Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen köyhä yksinhuoltaja ja tällä hetkellä ottaa päähän eniten se uhrin viitta jota minulle tarjotaan
04.11.2025 |
Olen yksinhuoltaja, rahaa on vähän, ja arki on välillä helvetin rankkaa, sen myönnän suoraan. Mutta mikä minua eniten ärsyttää ei ole oma tilanteeni, vaan se miten muut ihmiset siihen suhtautuvat.
En huutele tilannettani, mutta joka kerta kun jostain syystä selviää että olen yksinhuoltaja tai että raha on tiukalla, ihmiset alkavat heti: "Voi sua raukkaa", "miten sinä vain jaksat", "sinun on varmaan niin vaikeaa". Ja katse! Se säälien täyteinen katse. Ikään kuin olisin jokin raunio, joka tarvitsee pelastamista.
En tarvitse säälittelijöitä. En ole uhri. Olen aikuinen ihminen, joka hoitaa asiansa parhaansa mukaan ja aika helvetin paljon paremmin kuin moni tätä lukeva ihminen. Joo, elämä on välillä vaikeaa. Joskus mietin miten selvitään seuraavaan palkkaan ja joskus itken vessassa kun lapsi nukkuu. Mutta tiedättekö mitä? Olen myös vahva, pystyvä ja ihan saatanan ylpeä siitä mitä olen saanut aikaan. En halua että minua kohdellaan kuin uhria siksi että teen vaikeita asioita. Haluan että minua kohdellaan kuin ihmistä joka on tehnyt vaikeita asioita ja ansaitsee siksi enemmän kunnioitusta.
En halua että lapseni näkee minut uhrina. Haluan että he näkevät esimerkin siitä, että vaikeistakin paikoista voi nousta, että vastoinkäymiset eivät määritä ihmistä. Teen parhaani niillä korteilla, jotka kädestä löytyy.
Jos näet epäoikeudenmukaisuutta, mitä jos säälittelyn sijaan käärisit hihat ja korjaisit sen mitä voit? Jos näet että joku on selvinnyt vaikeuksista, mitä jos säälittelyn sijaan miettisit mitä voit häneltä oppia?
Kommentit (104)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita yksinhuoltajia samoilla ajatuksilla?
No joo mä yksinhuoltajana ymmärrän tuon ajatuksen sinänsä, mutta en tiedä mikähän ero meissä sitten on, kun mulle ei ole kukaan koskaan yrittänyt sovitella uhrin viittaa tai säälitellyt :D Ihmiset on tarjonneet apuaan kyllä, mutta ei säälitellen.
Vai onkohan meillä vaan erilaiset tuttavapiirit? Mun tuttavapiirit ei ehkä muutenkaan ole sen tyyppisiä, että säälittelisivät ja voivottelisivat. Apua ja tukea tarjoavat kyllä, ja selvästi ymmärtävät erilaisia tilanteita. Esim. huomattavan hyvätuloiset ystävät eivät koskaan halua minun maksavan mitään.
Lisäys: myös lapsenhoitoapua on aina tarjottu, harvemmin on tarvinnut itse pyytää. Toki olen myös itse hoitanut paljon muiden (pariskuntien) lapsia ja kuunnellut huolia, viih
Tää on muuten hyvä pointti. Ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia. Jotkut haluaa nimenomaan konkreettista tukea, kun taas jotkut mieluummin henkistä tukea. Olen sellainen, että mun on tosi vaikeaa ottaa vastaan konkreettista tukea. Mieluummin otan sitä "sääliä", jos se nyt sitten sillä sanalla halutaan sanoa. Mun on helpompi jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun mun tilanteeni on edes jotenkin saanut joltain huomiota ja ymmärrystä. Ja mun mielestä sellaista on ollut myös huomattavasti vaikeampaa saada mistään ja keneltäkään, mikä sekin poikkeaa AP:n kokemusmaailmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko täällä muita yksinhuoltajia samoilla ajatuksilla?
No joo mä yksinhuoltajana ymmärrän tuon ajatuksen sinänsä, mutta en tiedä mikähän ero meissä sitten on, kun mulle ei ole kukaan koskaan yrittänyt sovitella uhrin viittaa tai säälitellyt :D Ihmiset on tarjonneet apuaan kyllä, mutta ei säälitellen.
Vai onkohan meillä vaan erilaiset tuttavapiirit? Mun tuttavapiirit ei ehkä muutenkaan ole sen tyyppisiä, että säälittelisivät ja voivottelisivat. Apua ja tukea tarjoavat kyllä, ja selvästi ymmärtävät erilaisia tilanteita. Esim. huomattavan hyvätuloiset ystävät eivät koskaan halua minun maksavan mitään.
Lisäys: myös lapsenhoitoapua on aina tarjottu, harvemmin on tarvinnut itse pyytää. Toki olen myös itse hoitanut paljon mui
Tää on muuten hyvä pointti. Ihmiset ovat tässäkin asiassa erilaisia. Jotkut haluaa nimenomaan konkreettista tukea, kun taas jotkut mieluummin henkistä tukea. Olen sellainen, että mun on tosi vaikeaa ottaa vastaan konkreettista tukea. Mieluummin otan sitä "sääliä", jos se nyt sitten sillä sanalla halutaan sanoa. Mun on helpompi jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun mun tilanteeni on edes jotenkin saanut joltain huomiota ja ymmärrystä. Ja mun mielestä sellaista on ollut myös huomattavasti vaikeampaa saada mistään ja keneltäkään, mikä sekin poikkeaa AP:n kokemusmaailmasta.
Myötätunto, kannustus, tsemppaus, kuuntelu: ne eivät ole sääliä.
Jos näet epäoikeudenmukaisuutta, mitä jos säälittelyn sijaan käärisit hihat ja korjaisit sen mitä voit?
Alue: Aihe vapaa
Mikä tuossa tönäisyn pahoittelussa siis on sääliä? Mitä tarkoitat säälillä?