sorrun oman elämäni aiheeseen niin kirjoitan tähän liittyen nyt ekaa kertaa. Minä olen kaikkien kummieni "hylkäämä" ollut jo pitkään. On kuin minulla ei olisi edes kummeja. Mitään pahaa en ole tehnyt ja asiallisesti kohdellut ihmisiä. Kaikki meni vaan näin.
Yhdet kummit eivät pitäneet mitään yhteyttä vuosiin. Joskus joulukortti tuli. Kävivät tapaamassa pari kertaa joista yksi rippijuhla. Ovat kuin vieraita ihmisiä minulle. Toiset elävät kauempana. Eivät tulleen edes rippijuhlaan. He ovat vielä vieraampia minulle. Ei voi kummeiksi kutsua. Olen nähnyt heidät ehkä 4 kertaa elämässäni joista pari silloin kun en edes itse muista mitään. Keskittyvät omaan elämäänsä.
Sitten vielä ne kolmannet. Asuivat lähempänä. Vanhempani tekivät kaikkensa, että olisivat olleet edes jotenkin mukana elämässäni. Kutsuivat kylään ja katsomaan harrastuksiini liittyvä juttuja jne. Eivät oikeastaan tulleet kuin pari kertaa kylään. Ei kiinnostanut ja keskittyivät muihin asioihin. Ymmärrettävää, mutta silti surullista. Sitten kuoleman tapaus. Minulle ei tarvinnut edes ilmoittaa mitään. En ollut sen arvoinen ja kautta rantain saan asiasta, kuulla.
Näin olen kummiton ihminen. Jos kummiuden voisi purkaa niin tekisin sen. Joku toinen ihminen on joku kauhea ilkeä tyyppi, joka menettää kumminsa oikeasta syystä. Minä taas en ansainnut tätä kaikkea. Anteeksi jänö viesti, mutta aihe ollut mielessä pitkän aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos vastauksestasi, mukava että vastasit ja ihan turhaan anteeksi pyytelet ;) niin minäkin ajattelin että sattui varmaan tosi huono hetki kysellä yhtään mitään kuulumisia ja hiljainen poika ollut aina...paljolti luonnekysymys varmaankin. Oli vain niin iso kontrasti siskonsa kanssa, kikattelimme poikajuttujakin keittiössä ja hyvillä mielin lähdin.
Mihin aikuinen ihminen kummeja tarvitsee?
Minun toinen kummini asui kaukana, kerran lapsuudessani tapasin niin että on muistijälki jäänyt, 21-vuotislahjaksi lähetti rannekorun, hän oli niin vanhan kansan ihminen että vasta 21-vuotias on täysi-ikäinen ;)
Toinen kummini, äitini sisko ei hänkään ole elämässäni ollut, opiskelut ja asumiset muualla, oli pitkään Saksassa töissä ja sitten seilasi maailman meriä miehensä mukana. Tapasin hänet n. 15 vuotta sitten (vuosikymmenien jälkeen) ja tulin maininneeksi että hän on kummitätini... "Olenko?" Asia lienee häneltä unohtunut heti ristiäisteni jälkeen ;)
Kummaltakaan en (onneksi) minkäänlaista kristillistä kasvatusta saanut, sitähän varten kummit ovat!
Laiskottelu-lauantai, pitsan paistoin, muuta ei tänään tarvitse tehdä.
Minä en edes tiedä ketkä olivat kummejani- nyt tietysti jo kuolleet kun vissiin olivat joku isäni siskoista miehensä kanssa.
Itse en ole kenenkään kummi.
Tuntuu että siihen ladataan liikaa odotuksia tai vaatimuksia suorastaan.
Nyt perunat kiehumassa ja kaalisalaatti tehty.
Silliä, savulohta ja Jäämeren salaattia seurana ja lasillinen valkkaria.
Leppoisaa lauantaita!
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tiedä ketkä olivat kummejani- nyt tietysti jo kuolleet kun vissiin olivat joku isäni siskoista miehensä kanssa.
Itse en ole kenenkään kummi.
Tuntuu että siihen ladataan liikaa odotuksia tai vaatimuksia suorastaan.
Nyt perunat kiehumassa ja kaalisalaatti tehty.
Silliä, savulohta ja Jäämeren salaattia seurana ja lasillinen valkkaria.
Leppoisaa lauantaita!
No, en tarkoittanut asiaa niin, että minä vaatisin mitään erityistä ja en tänne kirjoita kaikkea sentään. Silti olisi ok kohdella toista niin kuin itseään tahtoisi kohdeltavan. Ehkä se ajatus on perimmäisenä itselleni jos haluan uskontoa siteerata. En ole odottanut mitään erityistä. Vaan sen, että olisin ollut edes olemassa niille ihmisille joita voi kummeiksi kutsua. En muuta. En ole mitään lahjoja pyytänyt tai mitään muutakaan. Vain että olisi ollut joskus ok edes tavata minua. Se olisi riittänyt. Jääköön asia osaltani tähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en edes tiedä kummejani. Äitini kuoli kun olin 14 vuotias ja joskus aikuisena kysyin isältäni onko minulla kummeja ja hän tapansa mukaan kylmän ivallisesti "mistä minä tiedän". Eli ei mitään merkitystä elämässäni kummeilla. Sehän on vastavuoroinen suhde niinkuin kaikki ihmissuhteet kun ollaan aikuisia. Tuskin olisin minäkään yhteydessä ollut vaikka olisin tiennyt ketä he ovat. Tai en tiedä. Jos olisi ollut tarvetta niin ehkä olisinkin.
Kummiuden kehittyminen:
Lapsuusikä: Keskittyy perinteiseen kasteen ja uskonnollisen kasvatuksen tukemiseen yhdessä vanhempien kanssa.
Kouluikä: Aktiivinen läsnäolo arjessa, yhteinen tekeminen ja yhteydenpito.
Täysi-ikäisyys ja aikuisuus: Suhde muuttuu vähitellen kahden tasavertaisen aikuisen väliseksi luottamukselliseksi ystävyyssuhteeksi.
Tämän kertoi tekoäly.
Tuo uskonnollisen kasvatuksen tukeminen taitaa olla utopiaa muissa kuin uskispiireissä. Jos sitä ei ole, jää myös aktiivinen yhteinen tekeminen kouluiässä eikä aikuisena olla missään tekemisissä, molemmat ovat unohtaneet toistensa olemassaolon, varsinkin jos kummi ei ole läheistä sukua kummilapsen vanhempien kanssa. Monestihan kummeiksi pyydetään äidin/isän ystäviä ja kun tiet eroavat elämäntilanteiden muuttuessa, kummius unohtuu puolin ja toisin.
Kunhan pähkäilen asiaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummeista ja kummilapsista ollut keskustelua.
Minulla oli 3 kummia, isäni veli ja vaimonsa ja isäni sisar. Isäni veli asui kauempana, niin harvemmin tapasimme. Vaikka kyllä sitä vastavuoroisesti kyläiltiin, vaikka oli välimatkaa eikä isälläni ollut edes autoa. Kummitätini kanssa olimme paljonkin tekemisissä; hän kävi kotonani usein ja myöhemmin asuinkin vuoden hänen luonaan, kun muutin lähikaupunkiin opiskelemaan. Kummitädin kanssa teimme usein marjastusretkiä. Kiitollinen olen hänelle ja äidille, että opettivat meidät lapset marjastamaan ja sienestämään.
Itselläni on 7 kummilasta. Osa asuu kauempana, osa lähiseudulla. Olen heidän elämässään saanut ollut mukana pienestä pitäen, toisten kanssa enemmän, toisten vähemmän. Kaikkien kanssa on yhteys jollain lailla säilynyt, vaikka ovatkin jo aikuisia ja heillä jo omatkin perheet.
En ole kummiutta kokenut "pakkopullana", päin vastoin eikä minulta ole vaadittu mitään. Kiitollinen olen jokaisesta kummilapsestani; he ovat tuoneet paljon iloa ja sisältöä elämääni, ja tuovat edelleen.
Toivon oikeastaan vaan sitä, että joku ymmärtäisi mitä tarkoitan tässä kummiasiassa. En pyytänyt huomiota tai mitään lahjoja yms vaan sitä, että joskus oltaisiin tultu katsomaan ja minulla olisi ollut jotain väliä heille. En mitään mitään muuta.
Jos jollekin on ihan se ja sama koko kummiasia niin minä taas näen sen niin, että on tavallaan myös ok odottaa edes jotain myös toisilta. Näin ymmärtäkää muidenkin näkökulmaa. Sitä oikeastaan vaan toivon.
Samalla aikuinen ihminen ei tarvitse kummeja, mutta minulla "ei ollut" kummeja edes lapsuudessa tai nuoruudessa. Ja ehkä aikuisuudessa kummit voivat silti olla elämässä mukana jos hyvin käy, vaikka läheisinä tai ystävinä. Tämä siis varmaan joillakin menee näinkin. Nyt en kirjoita enää, kun lupasin jo edellisessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en edes tiedä ketkä olivat kummejani- nyt tietysti jo kuolleet kun vissiin olivat joku isäni siskoista miehensä kanssa.
Itse en ole kenenkään kummi.
Tuntuu että siihen ladataan liikaa odotuksia tai vaatimuksia suorastaan.
Nyt perunat kiehumassa ja kaalisalaatti tehty.
Silliä, savulohta ja Jäämeren salaattia seurana ja lasillinen valkkaria.
Leppoisaa lauantaita!
No, en tarkoittanut asiaa niin, että minä vaatisin mitään erityistä ja en tänne kirjoita kaikkea sentään. Silti olisi ok kohdella toista niin kuin itseään tahtoisi kohdeltavan. Ehkä se ajatus on perimmäisenä itselleni jos haluan uskontoa siteerata. En ole odottanut mitään erityistä. Vaan sen, että olisin ollut edes olemassa niille ihmisille joita voi kummeiksi kutsua. En muuta. En ole mitään lahjoja pyytänyt tai mitään muutakaan. Vain että olisi ollut joskus ok edes tavata minua. Se olisi riittänyt. Jääköön asia osaltani tähän.
En mitenkään sinun tilannettasi ajatellut kommentissani!
Ei kannata joka ikistä kirjoitusta täällä ottaa itselleen osoitetuksi.
Vierailija kirjoitti:
Itse en edes tiedä kummejani. Äitini kuoli kun olin 14 vuotias ja joskus aikuisena kysyin isältäni onko minulla kummeja ja hän tapansa mukaan kylmän ivallisesti "mistä minä tiedän". Eli ei mitään merkitystä elämässäni kummeilla. Sehän on vastavuoroinen suhde niinkuin kaikki ihmissuhteet kun ollaan aikuisia. Tuskin olisin minäkään yhteydessä ollut vaikka olisin tiennyt ketä he ovat. Tai en tiedä. Jos olisi ollut tarvetta niin ehkä olisinkin.
Mulla oli täti ja eno kummeina. Eikä ollut merkitystä sillä kummeudella, sukulaisuudella oli. Nyt kaksi aikuista kummilastani pitävät itse yhteyttä. Ja välillä mäkin mutta ennemmin niin että saavat tulla tai soittaa kun siltä tuntuu. En tykkää että väkisin väännetään. Mutta aina sanon että ovi on auki. Toinen tyttö ja toinen poika, yhtä kivoja.
Mulle tuli tämmöinen asia mieleen kun kävin kummityttöäni tapaamassa, kun oli tullut opiskelupaikkakunnalta kotonaan käymään. On siis jo parikymppinen ja veljensä pari vuotta vanhempi. Kun menin heille, kummityttöni otti minut oikein ystävällisesti halaten vastaan ja jutteli opiskeluistaan ja asioistaan iloisesti mulle ja tarjoili juotavaa, kun kuuma päivä olikin. Sitten kotiinsa lampsi veljensä, joka ei edes vastannut tervehdykseeni tai kuulumiskysymykseeni mitään, paineli vain vanhaan huoneeseensa ja lämpsäytti oven kiinni melkein nenäni edestä. Jäin miettimään, miten sisarukset, jotka samassa perheessä varttuneet, voivatkin olla noin erilaisia, kuin yö ja päivä käytökseltään. Onko niin että tytöillä ja pojilla sosiaaliset taidot ovatkin monesti erilaisia, itselläni ei kokemusta näistä asioista ja tietysti vain yhden perheen kokemus mulla tässä, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan onko yleistäkin että tytöt ovat sosiaalisesti kehittyneempiä ja taitavampia kuin pojat yleensä...