Lue keskustelun säännöt.
Ruuhkavuodet - onko tällaisessa elämässä lopulta mitään järkeä?
17.11.2025 |
Itsestä alkanut tuntua että ei todellakaan. Mihin minä tällä oravanpyörällä kuvittelen pääseväni/tähtääväni?
Kommentit (69)
Onko työpaikka huono vai minkä koet isoimmaksi ongelmaksi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitään järkeä, tosin isoveli valvoo , jos päätät karata.
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
Mitä tarkoitat? Olet rakentanut itsellesi oravanpyörän ja nyt valitat?
Kivahan se on, että elämä on aktiivista, mutta jätä se suorittaminen vähemmälle.
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
En kyllä äkkipäätä ymmärrä, miten elämän kiireet muuttamalla korpeen helpottaisivat.
Pidempi työmatka, pidempi kauppamatka, pidemmät lasten koulumatkat ja muut kuljetukset.
Miten siis muuttui paremmaksi vai satuiletko lämpimiksesi?
Vierailija kirjoitti:
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Minä en yksinkertaisesti halua mennä enää eteenpäin jos touhu on tällaista. En koe tätä elämisen arvoiseksi, ja hyvin usein huomaan iltaisin toivovani, etten heräisi enää aamulla. Ettei kukaan haluaisi minulta enää ikinä mitään. Ettei tarvitsi stressata mitään tai edes ajatella. Kaikkia on ihan silkkaa paskaa, eikö tässä ole järjen häivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
Ei pidä perustaa perhettä tai niellä roolia yhteiskunnan orjana. Zombieitahan sillä on tarkoituskin yksilöistä tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olisin mieluummin perheellinen kun näin läski katkera mt Vanhapiika joka en vuosiin uskaltautunut edes ulos. 🐖
Moi. Arvasin aloituksen ja vastailun. 😂😂😂
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämäni raskain vuosi. Muuttuva työ ja sen mukanaan tuomat haasteet, muistisairaat vanhemmat ja murrosiässä olevat teinit. Ei, tässä ei todellakaan ole järkeä, oon miettinyt, että paljonko paskaa voi lapioida niskaan ennenkuin polvet pettää tai verisuoni katkeaa päästä, mutta silti mennään eteenpäin.
Minä en yksinkertaisesti halua mennä enää eteenpäin jos touhu on tällaista. En koe tätä elämisen arvoiseksi, ja hyvin usein huomaan iltaisin toivovani, etten heräisi enää aamulla. Ettei kukaan haluaisi minulta enää ikinä mitään. Ettei tarvitsi stressata mitään tai edes ajatella. Kaikkia on ihan silkkaa paskaa, eikö tässä ole järjen häivää.
Mua puolestaan kantaa se ajatus, että teen palveluksen niille jotka pitivät musta huolen lapsena ja oon se isä lapsilleni jota mulla ei koskaan ollut. Jos on tarkoitettu niin, että hajoon tän taakan alle niin sitten se on niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
Aukeneeko lörtsy????
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
En kyllä äkkipäätä ymmärrä, miten elämän
Eri, mutta vähän samanlaisen ratkaisun tehnyt. Helpotti ensinnäkin sillä, että on etätyö nyt, ei tarvi itse kulkea minnekään. Toinen juttu on, että ne harrastukset kodin ulkopuolella joihin pitää kulkea / kuljettaa, jäi pois. Ei enää kuntosalia, lapsilla ties mitä ohjattua harrastusta. Rentoa olemista, ulkoilua, luonnon rauhaa. Ei oikeastaan enää myöskään sosiaalista elämää, kuin kaikkein lähimpiin, mikä on sekin hyvä. Se oli tosi pakonomaista se kaupungissa väkisin uupumuksen partaallakin vielä siitäkin asiasta huolehtiminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä perustaa perhettä tai niellä roolia yhteiskunnan orjana. Zombieitahan sillä on tarkoituskin yksilöistä tehdä.
Ei pidä päätään aukoa jos itsellä elämä perseellään mdätä yksiöläävässä.
Kannattaa pysäyttää oranvanpyöräinen elämäntapa ennen kuin keho pysäyttää sen.
Aina on elämässä vaihtoehtoja, lopen uupuneena niitä ei vain näe.
Ratkaisu on. Kukkaron nyörit tiukalle, elämänlaatu kuluttamisen sijaan tekemisestä ja työaika 80 prosenttiin. Jos vain teidän työpaikalla onnistuu, jos ei, on hitusen pidempi proggis ennenkuin saa uuden työn.
Onnistuu mullakin ja oon kahden äiti perusduunissa (ei puolisoa taloudessa). Ekselit vaan pyörimään.
Vierailija kirjoitti:
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
Mutta niistä vanhoista tavoista on vaikea päästä eroon ellei tee ympäristönmuutosta. Esim. kyllä ne lapset haluaa mennä edelleen niihin samoihin kaikkiin harrastuksiin kuin ennenkin, joihin pitää kuskata ja joissa kaverit käy. Tuttavat ja työelämän sosiaaliset kuviot vaativat huomionsa. Paljon helpompaa, kun irtautuu koko siitä ympäristöstä, jossa alkoi voida pahoin. Ei sen välttämättä mikään korpi tarvi olla mihin muuttaa, mutta yksinkertaisempi ja luonnonläheisempi elämä usein on rennompaa, ja antaa tyytyväisyyttä ilmankin erilaisia keinotekoisia harrastuksia sun muuta menemistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Koen vahvasti noin myös, tai lähinnä _koin_. Aamulla duuniin, lapset hoitoon, duunista kotiin, lasten harrastukset, omat harrastukset, väkinäinen sosiaalinen elämä. Aina joku sairasti ja hirveä stressi kuka jää kotiin/kuka hoitaa. Typerät jumpat ja kuntosalit, iänikuiset jutut miten pitää elää/syödä/harrastaa. Väsähdettiin miehen kanssa molemmat täysin, kunnes oli jäljellä enää varjot molemmista ja vaihtoehtona ero (joka ei olisi auttanut stressiin tai väsymykseen mitenkään) tai muutos. Muutos olikin sitten iso; vanha hirsitalo keskeltä ei-mitään. Lapset kyläkouluun. Minä jäin ainakin joksikin aikaa kotiin ja mies tekee etätöitä. Puolen vuoden jälkeen alettiin tajuamaan jotakin, heräilemään, ja sen jälkeen alkoi näkyä hymyjäkin. Oma neuvo on: tee jotakin ennen kuin uppoat. Harvalle tuo sekoiluelämä sopii.
En k
Tämä. Lisäksi inhosin työmatkoja, lähiöitä, ihmisten hajua julkisissa, kiirettä - loputonta kiirettä. Pinnallisuutta. Meteliä. Pakkotahtisuutta. Ja etenkin teennäisyyttä, sitä, että näin saman itsessäni kaivertavan epätoivon muidenkin ihmisten roolien takana. Esitimme outoa näytelmää pakotetuin roolein.
Vierailija kirjoitti:
No kotiin voi jäädä muuallakin kuin korvessa, etätyöhön myös.
Eli ei aukene tämä korven ihanuus.
Korvessa on ihana hiljaisuus. Joku tykkää, joku ei.
Minä hajosin tuohon hölmöilyyn täysin, ja sairastuin pysyvästi. Vieläkin syytän itseäni, etten kuunnellut selkeitä merkkejä. Ihan sairasta touhua.