En jaksa olla tekemisissä siskoni kanssa, jolla on vaativa persoonallisuushäiriö. Olenko huono ihminen?

Vierailija kirjoitti:

Eikö vaativa persoonallisuushäiriö tarkoita, että on vaativa lähinnä itseään kohtaan.

On myös tosi väsyttävää kun persoonallisuustyypin häiriö ajatellaan häiriintyneeksi persoonallisuudeksi. Menneen ajan kieltä on koko sana, persoonallisuushäiriö.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä siskon kanssa hauskoja ja rentoja juttuja tai hetkiä? 

 

Eräs työkaveri oli sellainen kilpailuhenkinen ja tosi raskas. Hänessä se näkyi niin että hän takertui kaikkeen mitä ei tiennyt ja joku muu tiesi ja ahdistui siitä niin valtavasti (silminnähden) että opetteli sitten pakkomielteisesti suurin piirtein kaiken aiheesta jotta sai seuraavalla kerralla osoittaa tietävänsä. Voin kuvitella että tuo siihen vuorovaikutukseen tosi paljon kireyttä jos toinen haluaa aina päteä ja osoittaa tietävänsä tai osaavansa enemmän. 

Ei kuulosta ainakaan OCPD-toiminnalta kuvailemasi toiminta.

Muutenkin aika tärähtänyt tuo diagnoosi. Vaativa suhteessa keneen? Jos vertaa maailman huippuihin niin sisko on varmaan edelleen ihan löperö huithapeli. Vaativa suhteessa vielä löperömpään äitiisi, vai siihen sairaanhoitajaan joka diagnoosin antoi? Älkää hyvät ihmiset välittäkö tuollaisista arvioista, vaan eläkää arvojenne ja tunteidenne mukaisesti. Jos on vaativa niin sitten voi katsella eteen- ja ylöspäin eikä kuunnella luuserien kitinöitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä siskon kanssa hauskoja ja rentoja juttuja tai hetkiä? 

 

Eräs työkaveri oli sellainen kilpailuhenkinen ja tosi raskas. Hänessä se näkyi niin että hän takertui kaikkeen mitä ei tiennyt ja joku muu tiesi ja ahdistui siitä niin valtavasti (silminnähden) että opetteli sitten pakkomielteisesti suurin piirtein kaiken aiheesta jotta sai seuraavalla kerralla osoittaa tietävänsä. Voin kuvitella että tuo siihen vuorovaikutukseen tosi paljon kireyttä jos toinen haluaa aina päteä ja osoittaa tietävänsä tai osaavansa enemmän. 

Mitäpä jos vaan hyväksyisitte tuon piirteen ja ennemminkin vaikka käyttäisitte sitä hyväksenne, kuin stressaantuisitte siitä. Provosoikaa tyyppiä ottamaan selvää ja tekemään tiivistelmä asiasta, joka kiinnostaa teitä. Kukaan ei pakota kiristymään typerysten seurassa. Tarkkailkaa, oppikaa, ja kääntäkää heidän taipumuksensa teidän eduksenne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä siskon kanssa hauskoja ja rentoja juttuja tai hetkiä? 

 

Eräs työkaveri oli sellainen kilpailuhenkinen ja tosi raskas. Hänessä se näkyi niin että hän takertui kaikkeen mitä ei tiennyt ja joku muu tiesi ja ahdistui siitä niin valtavasti (silminnähden) että opetteli sitten pakkomielteisesti suurin piirtein kaiken aiheesta jotta sai seuraavalla kerralla osoittaa tietävänsä. Voin kuvitella että tuo siihen vuorovaikutukseen tosi paljon kireyttä jos toinen haluaa aina päteä ja osoittaa tietävänsä tai osaavansa enemmän. 

Mitäpä jos vaan hyväksyisitte tuon piirteen ja ennemminkin vaikka käyttäisitte sitä hyväksenne, kuin stressaantuisitte siitä. Provosoikaa tyyppiä ottamaan selvää ja tekemään tiivistelmä asiasta, joka kiinnostaa teitä. Kukaan ei pakota kiristymään typerysten seurassa. Tarkkailkaa, oppikaa, ja kääntäkää heidän taipu

Haha, kieltämättä hauska näkemys! Kahvipöydässä haluais kuitenki mieluummin chillata, jutella hauskoja juttuja kevyellä asenteella, tollanen sairaaloinen reaktio vaan tuppaa vaikuttaan ilmapiiriin. Kyllähän se oppii ignooraamaan jossain kohtaa, pakko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö vaativa persoonallisuushäiriö tarkoita, että on vaativa lähinnä itseään kohtaan.

 

On myös tosi väsyttävää kun persoonallisuustyypin häiriö ajatellaan häiriintyneeksi persoonallisuudeksi. Menneen ajan kieltä on koko sana, persoonallisuushäiriö.

Toistaiseksi vielä ihan tautiluokituksessa on nää extreme persoonallisuuspiirteet. Olen aikuispsykiatrialla töissä, kyllä ne joillain ihan todellisia häiriöitä on, se haitta ihmiselle ja ympäristölle on niin massiivinen. Ainakaan meidän yksikössä ei hirveän helpostu ko.diagnooseja psykiatrit aseta.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut etenkin naiset ja äidit on aivopesty ajatukseen että sukulaisten kanssa pitää olla aina hyvissä väleissä.. ja sen takia pitää sietää ihan mitä vaan käytöstä omalta suvultaan. Oma äitini on tällainen (olen itsekin jo keski-ikäinen ja tuota on pitänyt kuunnella koko nuoruus- ja aikuisikä). Meidän suvussa onkin ollut yleistä se että toinen puoli on itsekeskeisiä ja saavat toilailla miten sattuu, ja loput sitten nielevät kiltisti kaikenmoisen käytöksen ja siivoavat jäljet.

Ei tuollaisessa ole mitään järkeä. Eihän kukaan sietäisi törkeää kohtelua ystäviltään, harrastuskavereilta tai töissä. Miksi sukulaiset olisivat jokin poikkeus? Jokainen ansaitsee kunnollista ja ihmisarvoista kohtelua. Jos sitä ei saa, niin parempi poistua paikalta ja pitää etäisyyttä!

Tuo on vain vanhentunutta sosiaalista kulttuuria mitä ei tarvitse ylläpitää tai osallistua siihen jos ei halua ja siinä se. Ehkä se on periytynyt heille jo isovanhemmilta, ajoilta kun asuttiin tiiviisti pirteissä. Huonot tavat pitää vain tunnistaa ja sitten pudottaa ne maahan. Ei siis pidä jatkaa perinteitä jos ne ovat huonoja vain koska ne ovat perinteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko teillä siskon kanssa hauskoja ja rentoja juttuja tai hetkiä? 

 

Eräs työkaveri oli sellainen kilpailuhenkinen ja tosi raskas. Hänessä se näkyi niin että hän takertui kaikkeen mitä ei tiennyt ja joku muu tiesi ja ahdistui siitä niin valtavasti (silminnähden) että opetteli sitten pakkomielteisesti suurin piirtein kaiken aiheesta jotta sai seuraavalla kerralla osoittaa tietävänsä. Voin kuvitella että tuo siihen vuorovaikutukseen tosi paljon kireyttä jos toinen haluaa aina päteä ja osoittaa tietävänsä tai osaavansa enemmän. 

 

Ei kuulosta ainakaan OCPD-toiminnalta kuvailemasi toiminta.

Puhuin kilpailuhenkisyydestä. Elämässä vähän vaikea sanoa diagnooseista kun ei ole hoitava psykiatri. Mutta kyllähän arkipäiväisesti voisi luonnehtia että jos ihminen vaatii itseltään pakonomaisesti asioiden hallintaa niin se on kontrollintarvetta. Oli hänellä toki muutakin, hän oli erittäin yksityiskohtiin keskittyvä ja takertuva, jäätävät muistiinpanot kaikesta, hioi kaikkia niin viimeisen päälle että uuvutti itsensä ja muut, ahdistui voimakkaasti jos jollekin asialle ei saanut täyttä varmistusta, vaikea joustaa ja sietää epätäydellisyyttä.

Joskus oman hyvinvoinnin ja myös ihmissuhteen kannalta on parasta rajata yhteydenpitoa. Onko jotain tilanteita, joissa sujuu paremmin? Onko jotkut kohtaamiset hankalampia kuin toiset?

Itselläni on sukulainen, jonka kanssa esim joulut ovat todella rasittavia ja niihin liittyy omalta osaltani liikaa joustamista ja pettymyksiä. Sanon hyvissä ajoin että minulla on toiset joulusuunnitelmat. Sen sijaan yhdessä urheileminen ja esim tietyissä erityisliikkeissä käyminen on oikein mukavaa, fokus ei ole keskustelussa vaan yhdessä tekemisessä. Silloin ei ole liikaa aikaa ja jaksamista vatvomiselle. Ihmissuhteemme on paljon parempi kun rajaan kanssakäymisen toimivimpiin tilanteisiin. Voisiko tällainen lähestymistapa mahdollistaa myös ap:lle sen että ei tarvitsisi katkaista välejä täysin, mutta niitä voisi keventää ja kohdistaa toisin, jolloin voisi aidosti nauttia toisen seurasta ja ihmisen parhaista puolista?

Kuulostaa nimittäin aika kuormittavalta ihmissuhteelta, mutta ei ehkä siltä että täysi välien katkaiseminenkaan on tarpeen?

Megatarve kontrolloida kaikkea, siis olla kartalla kaikesta tiedosta, tietää kaikki. Ei välttämättä tarkoita että tarvitsee tietoa välineeksi muuhun kuin omaan tietämiseen ja itsen suojeluun olemalla tietäväisempi kuin loput ihmiset. Valta-asetelman siitä tekee se että tietäjä tietää jotain mitä muut eivät tiedä. Tietäjälle tuottaa suurta tyytyväistä oloa kun tietäjä tietää että tietää jotain mitä muut eivät tiedä. Tämänlaista ajattelutapaa huomaan itsessäni ja olen saanut vaativan persoonallisuuden ajokortin viralliselta taholta. 

Parasta vastalääkettä minulle ovat olleet itämaiset mietiskelyjutut missä ajatuksena on vain antaa olla ja luovuttaa ja saavuttamisen sijaan olla perillä nyt-hetkessä. Homma toimii minulle, koska tunnen tekeväni jotain omaa ja uniikkia ja erityiserikoista, ja toiminnalla on hyvää merkitystä myös ympäristölle koska toimintani tässä muodossa ei tuota samanlaista haittaa mitä entiset muut yritykseni olla paras jossain ovat tuottaneet.

Vierailija kirjoitti:

Joskus oman hyvinvoinnin ja myös ihmissuhteen kannalta on parasta rajata yhteydenpitoa. Onko jotain tilanteita, joissa sujuu paremmin? Onko jotkut kohtaamiset hankalampia kuin toiset?

Itselläni on sukulainen, jonka kanssa esim joulut ovat todella rasittavia ja niihin liittyy omalta osaltani liikaa joustamista ja pettymyksiä. Sanon hyvissä ajoin että minulla on toiset joulusuunnitelmat. Sen sijaan yhdessä urheileminen ja esim tietyissä erityisliikkeissä käyminen on oikein mukavaa, fokus ei ole keskustelussa vaan yhdessä tekemisessä. Silloin ei ole liikaa aikaa ja jaksamista vatvomiselle. Ihmissuhteemme on paljon parempi kun rajaan kanssakäymisen toimivimpiin tilanteisiin. Voisiko tällainen lähestymistapa mahdollistaa myös ap:lle sen että ei tarvitsisi katkaista välejä täysin, mutta niitä voisi keventää ja kohdistaa toisin, jolloin voisi aidosti nauttia toisen seurasta ja ihmisen parhaista puolista?

Kuulostaa nimittäin aika kuormittavalta ihm

Menee nyt ehkä vähän aiheen vierestä koska läheiseni ei ole vaativa luonteeltaan mutta muutoin aika toksinen. Kyseessä siis äitini joka on näennäisen mukava mutta tosi vaikea tietyissä asioissa - siispä pidän suhteen pinnallisena ja teen ja puhun hänen kanssaan vain tosi kevyistä aiheista; voidaan käysä kaupoilla tai katsoa televisiota, mutta sellaista keskustelua ei juuri ole. Olen hyväksynyt 50 v aikana että hänellä on tietty mukavuusalue ja pysytään sillä, otan sen mitä hän voi antaa, jotain kevyttä hauskaa läppää ja neulontaohjeita.

Vaativa persoonallisuushäiriö on suvustani tuttu; isoäitini, äitini, siskoni...

Kaikkia yhdistää vaikeudet ihmissuhteissa - eivät pysty muodostamaan läheisiä ystävyyssuhteita koska muut ihmiset tekevät virheitä ja ovat muutenkin aina jotenkin puutteellisia. Kenenkään ei voi luottaa. Läheisiin (siis perheenjäseniin) kohdistetaan valtavia, epärealistisia odotuksia ja suututaan kun odotukset eivät toteudu. 

Joulu on tietysti näiden piirteiden kärjistymispiste. Asiat pitäisi tietysti tehdä juuri tämän persoonallisuushäiriöisen määrittelemällä, korkealentoisella tavalla, eikä mikään muu kelpaa. Jopa lapsia kontrolloidaan ja huudetaan jos pikku robotit eivät vastaa odotuksiin. Lapsia toisaalta käytetään myös kontrollin välineenä, ja yritetään käyttää heitä syynä toteuttaa omat vaatimukset.

Kompromissi tai mukava, rento yhdessäolo eivät kuulu tällaisen joulun sanavarastoon. Edes trivial pursuitia ei voi pelata, koska häviötilanteessa nämä ihmiset raivostuvat muille. Että joo, ymmärrän aloittajaa ja sitä ettei vaan enää jaksa. Otahan ihan rauhassa etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

'Muutenkin aika tärähtänyt tuo diagnoosi. Vaativa suhteessa keneen? Jos vertaa maailman huippuihin niin sisko on varmaan edelleen ihan löperö huithapeli. Vaativa suhteessa vielä löperömpään äitiisi, vai siihen sairaanhoitajaan joka diagnoosin antoi? Älkää hyvät ihmiset välittäkö tuollaisista arvioista, vaan eläkää arvojenne ja tunteidenne mukaisesti. Jos on vaativa niin sitten voi katsella eteen- ja ylöspäin eikä kuunnella luuserien kitinöitä.'

 

 

Päivän hauskin. Kiitos.

 

Menestyjillä on jäätävä itsekuri..

 

Hyvää joulua sinulle. 💚🌲🤍

 

👋

Itselläni on tällaisia piirteitä vaativuudesta ja se on tosi tuskallista. Saatan jumiutua joissain asioissa viilaamaam yksityiskohtia ja vaatia itseltäni hirveästi asioita, kaiken pitää onnistua täydellisesti ja minun tekemiseni pitää olla hienompaa kuin muiden. On ollut tekemistä että tuota piirrettä on oppinut hillitsemään tai edes huomaamaan milloin lähtee laukalle.