Lue keskustelun säännöt.
Aina paha olo sen jälkeen kun tavannut äidin
Kommentit (213)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole, sillä olen jo iso tyttö ja ymmärrän, myös äidilläni on omat heikkoudet ja vahvuudet millä hän on hoitanut äitiyden, niillä eväillä mitä on saanut.
Niin kuin ovat tehneet äitiäni aikaisemmat sukupolvet ja sitten kun saan lapsia, siihen joukkoon minäkin liityn, omine vahvuuksien ja heikkouksien.
Napanuoran katkaisin vanhempiini, kun muutin kotoa ja kohtaan vanhempani ystävänä.
Sulla on ollut ihan normaali äiti, onnea siitä. Jätä rauhaan ne, jotka ovat saaneet huonommat kortit. Äläkä ole noin ylimielinen ja loukkaava. Ihan kuin muut ihmiset eivät olisi " isoja tyttöjä" ja ymmärtäisi jokaisella olevan heikkouksia ja olleen vanhempana niillä eväillä, mitä on itse saanut.
Tämä on vertaisryhmä niille ei- niin- onnekkaille, joiden elämästä et mi
Tosi monilla on myös syöpä. Eipä se sitä paremmaksi tee.
Oman kokemukseni mukaan huono vanhempi on muuten paljon pahempi asia, kuin syöpä. Toki jollakin voi olla toisinkin päin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei äiti, eikä toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on näitä ihmeellisiä tyyppejä, jotka ei kestä mitään tai ketään. Ei edes lähisukua. Hiton surullista
Emme menesty tarpeeksi. Emme suorita tarpeeksi. Pomo on ääliö. Työpaikka on surkea. Rahat on aina loppu. Emme ole tarpeeksi kauniita tai komeita tai laihoja tai muodokkaita tai mitä nyt kuuluisi olla. Emme ole täydellisessä parisuhteessa. Perheemme ja sukumme on kamala ja sukujuhlat yhtä helvettiä.
Kaikki on ihan hemmetin epätäydellistä, koko ajan.
On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole. Kun jotain näkee paljon siihen turtuu ja se ei jaksa enää kiinnostaa.
Sori, kyllä siitä hienous ja glamour on vähän liian kaukana, kun nämä kolme-ja neljäkymppiset valittavat, kuinka heidän taapero ikäisenä ollessaan äidin antamat nallikarkit eivät menneet tasan, vaan sisar sai enemmän.
Tai kun äiti soittaa, niin ei koekaan suuria elämystä, mielihyvää tai onnen hetkeä, vaan mieli on mieluimmin alavirinen ja se on tietenkin äidin tai anopin syytä.
Missä on muuten näiden mielenpahoittajien isät?
Vierailija kirjoitti:
Ap kysyi, onko kellään samoja, vaikeita tunteita. Eikös? Moni vastasi, että on.
Mikä pointti on tulla sanomaan, että mullapa ei olekaan, lälllälllääää. Ja sitten haukkuu muita epäkypsiksi...
Kyllä mulla on ja olen päässyt niistä yli, eli tulin sanomaan että mulla on ollut MYÖS ihan hiton monta vuotta aikaa päästä yli siitä että mun äiti oli pelkkäpirihuora.
Muutoksen salaisuus on epämukavuuden sietäminen. Epämukavia tunteita, turhaumia ja epätoivon hetkiä pitäisi jaksaa sietää jonkin aikaa. Kaikki mitä vastustaa, tarrautuu lujemmin kiinni.
Mulla sama kun tavannut aikuisen lapseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään on näitä ihmeellisiä tyyppejä, jotka ei kestä mitään tai ketään. Ei edes lähisukua. Hiton surullista
Emme menesty tarpeeksi. Emme suorita tarpeeksi. Pomo on ääliö. Työpaikka on surkea. Rahat on aina loppu. Emme ole tarpeeksi kauniita tai komeita tai laihoja tai muodokkaita tai mitä nyt kuuluisi olla. Emme ole täydellisessä parisuhteessa. Perheemme ja sukumme on kamala ja sukujuhlat yhtä helvettiä.
Kaikki on ihan hemmetin epätäydellistä, koko ajan.
On hienoa, että ihmiset uskaltavat nykyään puhua avoimemmin heikkouksistaan ja vaikeuksistaan. Tästä moni on tullut harhakäsitykseen, jonka mukaan ihminen, joka jankuttaa joka paikassa, kuinka kaikki aina tuntuu väärältä, olisi mielenkiintoinen. Ei ole. Kun jotain näkee pal
Missä on muuten näiden mielenpahoittajien isät?
Syrjäytymässä jossain päihderemmissä tai panemassa kolmatta vaimoaan paksuksi.
Missä kohtaa ihmisen pitäisi ottaa vastuu omasta itsestään, tehdä onnensa ja hyvinvointinsa eteen töitä? Eikä odottaa sitä äitien tai muiden tekevän.
Ja onko lapset vastuussa vanhempiensa mielen hyvinvoinnista ja onnellisuudesta. Voisiko äiti syylistää ap. siitä, kuinka ap. seurassa hän aina alkaa valittamaan. Keskustelussa kun on kaksi osapuolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi elätte äitinne elämää? Keskittykää omaanne niin olo alkaa parantua.
Teidän lapset sitten aikanaan haukkuu teidät maan rakoon.
Vierailija kirjoitti:
Ap kysyi, onko kellään samoja, vaikeita tunteita. Eikös? Moni vastasi, että on.
Mikä pointti on tulla sanomaan, että mullapa ei olekaan, lälllälllääää. Ja sitten haukkuu muita epäkypsiksi...
Missä jossain kohtaa sanoin ettei minulla ole samoja kokemuksia? Ei äiti sitä lapsuutta pysty takautuvasti muuttamaan, eikä se äiti muutu vaikka kuinka odottaisit ja odottaisit ja viimeinkin saisit häneltä sen mitä sinä haluat. Oman navan sijaan kannattaa nostaa se katse sinne peiliin. Aikuisuus on vastuuta, eikä paikka, johon ihmiset tulevat esittämään joululahjalistoja siitä, kuinka muiden heitä pitäisi kohdella.
Jos erilainen mielipide on uhka kannattaa hakea sitä vertaistukea muualta, kuin ajanvietteenä käytettävältä palstalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ole äidilleni katkera mistään lapsuudessani tapahtuneesta asiasta. Ymmärrän hyvin, että jokainen meistä on hyvin keskeneräinen ihminen vielä silloin nuorena saadessaan lapsia. En minäkään ole osannut olla vanhempana täydellinen
Mutta sitä en ymmärrä, miksi yli 70-vuotias on tahallaan ilkeä ja keksii mitä ihmeellisempiä arvostelun aiheita milloin minusta, milloin minun lapsistani. Ja olemme siis kaikki ihan kunnollisia, työssäkäyviä ja opiskelevia ihmisiä.
Minäkään en haluaisi puhua äitini kanssa edes lyhyitä puheluita, koska pelkään koko ajan, mitä inhottavaa paskaa sieltä tulee. Itse olen kiltti ja rauhaa rakastava ihminen, ja ilkeys ihan todella pilaa minun oloni koko päiväksi.
Tätä ei ymmärrä kukaan, kuka ei ole tällaista kokenut.
n50
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap kysyi, onko kellään samoja, vaikeita tunteita. Eikös? Moni vastasi, että on.
Mikä pointti on tulla sanomaan, että mullapa ei olekaan, lälllälllääää. Ja sitten haukkuu muita epäkypsiksi...
Missä jossain kohtaa sanoin ettei minulla ole samoja kokemuksia? Ei äiti sitä lapsuutta pysty takautuvasti muuttamaan, eikä se äiti muutu vaikka kuinka odottaisit ja odottaisit ja viimeinkin saisit häneltä sen mitä sinä haluat. Oman navan sijaan kannattaa nostaa se katse sinne peiliin. Aikuisuus on vastuuta, eikä paikka, johon ihmiset tulevat esittämään joululahjalistoja siitä, kuinka muiden heitä pitäisi kohdella.
Jos erilainen mielipide on uhka kannattaa hakea sitä vertaistukea muualta, kuin ajanvietteenä käytettävältä palstalta.
Jokainen tietää, että kun ystävä kertoo tunteistaan keskitymme enemmän siihen, että näytämme empaattisilta ja surullisilta kuin todella olemaan empaattisia ja surullisia. Ja pidättelemme sitä mielipidettä hysteerisemmin kuin pieruja ja jokainen päästää ne jossain ulos, puhumalla pahaa selän takana tai kasvottomana täällä somessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti tunteista puhuminen tarkoittaa, että muiden pitää kuunnella sitä tunnetta. Ja tässä piilee oleellisin sääntö, kun joku puhuu tunteistaan, niitä pitää myötäillä. Suuri loukkaus on esittää ratkaisuehdotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi nämä vittuilijat edes avaavat ketjun kun otsikostakin käy noin hyvin ilmi sen aihe. Mikä idea trollata täällä kun ihmiset kertovat ikäviä kokemuksiaan?
En mä mitään trollaa. Mua aidosti vit uttaa tämä uhriutumisenkulttuuri. Monelle tuntuu olevan vaikea myöntää, että omilla ajatuksilla on jotain merkitystä. Kyllä niillä on. Ajatuksista syntyy asenne, joka tuottaa toimintaa. Toiminta tuottaa seurauksia ja noista seurauksista syntyy elämä.
Emme ole ohjelmoituja robotteja vaan meillä on oma tahto ja vapaa valinta päättää, miten toimimme. Huijaamme itseämme alistumalla olosuhteisiin. Elämä ei ole vankila, vaikka aika moni tuntuu niin välillä uskovan, eli olisko jo aika aikuistua?
Jos on lapsesta saakka tolkutettu että oot huono, vääränlainen, liian lihava (vaikka oisit normaali painoinen), toit kokeista vain ysejä jne. Koko olemassaolostasi on syyllistetty ja oot ollut aina vähän tiellä. Pilasit äidin elämän. Olit taakka. Jos sun koko psyyke on kehittynyt tällaisessa kasvuympäristössä, vasta aikuisena oot tajunnut että oot ihan ok, niin voiko yksilöä tässä tilanteessa syyttää että voi huonosti kun kohtaa tuon menneisyyden ankeuttajan. Anteeksi huono kirjoitusasu, menee tunteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempi-lapsi-asetelma säilyy koko elämän läpi. Ei omasta vanhemmasta koskaan tule neutraali vertainen ikinä, hyvässä ja pahassa. Ei kehitysbiologia toimi niin.
Eikä ole psykologisesti normaalille ihmisille mahdollista vain päättää "Nytpä olen aikuinen ja vastaan omista tunteistani! Tadaa!". Ajatus on tieteellisen tiedon valossa höpsö ja absurdi.
Vanhaan aikaan toki tiede kohteli yksilöitä konemaisina, ultra-rationaalisina ihmisinä. Ne teoriat on jo kumottu vuosikymmeniä sitten. Eikä myöskään ole mitään tarkkaa lapsi-aikuisuus rajaa psykologisesti. Osa lapsena omaksutusta tietoisuudesta säilyy hautaan asti.
Vierailija kirjoitti:
Miksei ahne sukupolvi niellyt?
Täällä taitaa olla paljon niitä, jotka eivät toivoneet syntymäänsä=)
Vierailija kirjoitti:
Kerron nyt surullisen faktan. Onnea ei valitettavasti kukaan meille anna. Ei äiti, eikä toinen ihminen. Kukaan ei ole sitä meille velkaa. Se on löydettävä itse. Ei tämä aikuisuus helppoa ole yhtään kenellekään. Jokainen muukin meistä kamppailee sen kanssa, rakastetaanko minua vai kuolenko yksin vanhainkodin siivouskaapin lattialle. Välillä sitä koettaa unohtaa tuskan ja vetää kännit viinalla tai jeesuksella. Lopun aikaa meidän muidenkin täytyy pitää torjunta päällä ja elää feikkihymy naamalla epävarmuuksiemme kanssa.
Toisilla on paremmat eväät elämän karun todellisuuden kohtaamiseen. Faktojen tunnistaminen ja tunnustaminen ja vertaistuen etsininen ei ole itsesäälissä vellomista eikä huomionhakua.
Syöpäsairaatkin varmasti jakavat kokemuksiaan ja ajatuksiaan. Se on luonnollista, ihmisyyttä. Miksei tästä asiasta saisi keskustella, vaan joku tulee haukkumaan.
Vierailija kirjoitti:
En minä ole äidilleni katkera mistään lapsuudessani tapahtuneesta asiasta. Ymmärrän hyvin, että jokainen meistä on hyvin keskeneräinen ihminen vielä silloin nuorena saadessaan lapsia. En minäkään ole osannut olla vanhempana täydellinen
Mutta sitä en ymmärrä, miksi yli 70-vuotias on tahallaan ilkeä ja keksii mitä ihmeellisempiä arvostelun aiheita milloin minusta, milloin minun lapsistani. Ja olemme siis kaikki ihan kunnollisia, työssäkäyviä ja opiskelevia ihmisiä.
Minäkään en haluaisi puhua äitini kanssa edes lyhyitä puheluita, koska pelkään koko ajan, mitä inhottavaa paskaa sieltä tulee. Itse olen kiltti ja rauhaa rakastava ihminen, ja ilkeys ihan todella pilaa minun oloni koko päiväksi.
Tätä ei ymmärrä kukaan, kuka ei ole tällaista kokenut.
n50
Löydät empatiaa myös yli 70 vuotiasta kohtaan, järkeilemällä. Ikääntyminen voi korostaa aiemmin piilossa olleita persoonallisuuden piirteitä tai paljastaa jopa persoonallisuushäiriön. Ikä heikentää toiminnanohjausta eli kykyä ymmärtää ja se heikentää käyttäytymisen kontrollointikykyä.
Vierailija kirjoitti:
Ap kysyi, onko kellään samoja, vaikeita tunteita. Eikös? Moni vastasi, että on.
Mikä pointti on tulla sanomaan, että mullapa ei olekaan, lälllälllääää. Ja sitten haukkuu muita epäkypsiksi...
Kaikilla ihmisillä on erimielisyyksiä vanhempiensa kanssa. AINA, niin on ollut kautta maailman sivun. Maailmassa ei ole ainuttakaan täydellistä äitiä tai isää, mutta eipä taida olla lasta.
Normaali lapsi päästää vanhemmistaan irti, kun muuttaa pois, Elävät itsenäistä elämää, huolehtivat itsestään, yrittävät tulla kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen.
Minulla on vaikea äiti-tytär suhde, mutta hän oli kuitenkin ainut äiti minulle ja hän ei vain pystynyt parempaan äitiyteen ja siitä minun on turha syyttää häntä, eikä asiat miksikään muutu, päinvastoin aiheuttaisi vain pahaa mieltä ja kun hyväksyn tilanteen, voimme olla molemmat näillä resursseilla hyviä ihmisiä toisillemme, eikä minun tarvitse pahoittaa mieltäni, kum on ymmärrystä.
Miksi hakemalla haetaan uhriutumista ja piehtaroidaan kymmenien vuosien takaisissa jutuissa.
Ap kysyi, onko kellään samoja, vaikeita tunteita. Eikös? Moni vastasi, että on.
Mikä pointti on tulla sanomaan, että mullapa ei olekaan, lälllälllääää. Ja sitten haukkuu muita epäkypsiksi...