Miksi lapsen kuolemasta ei saa puhua ?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Kysymys olikin että miksei lapsen kuolemasta saa puhua. Hän vastasi että se on vaikeimpia asioita ja ettei osaa sanoa oikein mitään. Sinä kysyt miksei voi olla normaalisti? Miten siis ollaan normaalisti kun joku haluaa puhua

 

 Ymmärrän. Nyt kyseessä on kuitenkin se että miksi lapsen kuolemasta ei saisi puhua.

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en menettänyt lapsen kuoleman jälkeen yhtään ystävää. Jotkut toki tökerösti sanoi, että eivät osaa sanoa mitään. Aikuisia ihmisiä 🤔

En yleensä puhu siitä ihmisille.

Mitä näiden sitten olisi pitänyt sanoa?

Parempi pitää suu kokonaan kiinni, jos on niin yltiövaikeaa kohdata toinen ihminen. 

Niin kysyttiin, että mitä näiden sitten olisi pitänyt sanoa? Ilmeisesti sinulla oli joku oikea repla mielessä kun ei tuo aiempi kelvannut.

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Se onkin sitten eri kysymys, kuka saa näitä omia tunnetilojaan kaataa kenenkin niskaan ja minkä verran.

Vierailija kirjoitti:

Eivät tajua, että usein kuuntelu riittäisi.

Kokemattomuus tilanteessa saa luulemaan, että ystävän pitäisi alkaa terapeutiksi, ja keksiä hyviä vastauksia, ja nostaa takaisin jaloilleen.

Pelkäävät vastuuta, ja samalla myös pelkäävät surua toisessa. Suru on raskas kumppani niin sureville, kuin myös sitä vierestä katsoville.

Juuri näin. 

Usein kuulee että sureva jätetään yksin mutta unohdetaan se että sureva voi myös itse rakentaa muurin ympärilleen ja käpertyä suruunsa. Kaikki mitä sanot tai yrität tehdä, on väärin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Se onkin sitten eri kysymys, kuka saa näitä omia tunnetilojaan kaataa kenenkin niskaan ja minkä verran.

Jos kovin olet rasittunut, niin ehdottomasti suosittelen sinua pistämään välit poikki lopullisesti. Oletko itse kokenut sinulle tärkeän ihmisen kuoleman? 

Kyllä siitä saa puhua. Ehdottomasti. Hiljaisuus johtuu varmasti siitä että ihmiset eivät oikein tiedä kunnolla että miten siihen reagoisivat eivätkä löydä oikeita sanoja. 

Läheisen ihmisen kuolema ja aivan erityisesti oman lapsen kuolema on länsimaissa hyvin sensitiivinen aihe. Ja usein ihmiset pitävät sitä pahimpana mahdollisena asiana mitä voi tapahtua. 

Voimia sinulle ja yritä silti puhua siitä. 

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Kyllähän siitä saa puhua mutta kannattaa miettiä missä tilanteessa ja kenelle jos on itse vielä ihan vereslihalla. Muuten voi käydä niin että tulee vain loukkaantuneeksi lisää vaikka tarkoitus oli päinvastainen. Vertaistuki on muuten parasta tukea tähänkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoituksella. Ei todellakaan moista mitätöimistä tarvitse sietää, kun muutenkin on vaikea olla.

Huomaa että se koira on voinut olla toiselle oman elämän keskipiste, ehkä ainoa ystävä ja seura. Ei suruja tarvitse arvottaa, läheisen menetys sattuu, on se sitten ihminen tai eläin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Kyllähän siitä saa puhua mutta kannattaa miettiä missä tilanteessa ja kenelle jos on itse vielä ihan vereslihalla. Muuten voi käydä niin että tulee vain loukkaantuneeksi lisää vaikka tarkoitus oli päinvastainen. Vertaistuki on muuten parasta tukea tähänkin.

No itse mainitsin menetysvuoden aikana surustani ehkä kolme kertaa ja olin rasite. Ketään en syyllistänyt enkä haukkunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Se onkin sitten eri kysymys, kuka saa näitä omia tunnetilojaan kaataa kenenkin niskaan ja minkä verran.

Jos kovin olet rasittunut, niin ehdottomasti suosittelen sinua pistämään välit poikki lopullisesti. Oletko itse kokenut sinulle tärkeän ihmisen kuoleman? 

 

Eiköhän jokainen ole

Vierailija kirjoitti:

Usein kuulee että sureva jätetään yksin mutta unohdetaan se että sureva voi myös itse rakentaa muurin ympärilleen ja käpertyä suruunsa. Kaikki mitä sanot tai yrität tehdä, on väärin. 

Yleensä se menee just näin. Sitten kun ne toiset kyllästyy ainaiseen valitukseen siitä että muut toimii väärin häntä kohtaan, alkaa sureva jankuttaa ja huutaa miten hänet jätettiin yksin. Byhyy.

Vierailija kirjoitti:

Terapia auttaa myös siihen miten sen puhumisen tekee. Jos on ihan rikki, se näkyy puheissaan eikä ihmiset halua puhua mistään.

Ei auta terapia. Yritin. Lopoutulos oli, että terapeuttini hajosi ihan kokonaan. Psykiatrikin totesi, että hän ei pysty auttamaan, koska se tuskan perimmäinen syy, lasten kuolema (joo, monikossa) ei muutu miksikään. Vaikka kuinka olisi välineitä käsitellä surua, se ei vaan katoa. Jos sydän, sielu ja pää ei kestä, niin ei kestä.

Ystävät katosivat, ja ammattilaisetkin. Ainoaa konkreettista ja pysyvää tukea tuli ...  PANKISTA. Oikeasti. Sieltä ei epäilty, painostettu, jankutettu, vaan asiat hoidettiin ja varmistettiin vielä vuosien päästä, että pärjätäänkö. No, olihan sitä velkaa reilusti, että kannatti huolehtia siitä, että pystytään maksamaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoituksella. Ei todellakaan moista mitätöimistä tarvi

 

No tämä on ihan typerä tulkinta. Koiran mainitseminen on tökeröä ja hölmöä, mutta ei missään tapauksessa loukkaus. Monelle se on suurin elämässä vastaan tullut suru. Jos et ole itse kokenut sitä, älä luule tietäväsi, miltä se tuntuu.  

Puhutko oman lapsesi kuolemasta? Koska silloin olet valinnut seurasi huonosti, kaikilla ei ole tunneälyä tilanteen ymmärtämiseen.

Ja jos puhut jonkun toisen lapsen kuolemasta, niin älä puhu. Kyseessä on selvästi liian herkkä aihe.

Ei siihen ole mitään sanottavaa. Otan osaa kuulostaa kenestä tahansa tyhjältä. Raskainta ystävyys on silloin, kun ystävää ei voi mitenkään auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Saa puhua. Itse toivoisin olevani sellainen, jolle voi puhua vaikka loputtomiin. 

 

Jonkin verran häiritsee se, että joku sureva julkisuudessa haukkuu jonkun selvästi hyvää tarkoittavan kommentin, ja selittää, miten paljon se loukkasi. Se vie ihmisiä poispäin muiden surevien läheltä, koska moni ihminen pelkää sanojansa jotain väärin. Koska totuushan on se, että kun menettää lapsensa, ei ole oikein mitään, minkä sanominen olisi oikein ja hyödyllistä. Ilkeydet on tietysti eri asia. Ei niitä tarvitse sietää. 

Joku "mä tiedän miltä susta tuntuu, meidän rekku meni sateenkaarisillalle viime kesänä" on oikeasti vain ja ainoastaan  loukkaus ja sellaiseksi tarkoitettu. Vaikka myöhemmin koiraan vertaamista seliteltäisiin kuinka hyvällä tarkoituksella. Ei todellakaan moista mitätöimistä tarvi

MInö olen surrut lemmikkien kuolemaa syvemmin kuin isovanhempiani. Lasteni kuolemien sureminen on kokonaisvaltaista, mutta samalla huomasin, että myös lemmikini suri, kaipasi. Sitä koiraa suren vieläkin, eri tavalla, ystävänä, uskottuna.

Lasten kuolemassa yksi pahimpia surun syitä on tulevaisuuden katoaminen. Kaikki toiveet, haaveet, suunnitelmat, kuvitelmat. Se rata päiväkoti-eskari-koulu-amis/lukio-ajokortti-armeija-työelämä/työttömyys-seurustelukymppanit-sydänsurut-lapsenlapset. Jpka päivä, joka viikko, joka vuosi, joka vuosikymmen tuo uuden menetetyn asian, tätäkään ei lapseni saaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se on vaikeampia aiheita. Sitä pelkää sanovansa jotain tyhmää. Minä myös pelkään alkavani itkemään enkä halua että lapsen menettänyt joutuu kannattelemaan minua tilanteessa. Oma veljeni on kuollut lapsena ja siitäkin on todella vaikea puhua vanhempieni kanssa, se on niin tuskallista. Mielellään kuuntelisin mitä vanhemmat haluaa puhua mutta en välttämättä osaa vastata juuri mitään. 

Miksei surevan kanssa voi olla ihan normaalisti? En ole ap, mutta itse olisin toivonut ihan normaalia kanssakäymistä ja sanoinkin tästä. 

Voi olla normaalisti, mutta ei esimerkiksi jatkuvaa vuodatusta jaksa kukaan.

VUODATUSTA?!? Oletko sinä menettänyt lapsesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Menetyksen kokenut ihminen  käy sisimmässään läpi aikamoista tunnetilojen vuoristorataa. Sitten jos siitä ei voi tai saa puhua, niin se voi nostattaa katkeria tuntemuksia muita ihmisiä kohtaan. 

Se onkin sitten eri kysymys, kuka saa näitä omia tunnetilojaan kaataa kenenkin niskaan ja minkä verran.

Jos kovin olet rasittunut, niin ehdottomasti suosittelen sinua pistämään välit poikki lopullisesti. Oletko itse kokenut sinulle tärkeän ihmisen kuoleman? 

 

Eiköhän jokainen ole

Ei muuten ole.