Läheinen käynyt pitkän terapian, ja oppinut lähinnä paapomaan itseään.

Kerro kumppanillesi että koet koko ajan joutuvasi kävelemään munankuorilla. Ja että riidossa olisi hyvä keskustella faktoilla eikä tunteill, akoska toisten tunteita ei voi oikeastaan kiistää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekstistäsi päätellen sinäkin olet käynyt terapiassa, vai mistä ihmeestä tiedät nuo kaikki ammattisanat? Kaveriltasiko?

 

Luen paljon. Myös terapiakirjallisuutta. Ja kyllä, kaverereilta. Niitä on useampi jotka on käyneet terapian. 

 

No kun kerta sitten tiedät asioista, niin miten ystäväsi tulisi muuttaa käytöstään nyt? Anna ihan konkreettisia esimerkkejä.

 

konkreettinen esimerkki on se, että häneltä ei voi odottaa mitään. eli hänen pitää saada olla kuin lapsi, ilman vastuita. jos hän ei jaksa, hän ei jaksa. Piste. 

Millaisista vastuista on kysymys? Itse en lähde kovinkaan moneen juttuun mukaan, koska en jaksa. Tietenkin se, että lähtee mukaan tai tulee paikalle, mutta ei sitten ota vastuuta on todella epäreilua ja rasittavaa muita kohtaan. Vastuullinen teko on pysytellä silloin omissa oloissaan, jos ei jaksa jotain. 

Ehkä on aika kunnioittaa omia rajoja ja vetäytyä tuollaisesta läheisestä. 

Vaikea tässä nyt sanoa mitä tehdä ja kuka on oikeassa kun ei tiedetä teidän välistä suhdetta, historiaa, itsereflektiokykyä, aiempaa kommunikaatiotyyliä.

Voi olla, että kaveri on liian herkillä, tai voi olla että sinä olet jyräävä ja ymmärtämätön.

Monilla tulee tuo vaihe. Itseäkin joskus ottaa päähän kun kaveri vetoaa "no mutta terapiassa sanottiin, että..." ja tuntuu, että sillä ei ole omia mielipiteitä enää, mutta hän nyt tosiaan kamppailee kaiken kanssa ja on opettelemassa rajanvetoja ja kohtuullisuutta. Välillä mennyt riidaksi (hyvin harvoin) mutta sit se tosiaan ottaa ihan kaiken sanomani aseena häntä vastaan, vaikka MIELESTÄNI koitan vaan ymmärtää ja päästä samalle puolelle. Ei mun puolelle vaan vaan samalle puolelle. Yksi tapailumies oli samanlainen, ei voinut puhua sit mistään ettei olis ottanut hyökkäyksenä ja juttu sitä loppuikin, kun hän päätti itsenäisesti ilman keskustelua, saati kuuntelemista, siitä mitä mieltä hänestä olen ja jäin hämmästelemään, mistä edes kiisteltiin.

Toisaalta, mistä mä tiedän miten kukin mut itseni kokee niissä tilanteissa. Mielestäni haluaisin vaan, että kumpikin tulee kuulluksi.

Ootkos koittanut puhua sen läheisen kanssa?

Ne on niinkun sähiseviä kissoja tai räksyttäviä koiria, mitkä pitää mekkalaa kun niitä pelottaa että niiden yli kävellään.

Näitä tosiaan riittää. Mutta hienoa, että edes joku huomaa, mikä on jutun juoni. Terapia ruokkii monissa tapauksissa lähinnä narsismia. Eli hyvää bisnestä.

Kuulostaa melko narsistiselta, mutta ehkä se on ohimenevä vaihe. Voithan sinäkin kertoa, että vuorovaikutussuhteessa molemmat, kaikki osapuolet tulevat kuulluiksi. 

Ihmissuhteissa turvallinen tila on jatkuvassa kokeilussa ja oikeat loukkaukset tai tahdittomuudet tietysti käsitellään ja keskustellaan. Ei mikään ihmissuhde voi olla porsliinikauppa, jossa pienikin liikahdus aiheuttaa risahduksia. 

Terapiasuhteessa maksetaan 150€/tunti eikä sielläkään voi asettaa yksipuolisia vaatimuksia. 

Sinun ystävällesi on nyt ilmeisen tärkeää selittää kokemustaan. Hänen on kuitenkin hyvä ymmärtää ihan käytännön tasolla, että tietty määrä sovinnollisuutta rakentaa ihmissuhteita ja yksipuolinen vaatiminen saa herkästi kaverit kaikkoamaan.

Vierailija kirjoitti:

Tekstistäsi päätellen sinäkin olet käynyt terapiassa, vai mistä ihmeestä tiedät nuo kaikki ammattisanat? Kaveriltasiko?

 

AI:lla kirjoitettu trollaus

Terapian tarkoitus ei ole se, ettei kestäisi erillisyyttä suhteessa eli sitä, että puoliso tai ystävä ei ole kaikesta samaa mieltä kuin itse olet. Toki sen eri mieltä olemisen voi ilmaista asiallisesti

Terapia on tehnyt monista entistä huonompia kohtaamaan elämää sellaisena kuin se on. Sen sijaan, että 

ihminen oppisi asettamaan rajoja ja kestämään muiden rajoja, hän oppii lähinnä tunnistamaan olonsa turvattomaksi ja viestimään siitä loputtomasti. Tähän liittyy uusi passiivinen aggressiivisuus: jos joku ei kohtaa minua terapeuttisesti, hän tekee minulle väkivaltaa. Vika ei ole enää omassa reaktiossa, vaan ympäristössä, joka ei taivu sisäisen lapseni ehdoilla.

Juu, ex kävi myös terapiaa monessa muodossa.

Yksilöterapiasta oppi, että jos minulta tulee negatiivista palautetta hänen huonosta toiminnasta tai käytöksestä (esim päihteistä tai vastuuttomuudesta), niin suositeltiin olemaan vastaamatta ja estämään.

Ja jos tarvitsin tukea elämässä kun oli suru tai muu hankala juttu jolloin tarvitsisi kumppania, niin häntä neuvottiin vetämään rajat skipaten minut ja keskittymään omiin juttuihinsa. Lopputulos oli, että jo kylmetynyt suhde jossa ei luottamusta, kuolettui.

Pariterapiassa sitten kertoi asioista kuin uhrina kaikkeen, haki validaatiota omiin näkökulmiin ja halusi että terapeutit puhuvat minusta sellaisen kuin hän haluaa. En suostunut tälläiseen vastakkain asetteluun niin sitten neuvoivat vain ottamaan uuden. Oivoi, samat saa sitten seuraava kokea

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekstistäsi päätellen sinäkin olet käynyt terapiassa, vai mistä ihmeestä tiedät nuo kaikki ammattisanat? Kaveriltasiko?

 

Luen paljon. Myös terapiakirjallisuutta. Ja kyllä, kaverereilta. Niitä on useampi jotka on käyneet terapian. 

 

No kun kerta sitten tiedät asioista, niin miten ystäväsi tulisi muuttaa käytöstään nyt? Anna ihan konkreettisia esimerkkejä.

 

konkreettinen esimerkki on se, että häneltä ei voi odottaa mitään. eli hänen pitää saada olla kuin lapsi, ilman vastuita. jos hän ei jaksa, hän ei jaksa. Piste. 

Tää nyt oli täydellisen ympäri pyöreä vastaus.

Mitä sä häneltä odotat? 

Tukea itsellesi? Mukaan menoihin? Lapsen vahtia, remppamiestä?

Pitäskö hänen pakottaa itsensä?

Voihan se olla hyvä ottaa jonkinlainen aikalisäkin, että saatte kumpikin olla tahoillanne rauhassa ja miettiä asioita ilman toisen painostamista.

Vierailija kirjoitti:

Minun terapia ei ole tuollaista. Opettelen siellä sietämään enemmän epämukavuutta sosiaalisissa tilanteissa. 

Samanlaista ollut itsellä, eli miten tulla itse paremmin toimeen itsensä (ts. omien ajatusten ja tunteiden) ja ympäröivän maailman (muiden ihmisten) kanssa. Ratkaisuna ei ole koskaan ollut se, että alan vaatimaan muilta sopeutumista tai varomista. 

Ihan kuin exäni. 

Lisäksi terapeutti ohjaili exää kyseenalaistamaan kaikki - siis ihan kaikki - elämässä tehdyt valinnat sillä tuloksella, että hän poltti kaikki sillat ympäriltään. Kuvittelin, että terapiassa opetellaan kommunikoimaan ihmissuhteissa, ei tuhoamaan niitä kokonaa. No, jospa elämänsä nyt on parempaa, en tiedä kun en ole hänestä enää kuullut. Kovin onnelliselta ei erotessamme vaikuttanut, enemmänkin ahdistuneelta.

" ainoa oikea tapa olla hänen kanssaan olisi nyt puhua varoen, empaattisesti, tarkkaan asetelluilla sanoilla " 

Eikö tämä ole normi elämässä ylipäätään?

Mitkä tilanteet vaativat kärjistyneesti, ilkeästi, kiihtyneesti tai ärsyyntyneesti puhumista? Siis jatkuvasti toistuessaan, ollessaan enemmän sääntö kuin poikkeus. 

Onko tuossa kyse siitä, että joudut varomaan omia sanomisiasi, vaiko vain opettelemaan omien tunteidesi hallintaa ja rakentavampaa ilmaisutapaa ap? Näillä kahdella on eroa.

Kuten kaikki hoidot, myös terapialla on sivuvaikutuksia. Ja jotkut voivat sen jälkeen huonommin kuin ennen.

Eräs tuntemani nainen on nyt paljon sairaampi kuin ennen terapiaa.
Aiemmin hän selviytyi elämästään ongelmistaan huolimatta.
Nyt hänestä on tullut työkyvytön ja ihmisistä välttelevä olento, joka tuskin poistuu asunnostaan ja keskittyy vain psyykkisiin ongelmiinsa.

Joten olkaa tarkkana terapian suhteen, ja jos huomaatte, että se vahingoittaa teitä, vetäkää hätäjarrua.

Oletko sinä sen turvattomuutta kokeneen vanhempi? Jos olet niin sitten sä voisit mennä itseesi. Jos lapsesi on ollut terapiassa sun sanomisten ja pelottavuuden takia niin et sä voi jatkaa sitä enää. Tai jos jatkat niin vaarannat teidän suhteen. Oletko pyytänyt anteeksi rajattomuuttasi tms mikä on ollut ongelma?

Ilmeisesti jotkut terapeutit lisäävät tällaista regressoitumista. 

Toiset oppivat oikeita taitoja. 

Mistähän tällaisen voi tunnistaa? 

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

Minusta tuo ystävä on ottanut vain tuosta terapiasta ja uhriasemasta keinon käyttää valtaa . Vaikka olisi kokenut kuinka vaikeita asioita, pitää ymmärtää myös muita ihmisiä. 

Olen kokenut myös paljon rankkoja ja traumaattisia asioita, mutta en aio niiden kokemusten määritellä elämääni. Kävin kaksi vuotta terapiassa, en ymmärrä hölkäsen pöläystä tunteiden sanoituksesta tai muista ap:n kertomista käsitteistä, mutta olen sinut kaiken kokemani kanssa. En suostu olemaan haavoittuva. 

Vierailija kirjoitti:

 

 

Terapia on tehnyt monista entistä huonompia kohtaamaan elämää sellaisena kuin se on. Sen sijaan, että 

ihminen oppisi asettamaan rajoja ja kestämään muiden rajoja, hän oppii lähinnä tunnistamaan olonsa turvattomaksi ja viestimään siitä loputtomasti. Tähän liittyy uusi passiivinen aggressiivisuus: jos joku ei kohtaa minua terapeuttisesti, hän tekee minulle väkivaltaa. Vika ei ole enää omassa reaktiossa, vaan ympäristössä, joka ei taivu sisäisen lapseni ehdoilla.

En tiedä voiko voin rajusti yleistää. Joillain terapia varmaan on johtanut tuohon kuvaamaasi tilaan, mutta veikkaisin, että useimmilla ei ole. Toinen puoli asiassa on se, että ympäristössä (kulttuurissa) on paljon paskaa, eli ajatus- ja toimintatapoja, jotka itse asiassa ovat haitallisia tai aiheuttavat tuhoa (puhun tässä nyt sanojen laajassa merkityksessä), mutta jotka ovat niin normalisoituneet jo sukupolvien ajan, että ihmiset eivät tunnista niiden haitallisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isoja traumoja kokeneelle ihmiselle voi mennä loppuelämä selviytymisessä, turvan etsimisessä. Hän on vaikea kumppani, tiedän. Ota tai jätä.

 

Mitä elämäntapahtumia luet isoksi traumaksi?

Vai onko jokaisen sietokyky erilainen eli yksi nujertuu samasta vastoinkäymisestä, mutta toinen vain kohauttaa olkiaan?

 

Minusta kysymys on vähän omalaatuinen. Jokainen meistä on oman elämänsä ekspertti ja luotan siihen, että jokainen meistä määrittelee parhaiten itse, millainen trauma tai traumat olisivat itselle liikaa. Siinä ei minun tai sinun mielipide paina, koska emme ole kokeneet toisen elämää kaikkineensa. Ihmisiä ei voi verrata kuin klooneja toisiinsa, annostella samanlaista ja samoin vaikuttavaa traumaa, ja sitten vertailla mitä tapahtuu.