Helppojen lasten vanhemmat kuvittelee olevansa erinomaisia kasvattajia

näiden hänen tuntemien " helpon lapsen" vanhempien kuvitelma siitä että heidän laillaan toimimalla jokainen lapsi olisi yhtä helppo ;)



Itse en onneksi koskaan uskonut tuohon. Esikoisemme oli monilta osin hyvin helppo lapsi, söi ja nukkui hyvin. Oli hyväntuulinen ja seurallinen, sopeutui uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Unelmavauva/taapero meille jotka liikuimme lapsen kanssa paljon. Mutta siis ei tullut ikinä mieleenkään että tämä olisi johtunut siitä että olin niin looistava kasvattaja. Päinvastoin, tunsin itseni ihan aloittelijaksi ihmisten kesken jotka taistelivat vauvojensa kanssa koliikki, nukkumis- ja syömisongelmia ym vastaan. Eihän minulla ollut mitään käsitystä siitä miten lasta opetetaan nukkumaan, meillä kun riitti että lapsen laittoi iltatissin jälkeen sänkyyn ja hän nukahti sinne. Eikä minulla ollut hajuakaan siitä miten vauvaa opetetaan syömään kiinteitä, meillä kun riitti että lapselle lappoi ruokaa lusikalla; kaikki meni varmasti alas.



Enemmän tunnen itseni " asiantuntijaksi" niistä asioista jotka eivät ole onnistuneet yhtä hyvin. Imetyksen alku oli todella takkuista ja asiantuntijat sanoivat ettei se tule ikinä onnistumaan. Kun kuitenkin sitekeä taistelu lopulta alkoi tuottaa tulosta, tunsin todella onnistuneeni jossain! Vaikka se siis näissä täysimetyskaavioissa ei näyttänytkään niin hyvältä saavutukselta ;) Mutta siis minulle kuopuksen 6kk täysimetys ei ole mitään esikoisen imetykseen verrattuna. Välillä naurattaa kun joku kysyy kuopuksesta ihaillen että miten onnistuin tuossa, eihän hänelle tarvinut kuin antaa tissi suuhun niin kaikki hoitui itsestään. Mitään ongelmia ei ollut kokoaikana. Mutta en siis voisi sen perusteella vetää johtopäätöstä että kaikilta se sujuisi yhtä helposti " jos vaan viitsisivät yrittää" .

Vierailija:

Vaatiin aikalailla ymmärrystä ja hermoja ne tilanteet, väiitäisin että vaativaa on sekin.

Ei se lapsi ole vaativa, vaan normaali.



Minulla on tuollainen parivaljakko kotona ikää 2,5 ja 5 ja tasan on tuttuja nuo pukemiset ja nukuttamiset.



MUTTA ei nämä lapset ole vaativia, vaan lapsia. Meidän lapsia yleensä vielä ulkopuoliset kehuu helpoiksi. Ja sitä mieltä minäkin olen.



Vaativaa se lapsiperheen arki on kyllä välillä, mutta lapsia ei pidä sen takia nimitellä _vaativiksi_.

Jos " vaikea" lapsi olisi syntynyt toiseen perheeseen, perheeseen, jossa " vaikean" lapsen vanhempien mielestä on vain " helppoja" lapsia, olisi tämä " vaikeakin" saattanut olla " helppo" . Geenit vaikuttavat, mutta myös ympäristö.



Jokainen lapsi on omanlaisensa luonne, mutta kyllä yhden lapsenkin kohdalla on paljon eroja. Muistan kuinka esikoiseni huusi minun kanssani koko ajan. Äitini osasi käsitellä vauvaa niin, että huuto lakkasi kuin veitsellä leikaten. On eroja siis...

Olisi yhtä hassua, jos alkaisin neuvoa, miten lapsi oppii puhumaan lauseita 1vuoden ja 7 kuukauden iässä, koska omani oppi. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei se ollut pelkästään sen ansiota, että puhuin hänelle paljon. Miksi sitten jotkut isossa sisarusparvessa kasvaneet oppivat puhumaan lauseita vasta 3-vuotiaina vaikka taatusti kuulevat puhetta koko ajan?

Ja kyseessä siis on tuo 5-vuotias, jota kuvailen viestissä 64 vauvana ja nykyään...

Vierailija:

äennäisesti ulkopuolisen silmin katsottuna äiti ei siis osaa kasvattaa. Mutta äiti tietää, että todellisuudessa syy on siinä, että vaativa vauva imi mehut vanhemmista niin täysin, että siitä on seurauksensa.

Joo ja sitten ne äidit, jotka eivät jaksa kasvattaa tulevat tänne marisemaan, kun lapsi on NIIN tempperamenttinen eikä tottele. Ei tottele, koska lasta ei vaadita tottelemaan :). Niin simppeliä se vaan on.

Ja tiedoksi, mulla itselläni on kaksoset, jotka valvottivat ensimmäiset pari elinvuottaan. Toista kanniskelin ympäri taloa allergioiden/vatsavaivojen takia, silti olen jaksanut kasvattaa lapseni.

Surettaa lapset, joita ei ole kasvatettu, raukat eivät sitten päiväkotiryhmässä/koulussa jne todellakaan ole pidettyjä, koska kuka haluaa kaverikseen lapsen, jolla ei ole mitään käytöstapoja?

Kyllä minä ainakin sain kuulla jo puolivuotiaastani, että se on tuollainen, kun en ole totuttanut sitä siihen ja siihen asiaan. Ja näitä juttujahan riitti. Mutta kun asia nyt vain oli niin, että lapseni oli kertakaikkisen yleistyytymätön. Ja kyllä lähisuku on vähitellen hiljentynyt, kun ovat itse saaneet kokeilla lapsemme hoitamista.

Mutta minä siis pidin melkoisen kohtuuttomana sitä, että vauvaani pidettiin jo huonosti kasvatettuna. Eihän vauvan nyt herrajestas kuulukaan vielä olla valmis ihminen. Sehän on vasta matkansa alussa!

Nyt lapsi on kaksivuotias, ja olen jo saanut hänen päähänsä juurrutettua joitakin asioita. Ja tiedän totisesti tehneeni töitä sen eteen. Mutta ei kaksivuotiaani todellakaan vielä tottele kaikissa asioissa, sillä enhän ole vielä näin pieneen ikään mennessä ehtinyt hänelle kaikkia asioita opettamaan. Kun tämä yksilö nyt vain laittaa ihan kaikessa vastaan, joten kasvatuksessa on edettävä asia kerrallaan.

Lisäksi minä näen kasvatuksen paljon laajemmin kuin vain käytöstapojen opetteluna.

Välillä itse nimittäin väsyn noihin jatkuviin pikkutaisteluihin. Olen tuhat kertaa mielummin vaikka väsynyt ja laiskakin äiti mielestänne kuin se, että lapseni olisi jollain tavalla tavallista vaativampi.

Kiitos :)

64

Järkyttävää, että jotkut kuvailevat täysin NORMAALIA lapsiperheen arkea niin, että kuvittelevat haasteiden johtuvan lapsen vaativasta luonteesta :( Kyllä olisi peiliin katsomisen paikka, jos ei ymmärrä kasvatuksen olevan pitkälti myös kasvamista ja vaativat jokaiselta vanhemmalta pitkää pinnaa ja välillä epäinhimilliseltä tuntuvaa kykyä johdonmukaisuuteen. Pinna palaa taatusti puolin ja toisin tuhat kertaa perheessä kuin perheessä, mutta harvemmin se johtuu LAPSESTA, hänen kasvuunsa ja kehitykseen liittyvästä toiminnastaan ehkä ennemminkin.



Huomaa, ettei enää ole vertaisverkostoja eikä etenkään vanhempia sukupolvia tukemassa vanhempia kasvatuksessa. Niin vierautuneita vanhemmat ovat niistä realiteeteista, mitä vanhemmuuteen ja perhe-elämään yleisemminkin liittyy...

Eli kyllä minä olen huomannut, että oman lapseni kanssa oli pari ekaa vuotta vaativaa aikaa. Ja sen huomasi juuri siitä, että kun muut samanikäisten äitien kanssa puhui, niin ei puhuttu ollenkaan samoista asioista. Ja koko ajan sain kuulla, että ai, ei meillä tuollaista ole.



Ja siitä kanssa oon samaa mieltä, että kaikkien lasten kasvattaminen on vaativaa. Kyllä jokaisen vanhemman on kiristettävä pinnaa ja mietittävä toimintatapojaan, tingittävä omista tarpeistaan ja huolehdittava.



Vaativan kanssa kaikki on vain jotenkin kertaa sata. Ja meillä vielä sekin, ettei sitä vauvaa saanut silloin kokeneemmat isovanhemmatkaan sen paremmin hiljaiseksi. Ja siskoni neljän lapsen äiti huokaili, että ei hän tiedä, mitä tuolle pitää tehdä.

Minusta toinen ääripää täällä on se, ettei myönnetä, että lapsilla on eri luonteita. Että tietyssä ympäristössä jokaisesta lapsesta tulisi tietynlainen. En mä nyt oikein sitäkään usko. Miksei saa ajatella tai uskoa, että yksi lapsi on vaativa ja toinen on vähemmän vaativa. Minusta esim lapseni käyttäytyvät ihan ok ikäänsä nähden, ovat empaattisia mutta temperamenttisia, yksi enemmän kuin toinen. Kyllä lapsissamme on jo vastasyntyneenä ollut todella suuria luonne-eroja, ennen kun olen päässyt mitenkään lasta edes kasvattamaan.

Vaikka se oliskin sitä normaalia kasvua ja kasvattamista, niin tulee päiviä jolloin sitä ei vaan millään jaksaisi.

Siis jos joku edes vähän auttaisi pääsemään tästä vaikeuden kierteestä, niin hän tekisi todella hyvän teon. On niin kamalan väsyttävää, kun lapsi aina parkuu ja roikkuu sylissä. Mutta kun minä olen ihan kaikkea yrittänyt, mitä vain olen keksinyt. Niin jos jollain on jotain toimivaa vinkkiä, niin älkää hyvät ihmiset pitäkö niitä salaisuuksina!

Vierailija:

Vierailija:

niin mistä ihmeestä te tiedätte, mikä on syytä ja mikä seurausta. Ei sivusta ole helppo huomata, onko äiti osaamaton kasvattaja, vai onko hän niin väsynyt, ettei pysty enää kasvattamaan niin kuin itsekin tietäisi oikeaksi.

Mulla on kaveripiirissä esim. lapsi, joka on tempperamentiltään " vaativa" . Roikkuu vanhemmissaan, ei viihdy hetkeäkään yksin ja on siksi väsyttävä kasvatettava. Olen ihan samaa mieltä, että lapsi on tavallista herkempi. Mutta vanhemmat vaan heittää löylyä kiukaalle.

Esimerkiksi: pari-kolme-vuotias lapsi on ollut muutaman tunnin hoidossa turvallisella, tutulla aikuisella. Kaikki on ollut ihan hyvin, ei mitään ongelmaa. Vanhemmat tulevat ovesta, lapsi aloittaa kitinän kuin napista painamalla. Alkaa hirmuinen surkuttelu. Voivoivoivoi onko sulla ollut kurjaa? Onko paha olla? Voi kamalaa, ottaiksitko pillimehua? Ai etkö? No mitäs sitten ottaisit? Ai banaania? Jaa eikö sitäkään? No mitäs sitten? Hirrrrveä hössötys, vanhemmat heti valmiina lohduttamaan tilanteessa missä ei ole oikeasti mitään lohdutettavaa.

Arrrgggh. Menee herrrrmot kun ajattelenkin.

Jos vain mahdollista, vauvaa tulisi pitää koko ajan lähellä, synnytyksen jälkeen. Henk koht en ymmärrä, miksi vauvat laitetaan omaan petiin ja heti eroon emon tuoksusta synnytyksen jälkeen. Minulla on sellainen teoria, että vauvat saa sellaisen shokin tämän vuoksi, että osa itkusta johtuu siitäkin, vaikka mahavaivoja varmasti myös osalla on.

Eli tilanteesta, jossa äiti on koko päivän jaksanut olla kärsivällinen ja sitten lopulta illalla se pinna palaa ja sortuu huutamaan.

Siitä tulee ainakin minullekin paha mieli ja yleensä näin käy kun on kiire tai olen väsynyt. Ja tosiaan, varmasti se pinna on pidentynyt vuosien saatossa ja olen yrittänyt kehittyä jatkuvasti kasvattajana. Minusta juuri se, ettei saa sanoa väsyvänsä tai ei voi kertoa kennellekään, että pinna paloi on huono juttu. Silloin ei voi myöskään saada vertaistukea eikä pääse miettimään omaa toimintaansa kasvattajana. Ihailen siis vilpittömästi niitä, jotka eivät ikinä hermostu, ehkä minäkin pääsen joskus joukkoonne.

64

Vierailija:

Mitä negatiivista siinä on jos sanoo että, " mun lapsi on tänään ollut tosi vaativa"

Vaikka se oliskin sitä normaalia kasvua ja kasvattamista, niin tulee päiviä jolloin sitä ei vaan millään jaksaisi.

Eli oikeesti vaativalla tarkoitan sitä, että lapsi on sitä ihan perusolemukseltaan, eikä vain yhtäkkiä yhtenä päivänä tai kerran viikossa.

Ja kentin tavoin minäkin tiedän sen, että joillain lapsilla se on jo luonteessa, sillä omani oli vaativa jo ensimmäisestä elinpäivästään lähtien. Tuskin olin sitä silloin jo ehtinyt kasvatustavoillani pilaamaan.

Sitten kun sitä vaativan lapsen elämää elää yötä päivää vuosikausia, niin jotenkin se vain särähtää korvaan, kun joku sanoo, että lapsi oli TÄNÄÄN vaativa. Ymmärrän kyllä, ettei sillä mitään kummallista tarkoiteta. Mutta se jättää minut ihmettelemään, että miten minun pitäisi asia ilmaista, jos haluan puhua omista kokemuksistani, jos vaativa-sana käytetään pois jo noin helpolla.

että kieltäydytään ymmärtämästä toisen kantaa. Joskus mietin, että jos ihmiset keskustelisivat tähän tyyliin tosielämässä, me elettäis tosi väkivaltaisessa yhteiskunnassa...



Ap:n aloitus kumpusi varmaankin tällä palstalla näkyvistä asenteista, ei niinkään tosielämästä. Täällä meinaan hirveän usein, kun kysyy neuvoa johonkin kasvatukselliseen ongelmaan, jonka kanssa on paininut ehkä jo kuukausia, ja kokeillut kaikki mahdolliset keinot, saa vastaukseksi joko ehdotuksia, joita on jo kertonut kokeilleensa ja huonoksi havainneensa, tai sitten vihjailuja siitä, että on huono kasvattaja. Viimeiseksi sitten sanotaan, että lapsesi on sairas, ei _normaali_ lapsi noin käyttäydy. Eikö vain? Ja usein on kyse vain siitä, että näiden vastaajien lapset ovat olleet juuri siinä asiassa helppoja tai ikäisiään jopa edellä.



Vauvojen ollessa kyseessä kasvatuksen vaikutuksesta nyt on aika turha edes puhua, koska vauvaiässä käytöksen määrää niin pitkälle temperamentti. Vaikka vauvaa voi ehkä totuttaa jo tiettyihin asioihin tietyssä määrin, varsinainen kasvatuksen merkitys näkyy vasta paljon isommassa lapsessa.

niissä lapsissa on eroja, ja jos vanhemman ja lapsen temperamentit ei sovi yhteen niin kasvatus tuntuu vielä vaativammalta.

Tässä yksi esimerkki helposta lapsesta:

ei itkenyt vauvana kuin nälkäänsä

heti kun liikkumaan oppi niin pysyikin paikallaan leikkimässä, eli parivuotiaanakin jos äiti pisti lapsen yhteen paikkaan ja antoi lelun käteen niin siinä lapsi oli vielä vaikka kolmen tunnin päästä

jos sanottiin kerran että tielle ei saa mennä niin ei mennyt, leikki vaikka metrin päässä siitä mutta ei yrittänyt karata vaikka äiti ei olisi ollut vahtimassa

ei koskaan häiriköinyt juhlissa yms. vaan istui rauhallisemmin paikallaan kuin monet aikuiset

tuossa vain muutama esimerkki, eikä voi juurikaan sanoa johtuvan kasvatuksesta sillä äiti oli etäinen ja välinpitämätön joka ei paljoa lapsen seurassa viihtynyt

moni temppuilevaan lapseen väsynyt äiti haluaisi varmasti mielellään yhtä rauhallisen lapsen, kun taas joku itse kovin tempperamenttinen äiti saattaisi hermostua lapsen rauhallisuuteen

niin, ja lapsi oli (ja on) ihan normaali, ei mikään autistinen tms. Ja äidistä huolimatta lapsi on kasvanut ihan tavalliseksi normaaliksi, joskin hyvin rauhalliseksi ja kärsivälliseksi yksilöksi

käyttöä ja syyllistettiin ne äidit, jotka valjaita käyttävät, kun omat lapset olivat oppineet kerrasta tai kahdesta kävelemään kauniisti kaupassa joko rattaista tai ostoskassista kiinni pitäen.

Sitten neuvottiin, että valjaitakin käyttävän äidin pitäisi vain näyttää miten kaupassa käyttäydytään ja kehua ja kannustaa lasta toimimaan näin.

Väkisinkin tulee mieleen, että valjaita käyttävä äiti on joko tätä jo yrittänyt ja sitten todennut, että oma taapero on niin vilkasliikkeinen ettei voi millään muuten liikkua kaupassa kin valjaiden kanssa...

Vierailija:

Jos vain mahdollista, vauvaa tulisi pitää koko ajan lähellä, synnytyksen jälkeen. Henk koht en ymmärrä, miksi vauvat laitetaan omaan petiin ja heti eroon emon tuoksusta synnytyksen jälkeen. Minulla on sellainen teoria, että vauvat saa sellaisen shokin tämän vuoksi, että osa itkusta johtuu siitäkin, vaikka mahavaivoja varmasti myös osalla on.

Vaativa vauva kyllä pitää itse huolen siitä, että pääsee äidin lähelle. Sellainen vauva vain huutaa ja huuta, jos se jätetään yksin. Ja se huuto on niin vaativaa, että sellaista äitiä ei tällä maapallolla olekaan, joka ei siihen reagoisi ottamalla vauvan viereensä. (Unohdetaan tästä nyt huumeäidit ja muut poikkeukset.)

Vaativalla vauvalla nimenomaan on suuri tarve jatkuvaan läheisyyteen, ja hän kyllä ottaa sen minkä tarviikin. Joten niihin itkuihin tuo läheisyysteoria ei tuo mitään uutta.

Kuopus oli koko ajan vieressäni, yöt ja päivät, koska kaikkialla muualla huusi kuin sireeni. Sylissäni, liinassa, vieressä, huusi edes aavistuksen vähemmän. Tyttö täytti juuri 2v ja siirrettiin omaan sänkyyn, tosin nukkuu siellä vaan alkuyön, ja sitten tulee viereen. Tykkää kovasti kiehnätä kainalossa ja päiväunille nukahtaa aina ihan viereeni, joskus jopa vatsan päälle. Mutta olen iloinen, että päivisin viihtyy esim pph:lla tosi hyvin ja on hyvin " reipas" ja tykkää olla muiden lasten kanssa.