Lue keskustelun säännöt.
Kirjailijoiden kustantamo
14.11.2025 |
Olisiko mahdollista perustaa kustantamo, jossa kirjailijat olisivat töissä kuukausipalkalla? Jos kaikki muut kulut pistettäisiin minimiin ja saataisiin tarpeeksi nimekkäitä kirjailijoita mukaan, voisiko se onnistua? Mitä tuollaiseen kustannnustoimintaan tarvitaan, onko kukaan alalla?
Kommentit (156)
Aika kova tavoite kirjailijana kuukausipalkkalaisena kustantamossa, mutta on olemassa kyllä kirjailijoiden perustamia kustantamoja osakeyhtiönä. Siinä nyt ainakin saa ja toivon mukaan osinkoa? Esim. Reunan kustantamo on sellainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Runouden alalla onkin Suomessa monimuotoisemmat julkaisurakenteet kuin romaanien ja tietokirjallisuuden puolella. En tiedä liittyykö se sitten yleisesti siihen, että koska rahaa ei muutenkan ole paljon, mutta kokeilunhalua ja luovuutta on, niin uskalletaan yrittää enemmän uusiakin asioita. Ei ole mitään menetettävää.
Tuo aiempi varmaan viittaa Elsa Töllin Fun Primavera -omakustanteeseen, Susinukke Kosolan Varistoon ja nyt on ollut esillä Niko Hallikaisen Prima Materia, joka on omakustanne ja vapaasti saatavilla hänen sivuillaan.
80. Daniil Kozlov oli juuri se kirjailija, johon viestissäni viittasin. Ja tässä viestissä kuvaillaan myös sitä muutosta, jota pidän virkistävänä ja kiinnostavana suomalaisessakin kirjallisuudessa. Sitä en osaa sanoa voiko tällaisella konseptilla hankkia elantoa proosalla. Runoilijallahan on ollut prosaistia heikommat ansaitsamahdollisuudet aina. Itse olen prosaisti enkä ole perehtynyt suomalaiseen runouteen kovin syvällisesti.
Vierailija kirjoitti:
Tuo aiempi varmaan viittaa Elsa Töllin Fun Primavera -omakustanteeseen, Susinukke Kosolan Varistoon ja nyt on ollut esillä Niko Hallikaisen Prima Materia, joka on omakustanne ja vapaasti saatavilla hänen sivuillaan.
Kyllä, Hallikaisen unohdin mainita, mutta muistan siitä olleen juttua Hesarissa. Tällaiset kokeilut ovat jo yleistyneet ja kuten jo kerroin, on sellainen kokeilu itsellänikin mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"En ymmärrä tätä jankkaamista jostain kuvitteellisesta tilanteesta, jossa kustantamo tarjoaa sopimusta, jossa lukee että "Kirjailija sitoutuu henkilökohtaisen elämänsä esittelemiseen laajasti eri kanavissa ja erityisesti somessa" ja joka kirjailijaparan on allekirjoitettava, että saa teoksensa julki. "
Onko tämä tulkittava niin, että ison kustantamon perussopimuksessa ei enää ole tuollaista lauseketta? Sellainen kuitenkin tuli sopimuksiin, kun somekoulutukset alkoivat enkä ollut ainoa, joka oli asiasta näreissään. Nyt se on siis poistunut?
Runouden ongelma on se, että se ei vertaudu taiteenlajina nykyään enää ollenkaan proosaan. Runoudella ei kerta kaikkiaan myydä samaa määrää kirjoja eivätkä kustantamot panosta yhtään runouden näkyvyyteen äänikirjapalveluissa, koska pienemmästä sivumäärästä ei saa tarpeeksi rahaa, joka kattaisi tuotantokustannukset.
Runouden lukijuuteen ei opeteta ihmisiä, se on pakollinen paha peruskoulussa ja lukioissa. Vaikka nimenomaan runous olisi usein nuorillekin luonteva ilmaisumuoto lyhyytensä, vapautensa ja monipuolisuutensa takia.
Tätä pahentaa suomalainen kirjallinen takapajuisuus, jossa on pakkomielle loppusoinnuista runon merkkinä. Mitallisuus oli muotia maailmalla viimeksi 1800-luvulla, mutta suomalainen ei helpolla luovuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Runouden ongelma on se, että se ei vertaudu taiteenlajina nykyään enää ollenkaan proosaan. Runoudella ei kerta kaikkiaan myydä samaa määrää kirjoja eivätkä kustantamot panosta yhtään runouden näkyvyyteen äänikirjapalveluissa, koska pienemmästä sivumäärästä ei saa tarpeeksi rahaa, joka kattaisi tuotantokustannukset.
Runouden lukijuuteen ei opeteta ihmisiä, se on pakollinen paha peruskoulussa ja lukioissa. Vaikka nimenomaan runous olisi usein nuorillekin luonteva ilmaisumuoto lyhyytensä, vapautensa ja monipuolisuutensa takia.
Tätä pahentaa suomalainen kirjallinen takapajuisuus, jossa on pakkomielle loppusoinnuista runon merkkinä. Mitallisuus oli muotia maailmalla viimeksi 1800-luvulla, mutta suomalainen ei helpolla luovuta.
Olen tästä eri mieltä eli minun nähdäkseni runouden tilanne on paljon parempi kuin ennen uusien julkaisukanavien, lavarunouden ym. ansiosta. Ennen nykyrunous oli paljon tiukemmin marginaalissa. Tosin omista aikalaiskirjailijoista (jotka aloittivat samoihin aikoihin kuin minäkin) on suurin osa siirtynyt prosaisteiksi. Itselleni taas on käynyt hieman päinvastoin eli aloitin runouden harjoittelemisen noin 15 vuotta sitten. Kunnioitukseni on ollut niin suurta runoutta kohtaan, etten ole uskaltanut edes ajatella kirjoittavani runoja ennen kuin vanhempana. Se kirja, jonka julkaisen itse tulee olemaan runokirja, mutta mitään kiirettä ei ole. Kustannustoimittajani on lukenut runojani ja plussanut ne, joista piti :) Tosin siitäkin taitaa jo olla 10 vuotta. Runojen kirjoittaminen tuottaa suurta tyydytystä, se on kuin askartelua.
Tuo runouden ja iän välinen suhde on kiinnostava! Hannu Mäkelä sanoi runoutta käsittelevän kirjansa tiimoilta tehdyssä haastattelussa jotakin sellaista, että runous tulee kirjailijalle, sitä ei kirjoiteta vaan se tulee ja vanhemmiten runous yleensä katoaa kirjailijalta. Proosaa taas kirjoitetaan ja siksi sitä voi tehdä koko ikänsä.
Eli periaatteessa aivan päinvastoin kuin tuo sinun ajatus iän myötä kiteytyvästä osaamisesta ja viisaudesta, jos tulkitsin oikein.
Kumpikaan ei varmaan ole vain oikeassa tai vain väärässä, runoutta ja sen tulemista ja askartelemista on monenlaista.
Itselläni on takana runoilijana jo sen pituinen ura, että voi sanoa että yksikään kirja ei synny samalla tavalla tai aina edes samoista syistä, joidenkin kirjoittaminen on kuin proosa kirjoittaisi ja jotkut syntyvät tavoilla, joita en itsekään ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo runouden ja iän välinen suhde on kiinnostava! Hannu Mäkelä sanoi runoutta käsittelevän kirjansa tiimoilta tehdyssä haastattelussa jotakin sellaista, että runous tulee kirjailijalle, sitä ei kirjoiteta vaan se tulee ja vanhemmiten runous yleensä katoaa kirjailijalta. Proosaa taas kirjoitetaan ja siksi sitä voi tehdä koko ikänsä.
Eli periaatteessa aivan päinvastoin kuin tuo sinun ajatus iän myötä kiteytyvästä osaamisesta ja viisaudesta, jos tulkitsin oikein.
Kumpikaan ei varmaan ole vain oikeassa tai vain väärässä, runoutta ja sen tulemista ja askartelemista on monenlaista.
Itselläni on takana runoilijana jo sen pituinen ura, että voi sanoa että yksikään kirja ei synny samalla tavalla tai aina edes samoista syistä, joidenkin kirjoittaminen on kuin proosa kirjoittaisi ja jotkut syntyvät tavoilla, joita en itsekään ymmärrä.
Ahaa, mielenkiintoista. En ole kuullut tuollaista ajatusta runoudesta aikaisemmin.
Kaipa se miten kirja tulee riippuu paljon persoonasta ja myös kirjasta. Yksi kirjoistani on kirjoitettu ihan muutamissa kuukausissa ja näin kaiken edessäni kuin elokuvissa. Mutta muuten kirjani ovat syntyneet teeman puitteissa eli haluan selventää itselleni jonkun asian ja kirjoitan siitä kirjan. Sama koskee sekä proosaa että tietokirjaa. On yksi proosan teema, josta kirjoitan vielä kirjan, jos elinpäiviä riittää. Runot ovat rakas harrastus, ehkä se etten halua antaa niitä kenenkään kustannettavaksi liittyy siihen, että ne ovat hyvin henkilökohtaisia toisin kuin kaikki muu mitä olen kirjoittanut. Ja taustalla on varmaan sellainenkin pelko, että ne ovat huonoja. Jos julkaisen ne itse eivätkä ne edes ole julkisessa myynnissä, niin ne eivät päädy kenenkään arvosteltaviksi, vaan ne ovat vain minun henkilökohtaisia pieniä runojani, jotka saavat olla huonojakin. Proosassa ja tietokirjoissa ei tuollaista epävarmuutta ole, taidot eivät ole kadonneet, mutta sanottavaa ei ole ollut eikä ennen kaikkea ole ollut halua olla kirjailija. Olen kutsumusammatissani, joka siis ei ole kirjailija.
Hannu Mäkelä on mulle ollut tärkeä kirjailija ja olen lukenut lähes koko tuotannon - iloinen yllätys, kun löysin hänen elämäkertansa Casanovasta ihan äsken ja olen sitä parhaillaan lukemassa. Hannu Mäkelällä on näkemystä kirjoittamiseen kustantamisenkin kautta, se lienee hänen po. ajatuksensa taustalla omien kokemusten kautta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Ei kukaan täysjärkinen enää ryhdy kirjailijaksi, jos vain saa tietää miten älytöntä hommaa se on. Missä tahansa työssä hankkii enemmän. Vaikka siivoojana. Olemme jo menettäneet ne kirjailijat, joilla on hyvä ammatti ja työura, koska eihän sellaista uhrata avaamalla elämä kenen tahansa tirkisteltäväksi niin kuin kustantamo odottaa."
Tämä on vähän kuin Happamia sanoi kettu pihlajanmarjoista. En tiedä, mitä tarkoitat tuolla, että on menetetty "kirjailijat joilla on hyvä ammatti ja työura", koska eihän heillä enää ole sitä jos ovat luovuttaneet. Kyllä täällä pärjää edelleen, vaikkei pyrikään lehtien kansiin, tule takaisin kokeilemaan!
En siis viitannut itseeni, vaan ihmisiin, joilla on hyvä ammatti ja toimeentulo varsinaisesta ammatistaan. Ja monet ammatit ovat sellaisia, ettei ole aikaa eikä mahdollisuuttakaan avata elämäänsä tai edes asuinpaikkaansa
Omakustanteena voi julkaista mitä tahansa. Esim Amazon pullollaan tälläisiä tein ite-kirjasia, genret laidasta laitaan.
Samaa mieltä että hyvä jos esille pääsisi nyt kustantamoiden vieroksumaa, toki omat kriteerinsä kirjoitustaidolle ja sille onko sanottava aidosti merkityksellistä vai jotain ihan tuubaa.
Silti korkeakoulututkinto ei ole tae kiinnostavasta sanottavasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi mielenkiintoisia ajatuksia monella! Jos tämä kuukausipalkka ei onnistu, entä sitten jokin nykyistä suurempi könttäsumma kirjan valmistuttua ja suurempi prosentti myynnistä? Ja äänikirjojen myynnistä sama hinta kuin fyysisten kappaleiden.
Kirjailijat saavat nykymallissa vain osuuden myynnistä. Se "könttäsumma" on ennakkopalkkio myynnistä ja osuutta myynnistä aletaan tilittää vasta ennakon tultua täyteen (eli ennakko vähennetään provisiosta).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Runouden ongelma on se, että se ei vertaudu taiteenlajina nykyään enää ollenkaan proosaan. Runoudella ei kerta kaikkiaan myydä samaa määrää kirjoja eivätkä kustantamot panosta yhtään runouden näkyvyyteen äänikirjapalveluissa, koska pienemmästä sivumäärästä ei saa tarpeeksi rahaa, joka kattaisi tuotantokustannukset.
Runouden lukijuuteen ei opeteta ihmisiä, se on pakollinen paha peruskoulussa ja lukioissa. Vaikka nimenomaan runous olisi usein nuorillekin luonteva ilmaisumuoto lyhyytensä, vapautensa ja monipuolisuutensa takia.
Tätä pahentaa suomalainen kirjallinen takapajuisuus, jossa on pakkomielle loppusoinnuista runon merkkinä. Mitallisuus oli muotia maailmalla viimeksi 1800-luvulla, mutta suomalainen ei helpolla luovuta.
Olen tästä eri mieltä eli minun nähdäkseni runouden tilanne on paljon parempi kuin ennen uusien julkaisukanavien, lavarunou
Silloin kun kirjastoissa oli vakiona kunnon runohyllyt (90-luku?) niin runoutta myös arvostettiin ja sille löytyi lukijakuntansa. En ole siis ihan varma tuosta runouden aiemmasta marginaaliasemasta, koska Suomessa ollut näkyviä runoilijapersoonia joita osattu arvostaa ja lukea. Kuin runous olisi viihteellistynyt ja menettänyt vakavuuttaan, haastavuuttaan.
Toisaalta meiltä löytyy myös massojen runoilija Tommy Tabermann, muistanko väärin että hänen runonsa menivät hyvin kaupaksi vaikka kriitikot eivät niitä huipulle päästäneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
94, kommenttisi perusteella kuulostaa siltä, ettet ole kovinkaan paljon lukenut nykyrunoutta.
"Omakustanteena voi julkaista mitä tahansa. Esim Amazon pullollaan tälläisiä tein ite-kirjasia, genret laidasta laitaan.
Samaa mieltä että hyvä jos esille pääsisi nyt kustantamoiden vieroksumaa, toki omat kriteerinsä kirjoitustaidolle ja sille onko sanottava aidosti merkityksellistä vai jotain ihan tuubaa.
Silti korkeakoulututkinto ei ole tae kiinnostavasta sanottavasta."
Ei korkeakoulututkinto takaa kirjoittajan taitoja eikä sen puute myöskään (jälkimmäistäkin ajattelua joskus näkee).
Kirjoittajat syntyvät lukijoista ja lukeneisuudesta sekä kirjoittamisesta - mielestäni usein myös kiinnostavasta elämästä, jonka kautta on näkymiä moniin sellaisiin asioihin, joista ei voi olla tietoa muilla kuin niillä, jotka ovat ne asiat omin silmin nähneet ja kokeneet. Tämä kirjoittaja, josta mainitsin, on juuri sellainen ihminen. Hän on elänyt mielenkiintoisen elämän ja on loistava kirjoittaja, kirjoittaa myös ammatikseen (ei fiktiota). Jos hän kirjoittaisi kirjan, tulisi siitä varmasti bestseller. Ja haluaisin todellakin lukea ja ostaa sen.
En osaa sanoa omakustannekirjallisuudesta mitään, en ole siihen tutustunut. Voi sielläkin olla kiinnostavaa tekstiä, mutta läpikahlaaminen on liian työlästä. Se kävisi jo työstä ja sellaiseen ei ole lukijoilla aikaa, seulomiseen ja tuotteistamiseen tarvitaan kustantajia. Uskon, että myös kustantamoissa oltaisiin kiinnostuneita kirjaijoista, jotka ovat tehneet työnsä ihan muulla alalla. Edellyttäen tietenkin, että he osaavat kirjoittaa. Ja myös media on sellaisista kiinnostunut, jos ala on tarpeeksi eksoottinen.
Vierailija kirjoitti:
Runouden ongelma on se, että se ei vertaudu taiteenlajina nykyään enää ollenkaan proosaan. Runoudella ei kerta kaikkiaan myydä samaa määrää kirjoja eivätkä kustantamot panosta yhtään runouden näkyvyyteen äänikirjapalveluissa, koska pienemmästä sivumäärästä ei saa tarpeeksi rahaa, joka kattaisi tuotantokustannukset.
Runouden lukijuuteen ei opeteta ihmisiä, se on pakollinen paha peruskoulussa ja lukioissa. Vaikka nimenomaan runous olisi usein nuorillekin luonteva ilmaisumuoto lyhyytensä, vapautensa ja monipuolisuutensa takia.
Tätä pahentaa suomalainen kirjallinen takapajuisuus, jossa on pakkomielle loppusoinnuista runon merkkinä. Mitallisuus oli muotia maailmalla viimeksi 1800-luvulla, mutta suomalainen ei helpolla luovuta.
Kuulostaa erikoiselta väite loppusointuodotuksesta..
Kyllä kirjoja enemmän lukevat ovat yleensä tarttuneet runoihinkin. Suomalainen lukemisen takapajuisuus saattaa olla viimeisten parinkymmenen vuoden aikana tapahtunut suunta mutta enpä käyttäisi tuota ilmaisua yleisesti, mehän olimme pitkään ylpeitä lukemisharrastuksen yleisyydestä ja jopa itsestäänselvyydestä. Kirjastot ovat tietysti olleet aivan keskeisessä roolissa (monipuolisen) lukemisen edistäjinä.
94. En ole nykyrunouden asiantuntija, mutta tietääkseni sitä julkaistaan paljon instagramissa (ja mitä kaikkia vastaavia nyt onkaan) ja osa näistä valtavan suosituista runoilijoista päätyy kansienkin väliin. Runous ehkä elää jopa kukoistuskautta, mutta sitä kehitystä eivät enää johdakaan kustantamot, vaan runoilijat itse? Vai liekö tuo jo liian rohkea päätelmä.
Se mitä kirjoitin entisajoista perustuu pitkälti kustannustoimittajani sanomisiin, hän on runouden asiantuntija ja ollut kustannusalalla 1970-luvulta alkaen.
Idealismia aina tarvitaan, mutta myös todellisuudentajua. Huomaan tästä ketjusta, että kadunkulkijan käsitykset kustannustoiminnasta ovat yhtä epämääräisiä kuin jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, kun alaan perehdyin. Sukua sille, kun Seiska repii otsikoita lavatähtien juhannuskeikkojen laskutuksesta, ja annetaan ymmärtää, että se kilahtaa suoraan kultakurkun tilille.
Kirjailijat ovat kieltämättä vaikeuksissa äänikirjapalveluiden kanssa, ja ilman muuta heille soisi parempaa ansiotasoa, mutta muutamat perusasiat ovat jokseenkin muuttumattomia. Kirjankustantaminen on joka tapauksessa yritystoimintaa, ja palkanmaksu ym. perustuu yksinkertaisesti kassavirralle.
Kukapa ei olisi pyöritellyt jotain juonikuviota bussipysäkillä odotellessaan, mutta matka siitä siihen, että iso joukko ihmisiä maksaisi siitä rahaa jonkinmuotoisen tekstituotteen vastineeksi, on pitkä, ja kytkeytyy moniin virtauksiin yhteiskunnassa ja kulttuurissa, eikä ole vain kustantajienkaan käsissä.
Hannu Raittilan Kirjailijaelämää-teoksestakin on näemmä kohta jo 20 vuotta. Hän tilitti kirjailijan toimeentulovaikeuksia siinä jo silloin.
Kielialueemme koko on jo yksi iso mutta.
En ole julkaissut omakustanteita, mutta onhan palkintolistoillakin ollut runoilija, joka on itse kustantanut kirjansa ja joku toinen runoilija, joka teki kirjoistaan yksittäiskappaleita eikä ottanut niistä maksua. Nimiä en tähän hätään muista. Mutta tähän viittasin aiemmassa viestissäni tulevaisuudesta, joka tulee sisältämään uusia tapoja tehdä kirjoja. Kumpikaan noista runoilijasta ei ollut kokematon untuvikko, vaan heillä oli laajat verkostot lavarunousuran ansiosta.
Omakustanteilla tulee niiden helppoudesta huolimatta olemaan samat ongelmat kuin ennenkin eli vaikka kaiken voi tehdä hyvin helposti itse (olen esimerkiksi huvikseni taittanut harjoitusrunojani kirjaksi nähdäkseni "totuuden" niistä), niin se että joku tahtoo lukea saati ostaa kirjan vaatii yhtä paljon kuin ennenkin tai ehkä enemmänkin, koska ajankäytössä on kilpailua enemmän kuin ennen ja lukeminen on vähentynyt. Netissä on luultavasti iso määrä tekstejä, jotka etsivät lukijaa.