Mulla on joka hemmetin ryhmässä kiusattu ja ulkopuolinen olo

Tämä on tärkeä avaus. Aina kaikki ei johdu siitä porukasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet autisti.

Mulla sama kuin AP:lla, ja muutama vuosi sitten yksi päälääkäri ehdotti autismitutkimuksia. Suostuin, vaikka ajattelin, että ei minulla sitä ole. Sain diagnoosin, vaikka sanoin, että en sitä tarvitse.

Nyt olen sitten autisti, enkä yhtään ymmärrä edes hävetä sitä. Hävennyt olen tässä elämässä jo niin paljon, että enää en jaksa.

t. yksinäinen peltirumpu

Hyvä, ei pidäkään hävetä. Autismissa ei ole mitään pahaa.

Kyllä todellakin on, riippuen tietysti autismin vaikeudesta. Olen hoitanut autisteja, jotka on väkivaltaisia ja arvaamattomia, osa syvästi autistisista sottaa eritteillä jne.

Tietysti valtaosa lievästi autistisista sopeutuu aivan hyvin muiden seuraan, kun opettelee ilma

Miten olet voinut hoitaa autisteja tietämättä ettei nuo ensiksi mainitsemasi piirteet liity autismiin millään tavalla (väkivaltaisuus ei ole autismin piirre, eikä kakalla sottaaminen ole oire jolla diagnoosin saa) vaan ns. syvästi autistisilla ihmisillä on usein myös kehitysvammaisuutta? Jotkut ei-autistisetkin kehitysvammaiset saattavat olla väkivaltaisia tai sotata eritteillä, mutta heitä ei kutsuta pahoiksi sen enempää kuin vaikka taaperoa joka tekee niin.

Ps. Ehkä ne autistiset kehitysvammaiset olivat väkivaltaisia sinua kohtaan koska kohtelit heitä huonosti, pahoina ihmisinä autisminsa takia. Jokaisella ihmisellä on kyky ja sanoisin jopa taipumus väkivaltaan, niin sanottu päässä napsahtaminen jos heitä tarpeeksi rääkkää.

Ymmärrän hyvin tuon ulkopuolisuuden tunteen. Teini-iässä koin jonkinlaista kiusaamista, pieni maalaispitäjä  jossa silloin asuin ei ollut minulle sopiva paikka löytää hengenheimolaisia. Kuitenkin minulla on ollut onni löytää ystäviä myöhemmin  elämäni aikana, usein työelämän piiristä. Silti tunnen pohjimmiltani olevani jotenkin outsider. Olen joskus miettinyt, että se kokemus saattaa olla yleisempää kuin tiedämmekään, eihän noin henkilökohtaisesta asiasta yleensä puhuta eikä sitä voi välttämättä nähdä ulkoapäin. Olen luonteeltani vahvasti  introvertti, pysyn mielelläni hiljaa esim. kokoustilanteissa tarkkailijana. Muuten voin olla hyvinkin puhelias, minua varmaan pidetään sosiaalisena ihmisenä , mutta elän ikään kuin roolia esittäen silloin kun en ole yksin. Ulkopuolisuuden tunne on vahvasti läsnä  elämässäni mutta se ei enää häiritse minua kuten nuorempana. 

Vierailija kirjoitti:

Täällä yksi näkymätön lisää. Ja muuten, olen huomannut, että jopa täällä av:lla kommenttini saa usein paljon vähemmän reaktioita, kuin muiden kommentit, oli ne sitten pelkkiä emojeja, parin lauseen heittoja tai monen kappaleen analyyseja :D Näköjään mitäänsanomattomuus huokuu ihmisestä jopa näin hataran ensivaikutelman välityksellä

Ja täällä yksi. Minä olen myös usein se "ketjuntappaja" eli vilkaskin keskustelu loppuu yhtäkkiä kuin seinään siihen mun kirjoittamaan viestiin ja hyvinkin käy niin, ettei siihen tule ylä- ei alapeukkua. Joskus olen miettinyt sitäkin että kuvittelen vaan lähettäneeni sen viestin, mutta sitten kun kuitenkin näen sen ketjussa niin epäilen, että ehkä se ei vain näy muille kuin mulle vaikka eihän tuollainen ole varmaan mahdollista.

Minä olen myös se jonka kohdalla automaattiovet jää monesti aukeamatta. En nyt ole kärrynpyöriä alkanut siinä heittämään, mutta muuten on ihan sama kuinka paljon siinä huidon / heilun ja jumppaan peruutellen taaksepäin ja otan lähestymisen uudelleen niin ovet ei aukea ennen kuin siihen tulee joku toinen sisälle menijä. Hitsit siinä tuntee itsensä joka kerta niin typeräksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei hiljaisille nälvivät koe mitään tarvetta muuttua. Siksi jos itse ei halua kuunnella nälvimistä, pitää reipastua ja jämäköityä ja opetella pitämään puolensa. Tai sitten olla ikuisesti kynnysmatto. Oma valinta.

Ihmisestä myös aistii, ottaako se vastaan vittuilua vai ei. Siksi joillekin vittuillaan kaikkialla ja toisille ei. Ennen kuin opettelin pitämään puoleni mua kohdeltiin joka paikassa huonosti, nykyään kukaan ei edes yritä eikä minun tarvitse edes sanoa mitään. Olen vain esim itsevarmempi kuin ennen ja muut aistivat sen. 

 

Todellako aistii? Minä vaikutan päälle päin ihan mukavalta, mutta muutamalle vittuilijalle on tullut täysin puskista se että minä vastaan vittuiluun suoraan väkivallalla. Minä en voi sille mitään että olen mieleltäni rikki tällä tavalla, mutta olisiko vittuilija itse voinut aistia paremmin ettei kannata vittuilla, tai ainakin että turpaan tulee jos haluaa saada turpaan? 

Vierailija kirjoitti:

Ette ymmärrä autismin olemusta: sääntöjä ei voi rikkoa, rehtiys js oikeudenmukaisuus ovat autismiin sisäänkirjoitettuina. Autisti kärsii, jos täytyy tehdä vastoin omaa sisäistä arvomaailmaa.

Autistin kannalta paha, että maailma toimii niin kuin se toimii.

Itsekin olen ollut persona non grata koko ikäni vaikka en tietenkään ennen kouluikää ollut kuullutkaan tuota termiä. Olen ollut aina se jonka pitää odottaa omaa vuoroaan (joka siis on vasta vikana) eli aina on pitänyt antaa muiden mennä ja ottaa omansa ekana. Sitten sitä pitää tyytyä siihen mitä muilta jää vaikka siitäkin kyllä moitittiin, että etkö sä nyt sitten ottanut sitä mehua / kakkua / poppareita jne, joita tarjolla oli ja kaikki muutkin otti vaikka ei sitä enää ollut mistä ottaa. Ja myöskään vikaa palaa en saanut ottaa ikinä mistään, aina piti jättää muille.

En tiedä missä tuo pysyvän vuoronumeron jakotilaisuus oli järjestetty, mutta mulle oli varattu se jonon viimeisen paikka oli osallistujia sitten mikä määrä vaan.

Muistan senkin kuinka melkein pillahdin itkuun (mutta sain nieleskeltyä ja oli vaan kyyneleet silmissä ettei taas tarvinnut kenenkään hävetä enkä saisi huutoa) kun tuttavaperheen äiti nosti kulhosta jäätelöä mullekin, vaikka vanhempani sitä esteli ja totesi vain, että tietenkin xxxxx saa oman annoksen kuten kaikki muutkin. Lopulta sain vielä pienen santsiannoksenkin.

Vierailija kirjoitti:

Olen istunut junassa useamman kerran niin, että konduktööri ei huomaa minua, istun sitten ikkuna- tai reunapaikalla. Joudun huitomaan lippuni kanssa, ja sitten vasta hän on herännyt "ai jaa". Kerran en edes viitsinyt huitoa. Meni ohi ja lippu jäi tarkastamatta.

Mulla on ollut koko elämä tuollaista, olen jäänyt monessa paikassa näkymättömäksi, en jaksa niitä edes selostaa. Menen ovesta johonkin paikkaan, jossa on muita, kokous, kerho, illanvietto tms. Kukaan ei vastaa tervehdykseeni, kun lähden, kukaan ei reagoi. Joskus jälkeenpäin joku on saattanut kysyä "olitko sä siellä", vaikka istuttu samassa pöydässä.

Huh. En tiedä mitä tunteita tai ajatuksia herättää kuulla että on muitakin kaltaisiani ihmisiä.

Liikun ilmeisen huomaamattomasti, kai opittu tapa lapsuudenkodista jossa piti olla aina hiljaa ja varpaillaan narsistijuoppovanhempien takia. Mutta edes tarkoituksella metelin pitäminen, esim. köhiminen ja tömistely, moikkaaminen, ei saa ihmisiä huomaamaan minua. Ammattikoulussa sain lempinimen Kummitus. Luokassa oli yksi dominoiva persoona joka yritti kiusata kaverinsa kanssa, mihin muut (jo täysi-ikäiset) eivät lähteneet mukaan, mutta kuitenkin alistuivat niin että minun viereeni ei istuttu, minua ei tervehditty, eikä minulle puhuttu/vastattu. Hiljaa hyväksyttiin se että minun rooli on olla yksin, vaikka kenellä tahansa olisi ollut valta murtaa se ilman peruskoulumaista pelkoa että joutuisi itse kiusatuksi/ulkopuoliseksi. Eikä ilmiselvään kiusaamiseen/huonoon kohteluun tietenkään puututtu. En tiedä mutta minulla ainakin tulisi ikävä olo katsoa edes sivusta jos joku tekisi toiselle niitä juttuja koko ryhmän silmien edessä, esim. puhuu kovaäänisesti päälle ja virnuilee kun toinen yrittää ottaa osaa koko luokan keskeiseen keskusteluun, ja kokisin tehtäväkseni huomauttaa että hei sä oot nyt aika törkee kun puhut koko ajan ton päälle, ja jos kiusaaja vikisisi siihen vastaan niin jopa syyttäisin suoraan tahallisuudesta eli ilkeydestä. (Ja olen näin toiminutkin tilanteessa jossa roolini oli eri) Se puhumattomuuden kulttuuri meni lopulta niin pahaksi että sairastuin kolmen vuoden jälkeen psykoosiin ja uskoin oikeasti olevani kuollut ja tyyliin jääneeni haamuna vaeltamaan maapallolle tajuamatta sitä miksi kukaan ei reagoi minun olemassaoloon mitenkään. Se oli karmivaa aikaa. Onneksi se kiusaaja sai lopulta karmasta, vaikka minua se ei tietenkään enää auta, mutta ehkä jotakuta toista joka olisi ollut hänen seuraava uhrinsa.

Mitenhän näkymättömyyttään voisi hyödyntää? Vakoojan tai varkaan ura? :D

Vierailija kirjoitti:

Mulla special hc-kokemus kirkossa: kolehtinkerääjämeni ohi eikä huomannut minua!

Sitäkin hupaisammaksi(?) asian tekee, että edeltänyt saarna oli puhetta siitä, miten ketään ei saa ohittaa vaan ollaan heikompien tukena eikä jätetä ketään yksin.

Huom. nimenomaan _puhetta_ kirkossa riittää.  

Olisit kähveltänyt sen kolehdin. Paskiaiset olisivat jääneet ihmettelemään huuli pyöreänä.

Vierailija kirjoitti:

Useimmat aikuiset ihmiset ovat mukavia ja harva kettuilee tahallaan varsinkaan vieraille. Toki mitään erityiskohteluakaan ei yleensä tarjota kenellekään. Olen huomannut, että moni autisti ensinnäkin kuvittelee kaikki muut nenteiksi ja sen jatkoksi demonisoi kaikki nentit paholaisen kätyreiksi. Koettakaa nyt ymmärtää että se 13-vuotiaiden muinainen käytös koulussa ei liity mitenkään nykytilanteeseenne. Ihan samalla tavoin ne yläasteen perseilijät kiusasivat kaikkia muitakin, mutta kaikki eivät ole jääneet jumittamaan siihen kokemukseen. Sen sijaan ikävä ja töksähtelevä käytös aikuiselta saa yleensä vastaansa hienovaraista välttelyä.

Tuo on sinun kokemuksesi. Neurokirjolla olevan kokemus on toinen. Selvästi autismi triggeröi monia neurotyypillisiä. Syytä en lähde arvailemaan. Liittyy jotenkin siihen, että ei hyväksytä erilaista olemusta/habitusta/käytöstä, vaan se koetaan tietoiseksi häiriköinniksi. Niinn vähän autismia edelleen tunnetaan ja ymmärretään. Esim. aistiyliherkkyyksiä vähätellään ja närkästys nousee heti, kun autisti ilmaisee kokemaansa stressiä/kipua/kuormitusta. 

Täällä myös samantyyppisiä kokemuksia, mutta huumorilla on selvitty kymmeniä vuosia. Nauran tosi paljon itsekseni ihan puhtaille asioille. Maailma on täynnä huumoria, kun sen oivaltaa. Eläinten seuraaminen on auttanut paljon.

Vierailija kirjoitti:

Otrovertti-luonteenpiirre ei koskaan koe olevansa osa ryhmää vaan reunalla tarkkaileminen on heille ominaisempaa ja luonnollisempaa. Se on siis murrettu myytti että ihmisen olisi pakko kuulua ryhmään.

Ja kuinka tieteellisiä nämä otrovertti, introvertti, ekstrovertti jne. jutut on? Ihmiset käyttävät niitä paljon tekosyinä milloin millekin, ettei tarvitse poistua omalta mukavuusalueeltaan koskaan.

Biologialtaan ihminen on kuitenkin laumaeläin. Kaipaa ja TARVITSEE seuraa pysyäkseen terveenä, siis ihan tutkitusti. Kiusaamis- ja yksinjäämistrauma muuttaa jopa aivojen rakennetta samanlaiseksi kuin laumaeläin joka on jätetty kuolemaan yksin. Ihmisillä jotka väittävät pärjäävänsä yksin ja etteivät edes kaipaa seuraa, on aina taustalla jokin tällainen trauma ja ihmisvastaisuus on puolustusmekanismi. Eli heidän mielensä on sairastunut. Se on luonnollinen reaktio epänormaaliin tilanteeseen, mutta ei millään tavalla normaalia tai hyväksi ihmiselle.

t: en ole ekstrovertti, mutta kieltäydyn misantropiasta

Autisteilla on samanlaisia herkkyyksiä ja kuormittumisen syitä kuin (pienillä) lapsilla.

Lapsilla nämä hyväksytään ja siedetään, koska "lapset ovat lapsia".

Autistin samantyyppiset herkkyydet kiristävät neurotyypillisten pinnaa. Heitä triggeröi ihan julmetusti se, että toinen aikuinen osoittaa samanlaisia piirteitä: valittaa "pikkuasioista" eikä toimi niin kuin "järkevä aikuinen".

Uskokaa nyt hyvät ihmiset, että nämä haasteet ovat autistille yhtä todellisia kuin sille lapselle. Joo, ennen vanhaan lapsetkin sai risusta tai remmistä, jos valittivat että villatakki kutittaa inhottavasti. Ainakin minä sain.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän hyvin tuon ulkopuolisuuden tunteen. Teini-iässä koin jonkinlaista kiusaamista, pieni maalaispitäjä  jossa silloin asuin ei ollut minulle sopiva paikka löytää hengenheimolaisia. Kuitenkin minulla on ollut onni löytää ystäviä myöhemmin  elämäni aikana, usein työelämän piiristä. Silti tunnen pohjimmiltani olevani jotenkin outsider. Olen joskus miettinyt, että se kokemus saattaa olla yleisempää kuin tiedämmekään, eihän noin henkilökohtaisesta asiasta yleensä puhuta eikä sitä voi välttämättä nähdä ulkoapäin. Olen luonteeltani vahvasti  introvertti, pysyn mielelläni hiljaa esim. kokoustilanteissa tarkkailijana. Muuten voin olla hyvinkin puhelias, minua varmaan pidetään sosiaalisena ihmisenä , mutta elän ikään kuin roolia esittäen silloin kun en ole yksin. Ulkopuolisuuden tunne on vahvasti läsnä  elämässäni mutta se ei enää häiritse minua kuten nuorempana. 

Olet todennäköisesti maskaava, korkean toimintakyvyn autisti. Minäkin elin kypsään keski-ikään, ennen kuin tiedostin, että olen näytellyt koko ikäni peittelemällä outouttani sosiaalissa tilanteissa. Saatoin olla oma itseni vain yksinollessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hiljaisille nälvivät koe mitään tarvetta muuttua. Siksi jos itse ei halua kuunnella nälvimistä, pitää reipastua ja jämäköityä ja opetella pitämään puolensa. Tai sitten olla ikuisesti kynnysmatto. Oma valinta.

Ihmisestä myös aistii, ottaako se vastaan vittuilua vai ei. Siksi joillekin vittuillaan kaikkialla ja toisille ei. Ennen kuin opettelin pitämään puoleni mua kohdeltiin joka paikassa huonosti, nykyään kukaan ei edes yritä eikä minun tarvitse edes sanoa mitään. Olen vain esim itsevarmempi kuin ennen ja muut aistivat sen. 

 

Todellako aistii? Minä vaikutan päälle päin ihan mukavalta, mutta muutamalle vittuilijalle on tullut täysin puskista se että minä vastaan vittuiluun suoraan väkivallalla. Minä en voi sille mitään että olen mieleltäni rikki tällä tavalla, mutta olisiko vit

Tämä huvitti minua. Jos en olisi niin fiksu (=opetettu koira) kuin olen, minäkin varmaan vetäisin turpaan varoittamatta, ensimmäisenä reaktiona pieneenkin epäkunnioittavaan käytökseen. Se olisi niille ihan oikein. Oppivat olemaan.😁

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.

Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.

En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.

Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ol

"Sama yhteyden kokemus luontoon ja eläimiin. Muistan n. 3-4 -vuotiaana tilanteen, jossa ajattelin, että en ole niin kuin muut ihmiset. Identifioiduin eläimiin; ne olivat minulle kaikki kaikessa, pelkäsin ihmisiä enkä ollut kiinnostunut ihmisistä. Tietysti tämä pätee edelleen, mutta murrosiästä alkaen olisin halunnut myös seurustelusuhteen ja kokea inhimillistä rakkautta ja välittämistä. Olen ollut rakastunut ihmisiinkin, mutta nämä olivat joko yksipuolisia tai päättyivät katastrofiin. En ole osannut edes suojella itseäni hyväksikäyttäjiltä.

Minulla oli yliluonnollinen kokemus yli 30 vuotta sitten. Elämäni oli umpikujassa ja henkisesti olin katkeamispisteessa, varmaan lähellä psykoottista tilaa, kun kuulin jo ääniä hornan syöveristä.  (Lisään: En ole käyttänyt huumeita enkä psyyken lääkkeitä, joten mitä seurasi, on ihan muuta.)

Siinä hetkessä sanoin koruttomasti: Jumala, auta!  Heti sen jälkeen minut nostettiin ylös avaraan tilaan, kuin pumpulipilven päälle. Siinä tilassa oli pelkkää rauhaa, hyvää oloa, kaikenläpäisevää rakkautta. Ei ollut mitään kohdetta, en nähnyt ihmisiä, valoa tai mitään, minä vain lepäsin siinä pehmeässä, rauhaisassa rakkaudessa. Koin että olin rakkauden ympäröimä ja läpäisemä. Kukaan ei vaatinut minulta mitään, sain vain olla ja mieleni lepäsi. Ajattelin, että tämä on taivaallista, olin kuin ikuisen Rakkauden sylissä. 

Tätä kokemusta kesti n. 2 viikkoa. Päivisin hoidin arkielämääni, mutta aina tilaisuuden tullen vetäydyin istumaan jonnekin yksin, ja tämä pumpulinen rakkauskokemus palasi. Siirryin kuin toiseen ulottuvuuteen, missä oli pelkkää hyvyyttä ja rakkautta. Se oli suunnaton voimavara, en olisi pärjännyt ilman sitä.

Ikävä kyllä tämä erikoiskokemus hiipui pois, ja jouduin jatkamaan elämääni kuten ennenkin. Minulla kumminkin oli ja on tämä kokemus, jota ei voi selittää pois. Kaipaan sitä.  Mikään elämän aikana kokemani ei ole lähelläkään tuota euforiaa."

Alapeukuttajat, kertokaa MITÄ dissaatte viestissäni? Olisi kiva tietää. 👍🏼

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei hiljaisille nälvivät koe mitään tarvetta muuttua. Siksi jos itse ei halua kuunnella nälvimistä, pitää reipastua ja jämäköityä ja opetella pitämään puolensa. Tai sitten olla ikuisesti kynnysmatto. Oma valinta.

Ihmisestä myös aistii, ottaako se vastaan vittuilua vai ei. Siksi joillekin vittuillaan kaikkialla ja toisille ei. Ennen kuin opettelin pitämään puoleni mua kohdeltiin joka paikassa huonosti, nykyään kukaan ei edes yritä eikä minun tarvitse edes sanoa mitään. Olen vain esim itsevarmempi kuin ennen ja muut aistivat sen. 

 

Todellako aistii? Minä vaikutan päälle päin ihan mukavalta, mutta muutamalle vittuilijalle on tullut täysin puskista se että minä vastaan vittuiluun suoraan väkivallalla. Minä en voi sille mitään että olen mieleltäni rikki tällä tavalla, mutta olisiko vit

Ah. I see what you did there. Raikas tuulahdus kaikkien noiden viestien jälkeen joissa kiusaamisen uhria on syyllistetty siitä että kiusaaja käyttäytyy epäsosiaalisesti eli kiusaa. Aina sen kiusatun muka pitäisi maagisesti aistia mitä joku tietty henkilö (tai henkilöt erilaisine vaatimuksineen) haluaa heidän olevan ja opetella olemaan ei-kiusattu, koska kiusaajan päätös kiusata nyt vaan sattuu olemaan luonnonlaki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva tietää näiden näkymättömien sukupuolijakauma? Ovatko kaikki naisia?

Eivät ole. Tyhmä kysymys. Autisteja on enemmän miehissä. Heidän sosiaalinen kompetenssinsa ei usein riitä avautumaan edes anonyymeilla keskustelupalstoilla. Verbaalisuus ei riitä itseilmaisuun.

 

Miehillä on useamman sitä "hullujenhuone" autismia. He eivät pysty toimimaan yhteiskunnassa ilman jatkuvaa holhoamista. Ei näy katukuvassa.

Mies saa rauhassa olla hyvätasoinen autisti,ei sitä suljeta miesporukasta ulos,ellei sitä kiinnosta näytellä jtn roolia. Eli olla "sosiaalisesti taitava".

Tämä. Jos ei ole bensan- tai punttisalin hajuisia j7ntteja, miehet arvostavat toisiaan älykkyyden mukaan. Ei tarvi olla sosiaalisesti minkäänlainen jutustelija. Riittää, että on tietoa asioista ja osaa sen tiedon kertoa.

Älykäs, asiakeskeinen nainen sen sijaan joutuu heti poistolaariin naisporukoissa.  Miehet tykkäävät, jos on ulkonäköä(!). Jos ei ole, dissaavat niin kuin naisetkin. Ellet ole jonkun hyvän mieskamun työtoveri, sisko, vaimo tms.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain virallisen autismi-diagnoosin vasta yli 60-vuotiaana. Ajatelkaa, koko siihenastinen elämä oli loputonta taistelua ja epätoivoa, kun ei kelpaa oikein mihinkään, aina jää yksin, on "väärässä" ja vääränlainen.

Nyt kun en enää yritä esittää ja tavoitella normaaliutta ja pyrin olemaan empaattinen ja rakastava itseäni kohtaan, elämä on käynyt vielä entistäkin yksinäisemmäksi ja haastavammaksi.

En ole tottunut, elämän aikana oppinut pitämään puoliani. Nyt olen napit vastakkain koko ajan: terveydenhuolto, autokorjaamo, asuntokaupat, remontit, naapuruussuhteet... siis jokseenkin kaikki ihmiskontaktit, mitä livenä on, vievät kekseliäisyyteni ja kärsivällisyyteeni äärimmilleen, kun yritän selvitä pää pystyssä näistä ketkuilijoista ja kiusaajista.

Lopun aikaa vietän omissa oloissani, palautumassa. Minulla ei ole livenä yhtään positiivista, persoonallista ihmi

>> 60v kohtalontoveri täällä. Kuin olisin lukenut "diagnoosia" itsestäni.

Jenni vartiaisen -sivullinen- kertoo myös itsestäni. 🤭

Valitettavasti diagnoosia en ole itselleni saanut.

Olisin ehkä armollisempi itselleni, voisin ymmärtää erilaisuuttani.

Nyt olen monasti vain se hankala ihminen.

20 vuotta "väänsin" psykiatriapuolen kanssa. Vaihtuvia lääkkeitä, osastojaksoja ja tuettua asumista.

Tämä on mielenkiintoinen ketju. Täytyy vielä iltasella tulla paremmalla ajalla lukemaan ja kommentoimaan. >>

Nykyisin  voisit saada jo diagnoosinkin. Autismiahan "ei ollut" naisilla lainkaan vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten. Suomessa on hyvin uutta, että naisten autismi löydetään ja hyväksytään oireilun syyksi. Minutkin on tuupattu aikoinaan eläkkeelle masennusdiagnoosilla. Se oli silloin trendi: "kaikille", jotka väsyivät kun eivät pärjänneet, diagnosoitiin depressio mentis.