Miksi lapsen kuolemasta ei saa puhua ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

Minä olen jaksanut, mutta en olekaan pinnallinen pelle. 

Minä en ole jaksanut, kuunnella sitä katkeraa sävyä ja syyllistämistä siitä että minulla on lapsi elossa.

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Tämä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Omasta mielestäni surevan ei ole pakko huomioida muita. Ihmisellä on traumaattinen kokemus. Shokkitila voi kestää monta kuukautta ja surun käsittelyyn menee aikaa. Jos ei kestä, niin parempi etsiä kaltaistaan pinnallista seuraa jatkossakin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Omasta mielestäni surevan ei ole pakko huomioida muita. Ihmisellä on traumaattinen kokemus. Shokkitila voi kestää monta kuukautta ja surun käsittelyyn menee aikaa. Jos ei kestä, niin parempi e

Ei ole pakko huomioida muita? Just. Niin, toki se on sitten oma valinta, mutta tuolla käytöksellä saattaa ihan itse karkottaa ihmiset ympäriltään. Tökerösti toisia kohtaan käyttäytyvän surevan seura on hyvin raskasta niille toisillekin, eikä kenelläkään ole mitään velvollisuutta olla kuukaudesta tai vuodesta toiseen mikään terapialelu.

Eivät tajua, että usein kuuntelu riittäisi.

Kokemattomuus tilanteessa saa luulemaan, että ystävän pitäisi alkaa terapeutiksi, ja keksiä hyviä vastauksia, ja nostaa takaisin jaloilleen.

Pelkäävät vastuuta, ja samalla myös pelkäävät surua toisessa. Suru on raskas kumppani niin sureville, kuin myös sitä vierestä katsoville.

Miksi lapsen kuolemasta ei saa puhua ?

Vierailija

07.12.2025 | 07:54

Kaikki menee ihan hiljaiseksi jos siitä mainitsee

Täällä vaan mässäillään ja sitten myös vittuillaan!

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Kysymys olikin että miksei lapsen kuolemasta saa puhua. Hän vastasi että se on vaikeimpia asioita ja ettei osaa sanoa oikein mitään. Sinä kysyt miksei voi olla normaalisti? Miten siis ollaan normaalisti kun joku haluaa puhua lapsen kuolemasta?

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoituksella. Ei todellakaan moista mitätöimistä tarvitse sietää, kun muutenkin on vaikea olla.

Vaikka olisi traumaattinen kokemus, niin kyllä siihen omaan käytökseen voi vaikuttaa. Toinen juttu sitten esimerkiksi psykoosit ja sellaiset, missä omaan käytökseen vaikuttaminen ei ole niin selkeää.

Äitipuoleni ja pienet sisarukseni kuolivat kun olin yläasteikäinen, näin läheltä isän surua. Ekoina viikkoina isän äiti oli meillä, joskus istui öisin tai aikaisin aamulla isän vieressä, jutteli ja silitti hiuksia, yritti saada nukkumaan. Varmasti tilanne on ollut raskasta ja vaikeaa muillekin, esimerkiksi isovanhemmille, vanhempien sisaruksille, ystäville ja työkavereille.

Vierailija kirjoitti:

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

Mitä näiden sitten olisi pitänyt sanoa?

Totuushan on se ettei ketään voi pakottaa puhumaan taikka kuuntelemaan jos hän itse ei sitä halua tehdä. En tuo esiin satuttavia asioita keskusteluissa joihin ne eivät kuulu, enkä ihmisille joille asia ei kuulu. Vastuu on sanojalla, ei kuulijalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset ei osaa nykyään käsitellä mitään negatiivisia tunteita. Ahdistutaan ja saikutetaan kun on paha mieli jostain, kun ei ymmärretä, että sitä se elämä on. Saati sitten, että joutuisi kohtaamaan toisen ihmisen järkyttävän surun. Ei vaan ole kykyä sellaiseen. Helpompaa itselle vaan jättää se sureva ihminen ilman huomiota, ettei joudu itse kokemaan mitään negatiivista tunnereaktiota. 

Höpönpöpön. Jotkut surevat eivät osaa huomioida toisia ihmisiä yhtään kunhan vaan jankuttavat omaa suruaan ja omia tunteitaan. Ei ihme, jos ystävät tai kaverit etääntyy jos suhde alkaa olla yksipuolinen terapiasuhde.

Omasta mielestäni surevan ei ole pakko huomioida muita. Ihmisellä on traumaattinen kokemus. Shokkitila voi kestää monta kuukautta ja surun käsittelyyn menee aikaa. Jos ei kestä, niin parempi e

Se vaan on niin, ettei kukaan jaksa rikkinäisen jankutusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Kysymys olikin että miksei lapsen kuolemasta saa puhua. Hän vastasi että se on vaikeimpia asioita ja ettei osaa sanoa oikein mitään. Sinä kysyt miksei voi olla normaalisti? Miten siis ollaan normaalisti kun joku haluaa puhua lapsen kuolemasta?

Aina voi olla läsnä kuten ennen kuolemaa. Jokainen surija on erilainen. Minulle olisi riittänyt kahvittelu ja päivän tapahtumista tai vaikka uutisista puhuminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

Mitä näiden sitten olisi pitänyt sanoa?

Parempi pitää suu kokonaan kiinni, jos on niin yltiövaikeaa kohdata toinen ihminen. 

Kyllä mulle voi puhua. Mutta en mä ala voivottelemaan ja säälimään, etenkään jos tapahtuneesta on jo vuosikymmen. Kuolema kuuluu elämään jopa lasten kohdalla.

Vierailija kirjoitti:

Kun minun lapseni kuoli, menetin kaikki ystäväni.

Enpä ole näitä 'ystäviä' enää kaivannut.

Kannattaa heivata tuollaiset. Hyvä kun uskaltaa edes hengittää kun on niin raskasta seuraa, jos nyt menetyksestään vahingossakaan mainitsee. 

Saa puhua mutta en minä sitä ihan missä tahansa keskustelussa toisi ilmi.