Miksi lapsen kuolemasta ei saa puhua ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Haista paska. Kun minun lapseni kuoli, MINÄ jouduin yhtäkkiä kuuntelemaan ja terapoimaan ns. ystäviäni, koska heillä kaikilla oli niin paljon vastoinkäymisiä omassa elämässään. Minusta tuli heidän huoliensa kaatopaikka, oikea paskamagneetti. Ja kun en sitten jaksanutkaan, he hylkäsivät minut.

Jos ei ole itse kokenut minkäänlaista menetystä, ei edes lemmikkikalan, niin on todella vaikea sanoa yhtään mitään.Tilanteeseen tulee suorituspainetta, jolloin se ainoa ajatus reagoida on olla hiljaa. Sekin voi olla kunnioittavaa hiljaisuutta, eikä surevan  jättämistä vain yksin.

Raskaan menetyksen kokenut soutaa surun suuressa järvessä pitkään yksin, huopaa ja soutaa, näkemättä vastarantaa. Suru ei ikinä lopu, mutta siihen myös tottuu ajan kuluessa ja tilaa jää muuhunkin niin kuin ihmisten kohtaamisiin.

Opin oman suruni myötä hakeutumaan seuraan, jossa sain puhua ja tuntea. Suojelin itseäni jättämällä puhumatta sellaisille, jotka eivät osaa sanoa mitään. Surussa tarvitsee osanottoa, toisen läsnäoloa, vuorovaikutusta ,jos haluaa puhua. Kannattaa miettiä sururyhmiä, kirjoittaa/soittaa jollekin ymmärtäväiselle, mutta ei jakaa suruaan ja menetystään kaikille ihan vain itsensä hyvinvoinnin vuoksi. 

IHmiset kyllä puhuvat surusta, ilman kokemustakin, mutta se vaatii menetyksen kokeneelta sosiaalisten tilanteiden hallintaa ja eri tapoja kertoa kuolemasta. Ja vasta, kun on itse sellaisiin tilanteisiin valmis.Niin kuin eräs sururyhmän vertaistuki sanoi: ihminen on valtavan itsekäs surussaan. Se on keino selvitä ja se voi olla ulkopuolisille erittäin haastava kohtaaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Haista paska. Kun minun lapseni kuoli, MINÄ jouduin yhtäkkiä kuuntelemaan ja terapoimaan ns. ystäviäni, koska heillä kaikilla oli niin paljon vastoinkäymisiä omassa elämässään. Minusta t

Oliko sinulla silloinkin tuo sama asenne? Haistatteletkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoituksella. Ei todellakaan moista mitätöimistä tarvi

Huomaa että se koira on voinut olla toiselle oman elämän keskipiste, ehkä ainoa ystävä ja seura. Ei suruja tarvitse arvottaa, läheisen menetys sattuu, on se sitten ihminen tai eläin.

Kiitos edellisestä kommentista

No itselläni on kokemus ystävästä, joka muuttui madonnaksi ja marttyyriksi teini-ikäisen lapsensa menetettyään. Aikaa tragediasta on 15 vuotta. Olemme harvakseltaan yhteydessä, sillä minulla on ainoastaan kuuntelijan rooli. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut minun elämästäni, mutta olettaa minun olevan loputtoman kiinnostunut hänen jaksamisestaan, elämänsattumuksistaan, työelämästään. Hän ei MILLOINKAAN kysy miten mulla menee. Kuvaavaa on, että kaikki viestinsä menevät suoraan asiaan ilman mitään alkutervehdyksiä ja kohteliaita voinnintiedusteluja. Häntä ei kiinnosta. Olen kerran toiminut samoin ja tuutannut pitkän viestin hänelle. Vastaus tuli kahden päivän kuluttua: 'ok'. Ikäänkuin minun elämäni ja murheeni olisivat täysin merkityksettömiä hänen menetyksensä rinnalla. Niinhän ne varmasti ovatkin ja näin ajattelin itsekin monta vuotta, enkä todellakaan murheitani hänelle julkituonut, mutta loputtomiin jatkuva kuuntelijan rooli ei riitä ystävyyden ylläpitämiseen pitkän päälle. 

Vierailija kirjoitti:

No itselläni on kokemus ystävästä, joka muuttui madonnaksi ja marttyyriksi teini-ikäisen lapsensa menetettyään. Aikaa tragediasta on 15 vuotta. Olemme harvakseltaan yhteydessä, sillä minulla on ainoastaan kuuntelijan rooli. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut minun elämästäni, mutta olettaa minun olevan loputtoman kiinnostunut hänen jaksamisestaan, elämänsattumuksistaan, työelämästään. Hän ei MILLOINKAAN kysy miten mulla menee. Kuvaavaa on, että kaikki viestinsä menevät suoraan asiaan ilman mitään alkutervehdyksiä ja kohteliaita voinnintiedusteluja. Häntä ei kiinnosta. Olen kerran toiminut samoin ja tuutannut pitkän viestin hänelle. Vastaus tuli kahden päivän kuluttua: 'ok'. Ikäänkuin minun elämäni ja murheeni olisivat täysin merkityksettömiä hänen menetyksensä rinnalla. Niinhän ne varmasti ovatkin ja näin ajattelin itsekin monta vuotta, enkä todellakaan murheitani hänelle julkituonut, mutta loputtomiin jatkuva kuuntelijan rooli ei riitä

Kamalaa

En ole kokenut onneksi samoin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin menetin ystäväni lapsen kuoleman myötä. Yks oli vielä lapsen kummi.

Kumpi lopetti pitämästä yhteyttä? Hän ei enää halunnut olla yhteydessä vaikka sinä pidit yhteyttä? Vai sinäkään et enää pitänyt yhteyttä ja toinen ajatteli antavansa aikaa sinulle toipua asiasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

Mitä se jatkuva vuodatus on? Puhutaan elävistä lapsistakin. Miksi me lapsemme menettäneet emme saisi puhua omistamme? Kun te ostatte joululahjat, me koristamme hautaa. Saako siitä puhua vai vain niistä elävien lahjoista? Lapsemme kulkee mukana joka päivä aivan samoin kuin elävät lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

Mitä se jatkuva vuodatus on? Puhutaan elävistä lapsistakin. Miksi me lapsemme menettäneet emme saisi puhua omistamme? Kun te

Esimerkiksi kateellista, itsekeskeistä tai syyllistävää asennetta.

Saa siitä puhua, mutta siitä ei kannata puhua. Ette te kestä kuulla. Se on liian epämukavaa teille joita se menetys ei kosketa ja jotka kuvittelette että olette kuoleman yläpuolella ja ettei teidän lapsenne voi kuolla ennen teitä. Meidän kuollut lapsemme unohtuu teiltä, eikä häntä enää ole. Teille. Meidän surevien vanhempienkin oletetaan toipuvan menetyksestämme, jatkavan elämäämme ja unohtavan että meillä on joskus ollut se lapsi.

Tämän takia lapsen kuolemasta ei kannata puhua. Me pilaamme teiltä ilon, ja te pilaatte meiltä surun. Siksi me olemme surussamme yksin.

Miettikää saatana.

Vierailija kirjoitti:

Saa siitä puhua, mutta siitä ei kannata puhua. Ette te kestä kuulla. Se on liian epämukavaa teille joita se menetys ei kosketa ja jotka kuvittelette että olette kuoleman yläpuolella ja ettei teidän lapsenne voi kuolla ennen teitä. Meidän kuollut lapsemme unohtuu teiltä, eikä häntä enää ole. Teille. Meidän surevien vanhempienkin oletetaan toipuvan menetyksestämme, jatkavan elämäämme ja unohtavan että meillä on joskus ollut se lapsi.

Tämän takia lapsen kuolemasta ei kannata puhua. Me pilaamme teiltä ilon, ja te pilaatte meiltä surun. Siksi me olemme surussamme yksin.

Miettikää saatana.

Angst 

Vierailija kirjoitti:

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

Juuri tällainen saa pelkäämään surevan kohtaamista. Voisin hyvin sanoa, että ei löydy sanoja ja tarkottaisin tällä vain hyvää. Että olen niin järkyttynyt tilnateestasi, että en tiedä mitä sanoa. Jos tämä leimataan tökeröksi, niin ehkä ottaisin etäisyyttä, että en varmasti loukkaa enempää ja aiheuta lisäharmia. 

Vierailija kirjoitti:

Saa siitä puhua, mutta siitä ei kannata puhua. Ette te kestä kuulla. Se on liian epämukavaa teille joita se menetys ei kosketa ja jotka kuvittelette että olette kuoleman yläpuolella ja ettei teidän lapsenne voi kuolla ennen teitä. Meidän kuollut lapsemme unohtuu teiltä, eikä häntä enää ole. Teille. Meidän surevien vanhempienkin oletetaan toipuvan menetyksestämme, jatkavan elämäämme ja unohtavan että meillä on joskus ollut se lapsi.

Tämän takia lapsen kuolemasta ei kannata puhua. Me pilaamme teiltä ilon, ja te pilaatte meiltä surun. Siksi me olemme surussamme yksin.

Miettikää saatana.

Eiköhän se riipu ihan siitä, missä tilanteissa näistä puhuu. Eikä kai kukaan ole kuvitellut olevansa kuoleman yläpuolelle.

Omassa lapsuudenperheessäni puhuttiin usein pikkusisaruksista, minkälaisia he olivat ja mitä tekivät, molemmat kuolivat onnettomuudessa alle kouluikäisenä. Yleensä nämä jutut tuli esiin ihan spontaanisti, joku sanoi että hei muistatko kun N teki mökillä niin tai E sanoi näin. Yleensä ne oli sellaisia hauskoja tilanteita, joskus toki surullisiakin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

Mitä se jatkuva vuodatus on? Puhutaan elävistä lapsistakin. Miksi me lapsemme menettäneet emme saisi puhua omistamme? Kun te

Ongelma on siinä, ettei tunnu sopivalta kertoa omasta elämästä mitään positiivista tai avautua tavallisista arkipäivän ongelmista, jotka ovat olemattoman vähäpätöisiä lapsen menettämisen rinnalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

 

Juuri tällainen saa pelkäämään surevan kohtaamista. Voisin hyvin sanoa, että ei löydy sanoja ja tarkottaisin tällä vain hyvää. Että olen niin järkyttynyt tilnateestasi, että en tiedä mitä sanoa. Jos tämä leimataan tökeröksi, niin ehkä ottaisin etäisyyttä, että en varmasti loukkaa enempää ja aiheuta lisäharmia. 

Onneksi kaikki surevat eivät ole tällaisia. Ei kohtaamisiin ole olemassa mitään yhtä tiettyä oikeaa käsikirjoitusta tai vastausta siitä, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Kun lapsuudenperheestäni kuoli kolme perheenjäsentä, oli kaikki kohtaamiset ja tilanteet erilaisia, ja yleisesti sujuivat ihan hyvin. En minä tiedä, mitä ehdottomasti pitäisi sanoa sellaisella, siksi en odottanut sitä toisiltakaan.

Yhden lapsensa menettäneen tiedän, ottaa aina kuppia juhlissa ja rupeaa sitten valittamaan lapsensa menettämistä. Iloista joulua vaan sinnekin, ymmärrän että on vaikeaa mutta kaipa jotain tilannetajua voi vaatia ajan kanssa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Haista paska. Kun minun lapseni kuoli, MINÄ jouduin yhtäkkiä kuuntelemaan ja terapoimaan ns. ystäviäni, koska heillä kaikilla oli niin paljon vastoinkäymisiä omassa elämässään. Minusta t

Kyynel

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoit

 

 Tai siis sinä jäit niistä paitsi, kuolleethan eivät enää välitä mitä saivat ja mitä eivät. Terapiaa ehdottaisin että saat ajatuksesi takaisin raiteilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

Mitä se jatkuva vuodatus on? Puhutaan elävistä lapsistakin. Miksi me lapsemme menettäneet emme saisi puhua omistamme? Kun te

Mun mielestä saa ja pitääkin. Silti monikaan ei halua saada surutulvahdusta ja itkuista mieltä joka kerta kun kohdataan. Jokaisella on oikeus suojella itseään vaikka se muista tuntuisi ikävältä. Ymmärrän hyvin miksi joku lopettaa omista lapsista puhumisen sellaiselle joka vastaa joka kerta omien lasten kuolemalla. Ymmärrän senkin jos ei lopulta halua enää olla tekemisissäkään jos tuo jatkuu vuosia että jos esim sanoo 15 v tapahtuneen jälkeen että lapseni on nyt rippikoulussa, ja toinen vastaa että minun lapseni on haudassa, menenkin tästä hautaa laittamaan.