Lue keskustelun säännöt.
Pelkään, että lapseni saa nepsy-diagnoosin. Mikä auttaisi pelkooni?
09.11.2025 |
Kysymys otsikossa. Lapseni alkaa olla iässä/tilanteessa, jossa ryhdytään pohtimaan, voisiko lapsemme olla nepsy vai meneekö tietyt asiat iän karttuessa ohi. En nyt halua tässä listata näitä asioita, ettei siihen takerruttaisi. Pelkään, että lapseni saa nepsy-diagnoosin. Mielessäni näen kaikki kauhukuvat siitä, miten vaikeaa tulisi olemaan koulussa, jäisikö lapsi ilman kavereita ja tulisiko hänestä aikuisena "kunnon kansalaista". Pelottaa, tulisiko lapselle päihdeongelma jne. Suurin pelko liittyy siihen, että lapsen elämä menisi ihan pieleen, vaikka kuinka rakastetaan ja yritetään kasvattaa parhaan kykymme mukaan. Minulla on suvussani tällainen tapaus, jossa nepsyllä lapsella oli tosi vaikea lapsuus ja aikuisuus meni vielä enemmän pieleen.
Mikä tähän pelkoon auttaisi? Tai jos diagnoosi tulee, miten asian oppii hyväksymään?
Kommentit (103)
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Asperger on pahin mahdollinen diagnoosi, mutta itse et viitsi edes käydä hakemassa sitä, kun pärjäät ilmankin?
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Pahin mahdollinen diagnoosi? Mitä ihmettä nyt? Tälleen aspergerin tyttärenä ja sisarensa, aspergerina, aspergerin puolisona ja kahden aspergerin äitinä en kyllä yhtään voi allekirjoittaa tuota "pahin mahdollinen". Diagnosoimattomana, ilman tietoa omasta autismista, tää tietenkin teki elämästä tosi vaikeaa, kun taas mun lasten elämä on hirveän paljon helpompaa, kun heidän kohdalla tieto asiasta on tullut jo lapsena.
Mieti asiaa lapsen kannalta. Mikä on parasta hänelle.
Unohda omat epävarmuutesi ja pelkosi.
Kuinkahan iso osa näistä nepsy-oireista on todellisuudessa pikemminkin jotain posttraumaattisen stressioireyhtymän oireita, jotka johtuvat kelvottomasta "auttamisesta"? Ei tee hyvää mielenterveydelle, että lapsesta asti leimataan "vääränlaiseksi" tai annetaan toisten lasten käydä käsiksi tai "tulla leikkimään" väkisin, siinä toivossa tämä "nepsy" kehittyisi sosiaalisemmaksi ja ulospäinsuuntautuneemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietipä tätä vaihtoehtoa: Mitään ei voi eikä saa olla lapsessa vikana, ainakaan mitään millä on nimi. Lapsi on vain paha, ilkeä, itsekäs, kateellinen, kiusaaja, lihava, lyhytjalkainen, ohuttukkainen, väärään sukuun tullut hyväuskoinen hölmö. Tästä huolimatta koulusta täytyy saada vain kiitettäviä numeroita ja käytöksen pitää aina olla täysi kymppi. Kavereiden kanssa ei saa tehdä tai pukea mitään samaa, muuten on seuraaja ja heikko luonne. Jos on nelivuotiaana halunnut jonkun ammatin niin se on pakko toteuttaa aikuisena, edellyttäen tietysti että saa mainetta ja kunniaa. Lapsuudenperhe riittää ihmissuhteiksi, keneenkään ei voi luottaa ja "tommoista" ei kukaan voi rakastaa paitsi se hyveellinen, uhrautuva lapsuudenperhe joka "kaikesta huolimatta" niin rakastaa. Kaikki mitä on sanottu ja tehty on vain omaksi parhaaksi, ettei joku muu ehdi kertoa näitä asioita ensin.
Ehkä meni vähän ohi aiheen mutta olisiko tämän lapsen kohdalla kannattanut miettiä avun hakemista? Varsinkin kun fyysisiä tekijöitä, esimerkiksi hapen puute synnytyksessä, oli molempien vanhempien tiedossa. Voin kertoa että ei ole ainakaan helpompaa aikuisena taistella yksin itselleen apua, ainakin julkisella halutaan lyödä masennuslääkepurkki kouraan ja ottaa seuraava potilas jonosta :(
No eihän sitä diagnoosia kai kaikille toiteta koulussa? Niitä vaikeuksia olisi ilman diagnoosejakin, monella on vaikeaa koulussa ihan perus tyyppinäkin. Ja elämässä voi aina mennä jotain pieleen. Ei neurotyypillisyys pelasta, jos niin on käydäkseen.
En myös ymmärrä miksi pelkään diagnoosia? Ei se mikään syöpä ole. Tarkoittaa vain että aivot toimivat erilailla, ja kuormittuu eri tavalla.
Jos saa tarvittavaa tukea, niin sittenhän on paremmat eväät menestyä. Esim. tukiopetus jne- näissä ei ole mitään hävettävää. Ennemmin kurjaa mennä pitkälle aikuisuuteen, ennen kuin edes diagnosoidaan. Olisi voinut saada tukea ja apua tms mutta sitten pitää kamppailla koska vanhemmat halusivat että olet 'normaali'.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Tämän lisäksi on kuriositeettina mainittava, että koko ala on yhä vain lapsenkengissään, ja sekä diagnosointi että tutkimus muuttuu hirveään tahtiin. Tämän hetken totuus on huomisen historiaa. "
Tämä!
Samaa mieltä. Ihmetyttää, että yhtäkkiä keski-ikäiset ihmiset joilla normaali työhistoria, parisuhteet ja perhe, korkea koulutus ja arvostettu työ, alkavat väittämään että ovat koko elämänsä maskanneet (no se voi olla totta) ja että siitä on kärsitty hirveästi. Ryhtyvät puuhaamaan ja pätemään pelkästään tässä uudessa diagnosoitujen joukossa ja hakemaan sieltä hyväksyntää. Yhtä lailla heidän lähipiirissään ja varsinkin omissa vanhemmissa ja lapsissa voi olla diagnosoimattomia, ei voi puhua neuronormaaleista yhtenä ryhmänä ja leimata sillä kaikki muut ymmärtämättömiksi, kun itsellä on nyt uusi as-identiteetti. Tämähän on täysin vastoin nyky-ymmärrystä. Minä minä minä menee edelle. Minua on kohdeltu väärin koko elämäni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Asperger on pahin mahdollinen diagnoosi, mutta itse et viitsi edes käydä hakemassa sitä, kun pärjäät ilmankin?
Pärjännyt ilmankin, mutta en ole koskaan tuntenut yhteisöllisyyttä yhdessäkään "yhteisössä". Töitä olen kyllä tehnyt aina. Helppo sun normo on tulla sanomaan kun olet päässyt helpolla. Et ole koskaan elämässäsi kokenut syrjintää. Jos olisit kokenut saman verran kuin minä, niin olisit jo kauan sitten mennyt kau...la...ki...ikkuun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinkahan iso osa näistä nepsy-oireista on todellisuudessa pikemminkin jotain posttraumaattisen stressioireyhtymän oireita, jotka johtuvat kelvottomasta "auttamisesta"? Ei tee hyvää mielenterveydelle, että lapsesta asti leimataan "vääränlaiseksi" tai annetaan toisten lasten käydä käsiksi tai "tulla leikkimään" väkisin, siinä toivossa tämä "nepsy" kehittyisi sosiaalisemmaksi ja ulospäinsuuntautuneemmaksi.
Traumapohjainen käytös sekoitetaan diagnosoinnissa usein etenkin, kun diagnooseja väsätään yleispsykiatrialla. Ei ole osaamista sen enempää traumoista kuin neurodiversiteetistäkään. Tämä neurotyyppisoppa on tällä hetkellä aivan täyttä pellehermannointia. Sekametelisoppa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Pahin mahdollinen diagnoosi? Mitä ihmettä nyt? Tälleen aspergerin tyttärenä ja sisarensa, aspergerina, aspergerin puolisona ja kahden aspergerin äitinä en kyllä yhtään voi allekirjoittaa tuota "pahin mahdollinen". Diagnosoimattomana, ilman tietoa omasta autismista, tää tietenkin teki elämästä tosi vaikeaa, kun taas mun lasten elämä on hirveän paljon
Joo, kaikki sun suvussa on aspergereja. :D Ja puolisonkin olet löytänyt. Kunnon tutorial modea olet elänyt. Minä on verojen maksamisesta huolimatta joutunut huolehtimaan kaikesta itse ja ei ole mitään puolisoa ollut koskaan näköpiirissä yms. Kai ymmärrät olevasi etuoikeutettu?! Olet saanut ihan törkeän paljon tukea tuohon ongelmaasi, minä en ole saanut koskaan mitään. Tässä taitaakin olla ongelmana se, että sinä olet nainen ja minä en. Kyllä teillä on helppo elämä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelko lapsen mahdollisesta neuropsykiatrisesta (nepsy) diagnoosista on ymmärrettävää, ja monet vanhemmat kokevat samankaltaisia tunteita.
Pelkoa voi lievittää monin tavoin, keskittymällä tietoon, tukeen ja käytännön toimiin:
Hae tietoa ja ymmärrystä: Pelko liittyy usein epävarmuuteen ja tiedon puutteeseen. Ota selvää, mitä nepsy-piirteet ja diagnoosit (kuten ADHD tai autismin kirjon häiriö) todella tarkoittavat. Diagnoosi ei määrittele lasta kokonaan, vaan antaa usein välineitä ymmärtää hänen erityispiirteitään ja tarpeitaan paremmin. Tietopohjan kartuttaminen auttaa hälventämään vääriä luuloja ja tulevaisuuden pelkoja.
Keskity lapseen, älä diagnoosiin: Diagnoosista huolimatta lapsesi on edelleen sama ihana yksilö. Keskity lapsesi vahvuuksiin, kiinnostuksen kohteisiin ja siihen, mikä tekee hänestä ainutlaatuisen.
Puhu ammattilaisten kanssa: Keskustele avoimesti lääkäreiden, psykologien tai muiden asiantuntijoiden kanssa. He voivat antaa tarkkaa tietoa lapsesi tilanteesta, mahdollisista tukimuodoista ja tulevaisuuden näkymistä. Ammattilaiset auttavat usein näkemään, että diagnoosi voi olla avain oikeanlaisen avun ja tuen saamiseen.
Etsi vertaistukea: Keskustele muiden vanhempien kanssa, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Vertaistukiryhmät tarjoavat turvallisen tilan jakaa pelkoja, huolia ja käytännön vinkkejä arkeen. Tietämys siitä, ettet ole yksin huolinesi, on usein suuri helpotus.
Hyödynnä tukipalveluita: Tutustu, millaista tukea on saatavilla perheellesi ja lapsellesi diagnoosin jälkeen. Varhainen tuki ja asianmukaiset tukitoimet auttavat lasta pärjäämään paremmin arjessa.
Huolehdi omasta jaksamisestasi: Vanhemman hyvinvointi heijastuu lapseen. Muista pitää huolta itsestäsi, jotta jaksat tukea lastasi parhaalla mahdollisella tavalla.
Ajattele diagnoosia työkaluna: Diagnoosi ei ole tuomio, vaan työkalu, jonka avulla lapsesi saa tarvitsemansa yksilöllisen avun ja tuen esimerkiksi koulussa tai terapiassa.
Pelon myöntäminen on ensimmäinen askel sen käsittelyssä. Muista, että tukea on saatavilla, ja apua hakemalla teet parhaasi lapsesi hyvinvoinnin eteen.
Mietin noita asioita paljon ja jotenkin uskottelin itselleni, että ne ovat ikään kuuluvia, vaikka pohjimmiltaan tiesin, että ei ole.
Lapsi sai ADHD-diagnoosin ollessaan 7v. Lääkitys muutti lapsen käyttäytymisen koulussa ja hän pystyy tekemään tehtäviä. Toki tunteiden säätelyssä on haasteita, mutta pääosin asiat ovat nyt ok.
Toki minä pelkään, että tuleeko hänestä päihdeongelmainen, rikollinen tai ikävää seuraa läheisilleen.
Turha sitä diagnoosia on pelätä. Jos asiat menevät tosi pieleen, niin menevät varmasti ilmankin sitä diagnoosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tämän lisäksi on kuriositeettina mainittava, että koko ala on yhä vain lapsenkengissään, ja sekä diagnosointi että tutkimus muuttuu hirveään tahtiin. Tämän hetken totuus on huomisen historiaa. "
Tämä!
Samaa mieltä. Ihmetyttää, että yhtäkkiä keski-ikäiset ihmiset joilla normaali työhistoria, parisuhteet ja perhe, korkea koulutus ja arvostettu työ, alkavat väittämään että ovat koko elämänsä maskanneet (no se voi olla totta) ja että siitä on kärsitty hirveästi. Ryhtyvät puuhaamaan ja pätemään pelkästään tässä uudessa diagnosoitujen joukossa ja hakemaan sieltä hyväksyntää. Yhtä lailla heidän lähipiirissään ja varsinkin omissa vanhemmissa ja lapsissa voi olla diagnosoimattomia, ei voi puhua neuronormaaleista yhtenä ryhmänä ja leimata sillä kaikki muut ymmärtämättömiksi, kun itsellä on nyt uusi as-identiteetti. Tämähän on täysin v
Eiköhän ihminen itse tiedä, jos on kärsinyt koko ikänsä. Autismi on kuitenkin ennen kaikkea autistin sisäisessä kokemus maailmassa, ei ulkopuolelle näkyvissä asioissa (diagnostiikka toki perustuu niihin piirteisiin, joita ulkopuolinen tarkkailija voi kyetä havaitsemaan, mikä tekeekin diagnostiikkaperusteista sangen vajavaisia).
Mä sain diagnoosin vasta keski-ikäisenä, vaikka mulla ei ole mitään työhistoriaa, ei mitään loppuun saakka vietyjä opintoja, ei mitään normaalia roolia tai sopeutumista yhteiskuntaan, ja erilaisuuteni sinänsä havaittiin jo aivan peruskoulun alussa (mutta siihen aikaan ei vielä osattu diagnosoida aspergeria tytöillä). Jos mun kaltainen ihminenkään ei ole saanut diagnoosia aiemmin, niin mitenkä nuo taitavammin maskanneet ja paremmin pärjänneet ois sen saaneet. Se pärjäämimenhän heilläkin voi sitten romahtaa iän karttuessa ja burn outin iskiessä, ja silloin on sitten usein pakko lopettaa tai vähentää sitä maskausta, että selviää hengissä. Autistien vanhemmissa ja lapsissa tietenkin on suurella todennäköisyydellä myös autisteja. Vanhemmaltani minäkin tämän olen perinyt, vaikkei hänellä 50-luvulla syntyneenä tietenkään mitään diagnoosia ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Pahin mahdollinen diagnoosi? Mitä ihmettä nyt? Tälleen aspergerin tyttärenä ja sisarensa, aspergerina, aspergerin puolisona ja kahden aspergerin äitinä en kyllä yhtään voi allekirjoittaa tuota "pahin mahdollinen". Diagnosoimattomana, ilman tietoa omasta autismista, tää tietenkin teki elämästä tosi vai
Joo, kaikki sun suvussa on aspergereja. :D Ja puolisonkin olet löytänyt. Kunnon tutorial modea olet elänyt. Minä on verojen maksamisesta huolimatta joutunut huolehtimaan kaikesta itse ja ei ole mitään puolisoa ollut koskaan näköpiirissä yms. Kai ymmärrät olevasi etuoikeutettu?! Olet saanut ihan törkeän paljon tukea tuohon ongelmaasi, minä en ole saanut koskaan mitään. Tässä taitaakin olla ongelmana se, että sinä olet nainen ja minä en. Kyllä teillä on helppo elämä!
No tietenkin on. Tuleeko autismin kirjon erittäin voimakas periytyvyys sulle jotenkin yllätyksenä? Ja puolison olen löytänyt toisesta autistista toki, koska eihän nyt kukaan neurotyypillinen olis mua kelpuuttanut tai toisin päin.
Miksi kuvittelet, että olisin saanut törkeän paljon tukea? Sain diagnoosin vasta keski-ikäisenä, samaan aikaan lasteni kanssa. En mä ole saanut minkäänlaista tukea lapsena ja nuorena, mutta mun lapset saa, ja siksi heillä menee todella paljon paremmin kuin minulla. Minä olen täysin työkyvytön luuseri itse. Siinä toki pidän itseäni etuoikeutettuna, että olen löytänyt ihanan puolison ja saanut ihania lapsia. Mutta helpoksi mun elämää ei kutsuisi yhtään kukaan, joka siitä mitään tietää.
Jos et halua että asiaan takerrutaan niin miksi avaudut ja ruikutat asiasta jossain vauvapalstalla?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Tämän lisäksi on kuriositeettina mainittava, että koko ala on yhä vain lapsenkengissään, ja sekä diagnosointi että tutkimus muuttuu hirveään tahtiin. Tämän hetken totuus on huomisen historiaa. "
Tämä!
Samaa mieltä. Ihmetyttää, että yhtäkkiä keski-ikäiset ihmiset joilla normaali työhistoria, parisuhteet ja perhe, korkea koulutus ja arvostettu työ, alkavat väittämään että ovat koko elämänsä maskanneet (no se voi olla totta) ja että siitä on kärsitty hirveästi. Ryhtyvät puuhaamaan ja pätemään pelkästään tässä uudessa diagnosoitujen joukossa ja hakemaan sieltä hyväksyntää. Yhtä lailla heidän lähipiirissään ja varsinkin omissa vanhemmissa ja lapsissa voi olla diagnosoimattomia, ei voi puhua neuronormaaleista yhtenä ryhmänä ja leimata sillä kaikki muut ymmärtämättömiksi, kun itsellä
Varmasti on kärsinyt eikä menestystä voi mitata ulkoisilla mittareilla. Avun ja diagnoosin suo kaikille. Mutta kuten tässä ketjussa kirjoitettu, osalla aikuisena diagnosoiduista diagnoosi (joka jo lähitulevassa voi kertoa muusta kuin nykyhetken ymmärryksellä) alkaa sanelemaan koko tulkintaa omasta elämästä ja ihmissuhteista, siitä puuttuu perspektiivi. Ei se ole ympäristön vika, ettei kärsimystä ole huomattu tai yksilöä autettu, jos mitään normista poikkeavaa ei ole nähty. Eli jos maskaaminen on ollut päällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Pahin mahdollinen diagnoosi? Mitä ihmettä nyt? Tälleen aspergerin tyttärenä ja sisarensa, aspergerina, aspergerin puolisona ja kahden aspergerin äitinä en kyllä yhtään voi allekirjoittaa tuota "pahin mahdollinen". Diagnosoimattomana, ilman tietoa omasta a
"Miksi kuvittelet, että olisin saanut törkeän paljon tukea? Sain diagnoosin vasta keski-ikäisenä, samaan aikaan lasteni kanssa. En mä ole saanut minkäänlaista tukea lapsena ja nuorena, mutta mun lapset saa, ja siksi heillä menee todella paljon paremmin kuin minulla. Minä olen täysin työkyvytön luuseri itse. Siinä toki pidän itseäni etuoikeutettuna, että olen löytänyt ihanan puolison ja saanut ihania lapsia. Mutta helpoksi mun elämää ei kutsuisi yhtään kukaan, joka siitä mitään tietää. "
Etkö oikeasti itse ymmärrä olevasi ihan hemmetin etuoikeutettu?! "Minä olen täysin työkyvytön luuseri itse" <- Miehillä ei ole tällaista oikeutta! Minä olen joutunut tekemään aina töitä ja sopeutumaan, vaikken ole koskaan suosittu ollutkaan! Onneksi harrastan verosuunnittelua. Alkotkin haen laivalta. En ole koskaan saanut valtiolta mitään tukea, en yhteisöiltä enkä valtiolta. Eikä poliisi ole tutkinut yhtäkään tekemääni rikosilmoitusta (minuun kohdistuvat vakavat rikokset). Kai edes ymmärrät, ettei työtön mies kuuna päivänä saisi naista parisuhteeseen! Miten elämäsi voi olla vaikeaa, jos et edes työtä ole joutunut tekemään? Tiedätkö kuinka paljon vaikeampaa on käydä töissä ja joutua kiusatuksi ja/tai syrjityksi, tulla kohdelluksi huonosti tai "aikuisten elämässä" olla jatkuvan ostrakismin kohteena työelämässä? Ja sitä vielä tehdä töitä siinä samalla? No ethän sä tiedä kun et edes töitä ole tehnyt! Älä sä tule mitään tänne uhriutumaan kun et mitään ole joutunut koskaan tekemään ja kaiken olet saanut ilmaiseksi ja sormia napsauttamalla! Tosin jotkut sunkin elämän maksaa...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän ymmärtää kyllä, jos lapsi on asperger. Se on ehkä pahin mahdollinen diagnoosi täyden autismin jälkeen. ADHD en nyt niin hirveästi edes usko, ihmiset aiheuttavat sitä itselleen tuijottamalla jatkuvasti kännykkää ja lyhentämällä omaa keskittymiskykyään tottumalla tiettyihin nopeisiin dopamiinia tuomiin asioihin. Tunnistan tätä itsessänikin. Itse olen keski-ikäinen mies ja saatan ehkä olla asperger, mutten ole koskaan käynyt sitä diagnosoimassa. Tuskinpa siitä mitään hyötyä olisikaan. Miksi lokeroida itseään?
Pahin mahdollinen diagnoosi? Mitä ihmettä nyt? Tälleen aspergerin tyttärenä ja sisarensa, aspergerina, aspergerin puolisona ja kahden aspergerin äitinä en kyllä yhtään voi allekirjoittaa tuota "pahin mah
"Miksi kuvittelet, että olisin saanut törkeän paljon tukea? Sain diagnoosin vasta keski-ikäisenä, samaan aikaan lasteni kanssa. En mä ole saanut minkäänlaista tukea lapsena ja nuorena, mutta mun lapset saa, ja siksi heillä menee todella paljon paremmin kuin minulla. Minä olen täysin työkyvytön luuseri itse. Siinä toki pidän itseäni etuoikeutettuna, että olen löytänyt ihanan puolison ja saanut ihania lapsia. Mutta helpoksi mun elämää ei kutsuisi yhtään kukaan, joka siitä mitään tietää. "
Etkö oikeasti itse ymmärrä olevasi ihan hemmetin etuoikeutettu?! "Minä olen täysin työkyvytön luuseri itse" <- Miehillä ei ole tällaista oikeutta! Minä olen joutunut tekemään aina töitä ja sopeutumaan, vaikken ole koskaan suosittu ollutkaan! Onneksi harrastan verosuunnittelua. Alkotkin haen laivalta. En ole koskaan saanut valtiolta mitään tukea, en yhteisöiltä enkä valtiolta. Eikä poliisi ole tutkinut yhtäkään tekemääni rikosilmoitusta (minuun kohdistuvat vakavat rikokset). Kai edes ymmärrät, ettei työtön mies kuuna päivänä saisi naista parisuhteeseen! Miten elämäsi voi olla vaikeaa, jos et edes työtä ole joutunut tekemään? Tiedätkö kuinka paljon vaikeampaa on käydä töissä ja joutua kiusatuksi ja/tai syrjityksi, tulla kohdelluksi huonosti tai "aikuisten elämässä" olla jatkuvan ostrakismin kohteena työelämässä? Ja sitä vielä tehdä töitä siinä samalla? No ethän sä tiedä kun et edes töitä ole tehnyt! Älä sä tule mitään tänne uhriutumaan kun et mitään ole joutunut koskaan tekemään ja kaiken olet saanut ilmaiseksi ja sormia napsauttamalla! Tosin jotkut sunkin elämän maksaa...
Työkyvyttömyys ei katso mitään "oikeutta" tai sukupuolta. Mä pidän sua etuoikeutettuna, jos kykenet ansaitsemaan elantosi työnteolla, toisin kuin minä. Enhän mä haluaisi olla työkyvytön.
Etkä sä voi tulla mulle sanomaan, ettei työtön mies kuuna päivänä saisi naista parisuhteeseen, kun mä olen itse naisena ollut parisuhteessa useammankin työttömän miehen kanssa 😃.
Kyllä mua on sentään kiusattu ja syrjitty koko peruskouluaika, että on se ihan tuttua sekin, vaikken olekaan päässyt sellaista kokemaan työelämässä.
Mä kyllä tunnen tosi paljon myötätuntoa sua kohtaan, mutta kohdistat nyt ihan turhaan vihaa ja katkeruutta sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät sitä ansaitse.
Niin, nepsyyshän ei vaikuta älykkyyteen.