Lue keskustelun säännöt.
Milloin henkinen väsymys helpottaa? Onko väärin katua lapsia?
09.12.2025 |
Olen kahden 2-vuotiaan lapsen äiti, ja olen tällä hetkellä hyvin uupunut. Lapset asuvat vuoroviikoin niin, että koti vaihtuu kolme kertaa viikossa. Järjestelyllä on pyritty siihen, etteivät erossaolot kummastakaan vanhemmasta veny liian pitkiksi ja että saan itse palautumisaikaa.
Käyn töissä kolme päivää viikossa tämä on oma valintani, koska en jaksaisi enempää. Toinen lapsista on hyvin herkkä ja itkee helposti. Lasten isän luona kaikki kuulemma sujuu ongelmitta: lapset eivät itke, nukkumaanmeno on helppoa ja hänkään ei väsy. Itse olen kuitenkin lasten kanssa vietetyn ajan jälkeen aivan loppu. Olen jopa miettinyt, että ehkä lasten olisi parempi olla isällään enemmän kuin puolet ajasta ja että itse ottaisin vain sen verran vastuuta kuin jaksan.
Ystäväni aina kehuvat, miten kilttejä ja rauhallisia lapseni ovat. Silti minulle erityisesti nukkumaanmeno ja erilaiset siirtymät ovat tosi kuormittavia. Joskus en vastaa päiväkodin soittoihin, koska pelkään joutuvani keskeyttämään työpäiväni. Silloin isä hakee lapset, vaikka olisi minun vuoroni.
Halusin kyllä lapset, mutta toivoin myös saavani pysyvän parisuhteen kuitenkin erosimme jo raskauden alussa. Välillä mietin, olenko edes tarkoitettu äidiksi, kun olen näin henkisesti uupunut, vaikka minulla on myös vapaa-aikaa.
Onko muilla pienten lasten äideillä ollut samanlaisia kokemuksia? Milloin tämä väsymys alkaa helpottaa?
Kommentit (20)
Minulla on 2 lasta, nyt jo teinejä, mutta olen ollut heidän yksinhuoltaja 2-vuotiaasta asti. Tietenkin välillä väsytti, mutta kalskahtaa todella pahasti korvaan tuo ap:n väsymys kun itsellä ei ole ollut toista vanhempaa jeesaamassa edes sitä joka toista viikonloppua. Toki olin välillä väsynytkin, mutta olin lapset halunnut ja sillä mentiin. Mikä ap:n perimmäinen syy oli lasten tekoon? Yrittää saada mies koukkuun? Kuten näet, kuvio ei toimi niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä ensimmäisen kommentoijan kanssa siitä, että lasten koti vaihtuu liian tiuhaan, ja se voi aiheuttaa oireilua ja vaikeuksia siirtymätilanteissa heillekin. Tuon ikäiset lapset tarvitsevat niin paljon vakautta ja pysyvyyttä kuin pystytte järjestämään. Oletko miettinyt, että siirtymätilanteet voivat olla raskaita jo siksikin, ettei lapsella ole varmuutta vaihtuuko koti taas tämän siirtymän jälkeen?
Henkinen kuormitus eron jälkeen ja lasten ollessa noin pieniä on normaalia. Sinuna pysähtyisin myös tarkastelemaan, oletko kerännyt masennuksen oireita mukaasi siksi, että kokemanne ero on romuttanut sen perhe-elämän, mitä olit mielessäsi rakentanut. Jos näin on, niin pistä panoksesi sen asian työstämiseen ammattilaisen kanssa, niin saat lapsillesi jaksavan äidin.
Kuormitus vähenee ajan kanssa kun lapset kasvavat, mutta tässä kohtaa teidän on myös tehtävä joku järki tuohon systeemiinne. Olisiko vaikka sellainen mahdollista, että tiputatte ainakin yhden kodinvaihtokerran tuosta viikosta, ja järjestätte sen niin, että lapset pysyy isällä, mutta otat heidät päiväseltään mukaan johonkin, käytte vaikka leikkipuistossa tai uimassa tms? Näin lapset näkisivät sinua, mutta eivät joutuisi taas poukkoilemaan kodista toiseen?
Mitä taas otsikon kysymykseen tulee, että onko väärin katua lapsia: ajatusrikoksia ei ole olemassa kuin uskonnoissa. Mutta se on väärin jos annat sen näkyä lapsillesi, joiden vika tämä tilanne ei ole.
Voit aina luopua lapsistasi. Et selvästikään ole sovelias äidiksi. Mutta suostuuko lasten isä ottamaan heidät?
Erosta on siis kuitenkin reilusti yli 2 vuotta, jos se tapahtui jo ennen lasten syntymää, ihan alkuvaiheessa. Ja tuttavuus kestänyt muutaman kuukauden? Oletko käynyt missään keskustelemassa tuosta erosta - helpottaisi aivan varmasti lasten hoidossa pelkästään jo sekin, että päästät irti miehestä henkisesti. Nyt vaikuttaa siltä, että väsymys johtuu nimenomaan siitä, että olet rakkaudessa niin pettynyt, että et kykene olemaan äiti pienille lapsillesi. Onhan noita miehiä maailma pullollaan, miksi itkeä yhden perään?
Kyllä se helpottaa koko ajan lasten kasvaessa, mutta riippuen ehkä ap:n henkisestä kasvusta, se voi myös tuntua raskaammalta kun lapset kasvavat ja huoli niistä myös kasvaa. Minusta tuntuu niin surulliselta, että kovin monelle äitiys tuntuu ylitsevuotavan raskaalta ja kaikki asiat tulevat niin kovin suurina yllätyksinä, jolloin maailma tuntuukin romahtavan niskaan. Raskasta olisi olla yksin noin pienten kanssa, mutta tässä tapauksessa niiden isä pitää puolet ajasta eikä ap tee töitä kuin 3 pvänä viikossa niin missä se perimmäinen ongelma siis on? Juuri oli IL:ssä artikkeli siitä miten pienten lasten vanhemmat ovat alkaneet vaatia itselleen enemmän vapaita ja eroavat sen takia, jotta saavat sen oman vapaan viikkonsa. Aivan järkyttävää itsekkyyttä! Tähän suuntaan maailma menee ja sen vuoksi meillä loppuu vauvat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outoja ihminen olet ja outo perhe teillä.
Lapset ovat ystäviesi mielestä helppoja, mutta itse olet aivan poikki heidän kanssaan vietetyn ajan jälkeen? Mitä te sitten teette yhdessä? Onko hirvittävästi harrastuksia ja juoksua pitkin kyliä? Ei pienet lapset kaipaa mitään muuta kuin ihan vain yhdessäoloa. Kotonakin voi vaikka katsoa muumeja tms., lukea kuvakirjoja, lauleskella, antaa lasten leikkiä keskenään, käydä pihalla. Ei elämän tarvitse olla hirvittävää suorittamista. Koita itse rauhoittua äitiyden äärelle, äläkä ainakaan keksi hirvittävästi tekemistä lasten ympärille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No voisiko ne lapset olla enemmän isällään mikäli siellä homma sujuu, eikä isä koe itseään uupuneeksi?
Miesystävälleni ja lastensa äidille tuli ero kun heidän lapsensa olivat 5 ja 3 -vuotiaat. Ensin yrittivät viikko-viikko-systeemiä, mutta koska äiti oli liian uupunut, alkoivat lapset olla enemmän isällään. Äitiviikolla oli haasteita juurikin siirtymissä, tarhaan lähdöt, nukkumaan menemiset jne. ja niistä tuppasi tulla sitten taisteluita joita mies ratkoi puhelimen välityksellä tai meni jopa paikan päälle hoitamaan tilanteen. Lopulta sitten sopivat, että lapset ovat pääasiassa isällä ja äidin luona harvemmin. Homma alkoi toimia heti sujuvammin ja pelitti jo vallan hyvin silloin kun minä tulin kuvioihin.
Kun lapset vähän kasvoivat, alkoivat olemaan äidillään asteittain enemmän ja lopulta päätyivät menemään viikko-viikko-synkassa. Nyt muksut ovat teinejä ja kulkevat kotiensa välillä miten tykkäävät ja välit molempiin vanhempiin ovat hyvät.
Hirveitä vastauksia täällä. Tsemppiä, AP!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on hyvä tulotaso, joten kyse ei ole taloudellisista huolista. Olen ihmismielen asiantuntija ja autan työssäni muita heidän ongelmissaan. Työni on henkisesti kuormittavaa, ja ehkä siksi kannan sitä taakkaa myös kotiin mikä vaikuttaa siihen, millainen olen lasten kanssa. Rakastan kuitenkin työtäni, ja kun lapset ovat menneet nukkumaan, jatkan usein työasioita vielä pari tuntia. Työn raskauden vuoksi teen sitä vain osa-aikaisesti.
On totta, että ydinperheajatuksesta luopuminen oli minulle järkytys, vaikka lasten isä ei koskaan luvannut sellaista. Ajattelin kuitenkin, että hän haluaisi ydinperheen, kun lapset syntyvät. Mies on nyt parisuhteessa toisen henkilön kanssa, enkä ole siitä tyytyväinen. Mielestäni hänen tulisi panostaa ensisijaisesti lapsiin ja heidän hyvinvointiinsa. Sen vuoksi olen järjestänyt tapaamiskertoja mahdollisimman tiheään, jotta lasten ja isän välinen yhteys säilyisi vahvana.
Äitini asuu kaukana, joten hänestä on apua vain harvoin. Minulla ei oikeastaan ole tukiverkostoa isän lisäksi, ellei mukaan lasketa maksullisia lastenhoitopalveluita. Isä on onneksi joustava ehkä osittain siksi, että hän kantaa syyllisyyttä siitä, ettei kyennyt tarjoamaan lapsille kahden vanhemman perhettä.
ap
Ihmismielen asiantuntija? Eli psykologi tai psykiatri vai? :-D - selittääkin heti ongelman laajuuden. Anna lapset kokonaan isälle niin ongelma tulee ratkaistua ja keskity vain itseesi kuten ennen lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostat laiskalta akalta. Meillä kyllä pärjättiin pikkulapsiaika valittamatta.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat laiskalta akalta. Meillä kyllä pärjättiin pikkulapsiaika valittamatta.
Ihan samaa ajattelin. Itseni mukaanlukien minulla on muutama täys-yh ystävä, eikä kenellekään olisi tullut mieleenkään marista, vaikka meillä kellään ei ole ollut 50% ajasta omaa aikaa. Hyi hitto että kuvottaa nykyihmisten itsekkyys. Eikö sitä yhtään mietitä siinä paneskelun huumassa, että mitä lapsen saaminen merkitsee loppuelämäksi? Se on sitoutumista siihen lapseen, ei omaan vapaa-aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kolmannen maailman ongelmia nämä kun mikään vapaa-aika ei riitä itselle kun yllättäen lastenhoito tulikin kuvioihin viemään sitä omaa luppoaikaa. Ja silti, jos olisit nyt siinä parisuhteessa niin sinulla olisi vähemmän sitä omaa aikaa kun nyt kun lapset ovat puolet ajasta isällä. Missä siis ongelma? En tosiaan ymmärrä. Tuo tosin on suorastaan julmaa, että 2 -vuotias joutuu vaihtamaan asuinpaikkaa kolmesti viikossa. Lastenneuvolassa tuskin tällaista kuvioita ainakaan on suositeltu. Ja äiti mielestään asiantuntija siinä miten ihmismieli toimii (hah hah!). Olisko mitään hajua siitä, miksiköhän ne lapsukaiset tulevat tarvitsemaan laistasi "asiantuntijaa" muutaman vuoden päästä kun kiintymysmalli on mennyt perseelleen?
Aika saastainen olento täytyy olla, jos ensin omaa itsekkyyttään tuo tähän maailmaan lapsia, jotka ei itse siihen pystyneet vaikuttamaan, ja sitten kehtaa vinkua, kun omat valinnat ei enää miellytäkään.
Tämä sun vastuunväistely ja omaan napaan tuijottelu on sitten oikeasti sun lastesi lapsuus. Jos olet itsekkyyspäissäsi sattunut sellaisen pikkuasian unohtamaan.
Vierailija kirjoitti:
Kolmannen maailman ongelmia nämä kun mikään vapaa-aika ei riitä itselle kun yllättäen lastenhoito tulikin kuvioihin viemään sitä omaa luppoaikaa. Ja silti, jos olisit nyt siinä parisuhteessa niin sinulla olisi vähemmän sitä omaa aikaa kun nyt kun lapset ovat puolet ajasta isällä. Missä siis ongelma? En tosiaan ymmärrä. Tuo tosin on suorastaan julmaa, että 2 -vuotias joutuu vaihtamaan asuinpaikkaa kolmesti viikossa. Lastenneuvolassa tuskin tällaista kuvioita ainakaan on suositeltu. Ja äiti mielestään asiantuntija siinä miten ihmismieli toimii (hah hah!). Olisko mitään hajua siitä, miksiköhän ne lapsukaiset tulevat tarvitsemaan laistasi "asiantuntijaa" muutaman vuoden päästä kun kiintymysmalli on mennyt perseelleen?
Jos ap olisi saanut haluamansa parisuhteen niin nykytietojen valossa hän antaisi todennäköisesti täyden hoitovastuun isälle ja itse kävisi omissa harrastuksissaan ja voimaannuttaisi itseään, koska feministi ja miehen kuuluu lapset hoitaa, sillä lapsen on nainen jo synnyttänyt. Siihen loppuu hänen vastuunsa. Ei nyt löydy kyllä myötätuntoa tälle äitylille, joka heittelee lapsiaan monta kertaa viikossa kahden kämpän väliä, koska hän ei jaksa lapsiaan.
terv. täys-yh
Hei AP! Kuinka kauan te ehditte seurustella lasten isän kanssa, ennen kuin tulit raskaaksi?
Lapset sinulla nyt kuitenkin on, olipa sinua (omasta mielestäsi) äidiksi tarkoitettu tai ei. Lapset saattavat luonasi osoittaa enemmän mieltä ja negatiivisia tunteita koska olet heille turvallisempi, isän luona tsemppaavat. Yllättävän pienetkin tekevät näin ihan luonnostaan, tutuimman aikuisen luona purkautuu kaikki väsymys ja stressi. Tuo jatkuva kodin vaihto kuulostaa lasten kannalta aika kohtuuttomalta eikä ilmeisesti sinunkaan jaksamistasi lisää. Juttele lasten isän kanssa, haluaako ja pystyykö hän ottamaan lapsista enemmän vastuuta. Omaan jaksamiseesi hae apua ja vertaistukea vaikka ensi- ja turvakotien liitosta tai terveydenhuollon kautta. Onko peruselintavat (unimäärä, ruokailurytmi ja ruoan ravitsevuus, fyysinen aktiivisuus, ruutuajan hallinta) ja arkirutiinit (kotityöt, ruoanlaittorutiini ym.) omalla kohdallasi kunnossa niin, etteivät syö vähäistä jaksamistasi lisää? Voimia, lapset kasvavat jatkuvasti, mutta tarvitsevat silti aikuista pitkään.
Ei ole noin pienten lasten etu millään mittarilla, että heillä vaihtuu koti 3 kertaa viikossa. Heillä pitäisi olla yksi pysyvä koti ja vierailuja toisen vanhemman luona viikolla ja sitten joka toinen viikonloppu vaikka pidempi yöjakso siellä. Teidän järjestely kuulostaa ihan hirveältä. Mietipä oma kohdallesi muuttaa kolmesti viikossa yöpaikkaa - saattaisi siinä itsellekin tulla itku kun joka kertaa kokee hylkäämistä, kun erotetaan vanhemmasta, kummasta tahansa. Eihän heillä ole mitään kiintopistettä. Jos itse olet noin väsynyt (vaikka töitäkin vain 3 pv viikossa ja puolet ajasta lapsivapaata) niin ehdottomasti lapset isälle asumaan. Sinä voisit sillä aikaa kasata itsesi ja yrittää kasvaa vastuulliseksi aikuiseksi. Pakko kysyä, että minkä ikäinen olet? 20v kenties kun elämänhallinta on noin heikolla pohjalla. Oletko mahdollisesti matalapalkka-alalla ja rahasta tiukkaa? Se yleensä väsyttää henkisesti kun pitää miettiä taloudellista pärjäämistä. Olisiko kenties äidistäsi apuja sillä jos pelkäät lasten isälle muuttoa siksi, että joudut maksamaan elatusmaksuja niin ehkä toisesta aikuisesta olisi apua.