Lue keskustelun säännöt.
Mulla on joka hemmetin ryhmässä kiusattu ja ulkopuolinen olo
04.11.2025 |
Mua koulukiusattiin nuorena. Mulla ei oikein ole kavereita. Mutta joka ryhmä missä oon niin on ulkopuolinen olo. Muut bondautuu ja mä en.
Kommentit (164)
Olisi kiva tietää näiden näkymättömien sukupuolijakauma? Ovatko kaikki naisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.
Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.
En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.
Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ole livenä yhtään positiivista, persoonallista ihmiskontaktia. Siis ei mitään tukea, verkosta puhumattakaan. Jollekin neurotyypilliselle ammattiauttajalle on ihan turha selittää asioitaan; he eivät pysty näjemään asioita minun kannaltani.
Ja jos nyt väitätte, että itse olen hankala riidanhaastaja - se ei ole totta! Kun olen jaksanut viedä väärinkohteluasioitani eteen päin eri instansseissa, olen aina saanut itselleni myönteisen päätöksen.
Summa summarum: autistina neurotyypillisten maailma näyttäytyy pahuuden pesänä, jossa vilpittömyys ja oikeudenmukaisuus tallotaan mutaan. En haluaisi edes elää täällä keskellänne.
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa rakastaa itseänne, tervettä itse-empatiaa ja itse-kunnioitusta voi opetella.
TÄMÄ!
Vierailija kirjoitti:
Olisi kiva tietää näiden näkymättömien sukupuolijakauma? Ovatko kaikki naisia?
Eivät ole. Tyhmä kysymys. Autisteja on enemmän miehissä. Heidän sosiaalinen kompetenssinsa ei usein riitä avautumaan edes anonyymeilla keskustelupalstoilla. Verbaalisuus ei riitä itseilmaisuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa rakastaa itseänne, tervettä itse-empatiaa ja itse-kunnioitusta voi opetella.
TÄMÄ!
Luepa kommentti 83.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Otrovertti-luonteenpiirre ei koskaan koe olevansa osa ryhmää vaan reunalla tarkkaileminen on heille ominaisempaa ja luonnollisempaa. Se on siis murrettu myytti että ihmisen olisi pakko kuulua ryhmään.
Millä tavalla otrovertti on eri asia kuin ambivertti?
Vai onko verttiys kuin sukupuoli: niitä on ääretön määrä? 🤭
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa rakastaa itseänne, tervettä itse-empatiaa ja itse-kunnioitusta voi opetella.
TÄMÄ!
Luepa kommentti 83.
Hänelle suosittelen mahajana-buddhalaiseen boddhichitta-käsitteeseen tutustumista. Tämä aspekti buddhismiin voisi puhutella häntä. Pyritään siis tekemään hyvää iloiten, vaikka sylkisateessa. Samaa ideaa esittelee Camus lyhyessä teoksessaan Sisyfoksen myytti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt jaksanut lukea koko keskustelua ja varmasti tätä on jo ehdotettu, mutta ap:llä on todennäköisesti autisminkirjo, jonka muut ihmiset jotenkin oudosti tajuavat ja siksi välttelevät. Lisäksi sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen vaikeita ja kuormittavia, että mieluiten sitä on vaan yksin ja osittain vain haluaa eristäytyä. Itselläni on juuri tämä tilanne. Jotakin ystävien tapaisia oli viimeksi peruskoulussa ja sen jälkeen olen jäänyt aina yksin. Lisäksi kun olen joutunut kokemaan ihmisten hylkäämiseen ja oman onneni nojaan jäämisen kun en ole saanut tarvitsemaani apua ja aina vaan huonoa palvelua jännitän ja pelkään jo sosiaalista kanssakäymistä. Vaikka käyn pakollisia sosiaalisia tilanteita etukäteen läpi mielessäni niin lähes aina ne menevät silti pieleen. Kuormitus kasvaa ja kynnys näihin tilanteisiin kasvaa entisestään. En voi eristäytyä kokonaan ja tajuan toki olevani ei toivottua seuraa ja ei toivottu asiakas. Tajuan myös olevani erilainen, mutta en voi tästä parantua. Todellakin eläisin mielummin ilman autisminkirjoa ja monia sen aiheuttamia ongelmia ja vaikeuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokeilkaa rakastaa itseänne, tervettä itse-empatiaa ja itse-kunnioitusta voi opetella.
TÄMÄ!
Luepa kommentti 83.
Hänelle suosittelen mahajana-buddhalaiseen boddhichitta-käsitteeseen tutustumista. Tämä aspekti buddhismiin voisi puhutella häntä. Pyritään siis tekemään hyvää iloiten, vaikka sylkisateessa. Samaa ideaa esittelee Camus lyhyessä teoksessaan Sisyfoksen myytti.
Suosittele nyt saman tien näitä buddhalaisia oppeja myös ilkeilijöille ja dissaajille. Vaikka vaikuttavat olevan tavoittamattomissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En nyt jaksanut lukea koko keskustelua ja varmasti tätä on jo ehdotettu, mutta ap:llä on todennäköisesti autisminkirjo, jonka muut ihmiset jotenkin oudosti tajuavat ja siksi välttelevät. Lisäksi sosiaaliset suhteet ovat äärimmäisen vaikeita ja kuormittavia, että mieluiten sitä on vaan yksin ja osittain vain haluaa eristäytyä. Itselläni on juuri tämä tilanne. Jotakin ystävien tapaisia oli viimeksi peruskoulussa ja sen jälkeen olen jäänyt aina yksin. Lisäksi kun olen joutunut kokemaan ihmisten hylkäämiseen ja oman onneni nojaan jäämisen kun en ole saanut tarvitsemaani apua ja aina vaan huonoa palvelua jä onnnitän ja pelkään jo sosiaalista kanssakäymistä. Vaikka käyn pakollisia sosiaalisia tilanteita etukäteen läpi mielessäni niin lähes aina ne menevät silti pieleen. Kuormitus kasvaa ja kynnys näihin tilanteisiin kasvaa entisestään. En voi eristäytyä kokonaan ja tajuan toki olevani ei toivottua seuraa ja ei toivottu asiakas. Tajuan myös olevani
^ ihan kuin mun päästä tämä kommentti. Tismalleen samat ajatukset ja kokemukset. Ja kirjolla olen.
Vierailija kirjoitti:
Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.
Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.
En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.
Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ole livenä yhtään positiivista, persoonallista ihmiskontaktia. Siis ei mitään tukea, verkosta puhumat
Kovaa elämää. Vähän kuin omani. En osaa edes lohduttaa sinua mitenkään. Mua on kannatellut vahva yhteys luontoon ja eläimiin. Onko sinulla mitään,mistä saat voimia jatkaa tässä epäoikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen pelailun hallitsemassa maailmassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, olet johtaja-ainesta. Johtaja johtaa ja ohjaa ryhmää, ei ole osa sitä.
Vierailija kirjoitti:
Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.
Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.
En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.
Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ole livenä yhtään positiivista, persoonallista ihmiskontaktia. Siis ei mitään tukea, verkosta puhumat
Mulla on kaksisuuntainen ja adhd. Kaikki hyeenat aina haistavat, että on erillainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Introverttinä sitä jää usein ryhmän ulkopuoliseksi, kun ekstrovertti puhuvat ja huutavat toistensa päälle.
Minulla on aina ollut samanlaiset kokemukset. Olen ollut koulukiusattu ja ulkopuolinen koko ikäni. Olin kiusaamisen myötä myös epävarma ja huonoitsetuntoinen.
Jossain vaiheessa tajusin olleeni oikeastaan ihan kaunis ja hyvä koulussakin, lisäksi minulla oli ollut jo lapsuudenkodissani elementtejä, mitä jotkut ovat kadehtineet- en vaan osannut pitää niitä mitenkään erikoisina silloin lapsena.
Olin koko nuoruuteni yksinäinen, tai oli minulla kavereita mutta ei läheisiä ystäviä. Jäin aina ulkopuoliseksi vaikka kaikki sanoivat, että olen lämmin, kiva ja hauska tyyppi.
Sain lapsia ja päätin, että en ole enää kenenkään kynnysmatto vaan näytän lapsilleni hyvää esimerkkiä. Kouluttauduin lisää, päätin etten tavoittele koulussa mitään ystävyyssuhteita tai muutakaan, kun ei niitä sieltä tule. Meni jokunen vuosi ja huomasin, että olin huomaamattani verkostoitunut, saanut jopa ystäviä, hankkinut harrastuksia ja saan nykyisin osakseni jopa ihailua joka tuntuu vieraalta.
Ilmeisesti kasvanut itseluottamus sai tämän kaiken aikaan, kun en vaan enää välitä muiden mielipiteistä, niin olenkin itse kiinnostava muiden mielestä?
No jos yksi on aina naama norsunveellä, ei vastaa kysymyksiin, ei reagoi sanattomaan viestintään ja jää paikoilleen istumaan, kun muut ovat lähdössä, niin totta kai muut luulevat, että se ei halua osallistua ja jättävät rauhaan.
Sama. Ikinä en ole samaistunut mihinkään ryhmään, edes aikuisiällä.
"...se on yhteistä pomossa ja rengissä, ei elämästä selviä hengissä
eikä ainakaan missään jengissä voi elämästä selvitä hengissä "
Vierailija kirjoitti:
Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.
Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.
En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.
Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ole livenä yhtään positiivista, persoonallista ihmiskontaktia. Siis ei mitään tukea, verkosta puhumat
60v kohtalontoveri täällä. Kuin olisin lukenut "diagnoosia" itsestäni.
Jenni vartiaisen -sivullinen- kertoo myös itsestäni. 🤭
Valitettavasti diagnoosia en ole itselleni saanut.
Olisin ehkä armollisempi itselleni, voisin ymmärtää erilaisuuttani.
Nyt olen monasti vain se hankala ihminen.
20 vuotta "väänsin" psykiatriapuolen kanssa. Vaihtuvia lääkkeitä, osastojaksoja ja tuettua asumista.
Tämä on mielenkiintoinen ketju. Täytyy vielä iltasella tulla paremmalla ajalla lukemaan ja kommentoimaan.
Otrovertti-luonteenpiirre ei koskaan koe olevansa osa ryhmää vaan reunalla tarkkaileminen on heille ominaisempaa ja luonnollisempaa. Se on siis murrettu myytti että ihmisen olisi pakko kuulua ryhmään.