Minkälainen ikäkriisi sinulla ja missä iässä olet? Itse olen 75+ ja olen päätynyt hirveään kriisiin jossa pelkään tulevia vuosia.

Minä luulen, että tapan itseni jos elämä menee tuohon jamaan ja on huoli kaikesta miten pärjään asioiden ja itteni kanssa. Nyt polvivaivasena kumminkin vielä asun pienessä ja alkeellisessa rintamamiestalossa ei sisävessaa vesi kaivossa uunipuut liiterissä talvella lumityöt ja pyykinpesukin käsin.  Saas nähdä kuin kauan täällä sinnittelen ennen loppuani.

"vanhapiika70v

Pahin ikäkiriisi minulla oli noin 50 vuotiaana. Sen jälkeen tapahtui paljon ikäviä asioita, olen yhä hengissä ja selviän, niin nyt ajattelen, että jotenkinhan sitä selviää lopustakin elämästäni. VAnhuus on asia, joka saa kyllä hymyn hyytymään, mutta toisaalta silloin ei myöskään jaksa enää tehdä mitään ja on muutenkin höperöitymässä. Ehkä juuri se höperöityminen tekee asiat helpommiksi,ettei enää tajua miten kävelee aamutakki päällä aamuruuhkassa ja ehkä kiroilee raivoissaan jonkun tietyn aivolohkodementian johdosta. Sulautuu hyvin suomalaiseen lokakuun aamuun.

Elä mittään... mie asun yksin vanhassa rintamamiestalossa ja vintille menoa en uskalla edes ajatella kun tiiä etten sieltä alas pääse kuin pää edellä. Kumpikin polvi tuhannen nuusana ja eikun pitää jonottaa ja odottaa pääsyä leikkaukseen. Mutta ihme ja kumma,  kriisiä en kai isommin sairasta. Vaikka kyllähän se joskus mielessä vilahtaa.

Ainoa kriisi on se, ettei pääse enää 18-vuotiaaksi. Aivot on kuitenkin jääneet sille tasolle. Olen 66 ja kaikki tekemiset on edelleen kuin 18-vuotiaana. Vain raha-asiat osaan hoitaa järkevästi.

Teini-iässä elämä oli kriisejä täynnä, mutta ikäkriisiä ei tähän mennessä ole vielä ollut. En oikein tajua esim. kolmenkympin kriisiä. Mistä siinä kohtaa olisi pitänyt kriiseillä?

t. N48

45v, elämän lopullisuuden sanoinkuvaamaton eksistentiaalinen kauhu kolkuttelee ovella kirveen kanssa. Mitään ei ole koettu, mitään ei ole saavutettu, mitään ei ole tehtävissä. Tässä tää kai oli, ei siltikään maistu alkoholi. Muut ovat valovuosia edellä, en tule saamaan heitä millään kiinni.

Oulun legenda Marko "Varjo Kulli" Kokko ei pode ikäkriisiä, koska nerokkaana miehenä hän tietää, että tukka lähtee päästä joka tapauksessa.

57-v ja ahdistaa, kun fyysinen suorituskyky huononee. Juoksulenkit nykyään murto-osa entisestä. Ei ole lapsia, ei sisaruksia, ei muita läheisiä, joten pelottaa, auttaako kukaan, jos iäkkäämpänä tarve vaatii. 

Vierailija kirjoitti:

Teini-iässä elämä oli kriisejä täynnä, mutta ikäkriisiä ei tähän mennessä ole vielä ollut. En oikein tajua esim. kolmenkympin kriisiä. Mistä siinä kohtaa olisi pitänyt kriiseillä?

t. N48

Luulen, että kolmenkympin kriisi iskee niihin, jotka eivät ole vielä ns saavuttaneet mitään, ei ole koulutusta eikä parisuhdetta eikä omaa asuntoa, tai mitä ikinä viiteryhmä tekee.

Mutta luulen myös, että se voi liittyä siihen, että ihminen itsenäistyy vasta 28-vuotiaana. Eli silloin tajuaa todellakin olevansa elämästä itse vastuussa, ja se pelottaa.

Näin vanhempana ei enää ole näitä kriisejä, vaan kriisit liittyy ikäänmiseen, 48-vuotias on vielä voimissaan, ei minullakaan kriisejä tuon ikäisenä ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Jos olet jo korkeammassa iässä niin pystytkö itse järjestämään asumisesi siten että se sopii esim ikäkriisiin ja tilanteeseesi? Kriisi voi tulla siitäkin että partneri sairastunut tai kuollut ja asunto ei enää sopiva sinulle yksin tai teille jos toinen sairas.

 

Mieheni sairastui ja olin hänen omaishoitajansa vuoden (sain töistä vapaata). Meillä oli viisi h ja keittiö asuntona. Hautajaisten jälkeen muutaman kk päästä myin asunnon ja ostin kolmion. Kriisiä ei ollut asiasta, miksi olisi tullut. Kävin vielä 10 vuotta töissä ja sitten myin taas kolmion ja rupesin eläkkeelle ja muutin Italiaan jossa ostin talon 150 neliötä. Tässä talossa olen jo 15 vuotta asunut ja asun hamaan loppuun asti. Yksin asun. En oikein tiedä miksi pitäisi tulla kriisejä kun asioita voi järjestää ajallaan kun asiat ja tilanteet niin vaativat. Toimintaa elämänmuutokseen tarvitaan eikä kriisejä.   

 

Vierailija kirjoitti:

Ahdistaa täyttää ensi vuonna 40. En tunne itseäni lainkaan noin vanhaksi.

Mikä siinä sit ahdistaa jos et edes tunne ...  minä kohta 70v. Eikä ahdista.

Vierailija kirjoitti:

45v, elämän lopullisuuden sanoinkuvaamaton eksistentiaalinen kauhu kolkuttelee ovella kirveen kanssa. Mitään ei ole koettu, mitään ei ole saavutettu, mitään ei ole tehtävissä. Tässä tää kai oli, ei siltikään maistu alkoholi. Muut ovat valovuosia edellä, en tule saamaan heitä millään kiinni.

Mitä hemmettiä, ei elämä mitään kilpailua ole! Miksi pitäs joku saada kiinni, täh? Elät omannäköistä elämää ja teet sen niin mukavaksi kuin rahkeet riittää. 45 v. on vielä nuori ja voi kokea mitä tahansa, saavuttaa ei tartte kuin senverran mitä tarvitsee. Älä vertaa itseäsi jatkuvasti joihinkin muihin. Kulje omaa polkuasi!

Vierailija kirjoitti:

45v, elämän lopullisuuden sanoinkuvaamaton eksistentiaalinen kauhu kolkuttelee ovella kirveen kanssa. Mitään ei ole koettu, mitään ei ole saavutettu, mitään ei ole tehtävissä. Tässä tää kai oli, ei siltikään maistu alkoholi. Muut ovat valovuosia edellä, en tule saamaan heitä millään kiinni.

Mutta tiiä, kukaan ei sinua ohitakkaan elämän kilpajuoksussa.

Minulla ajoittain kova kriisi siitä että en löytänyt ketään sopivaa partneria eli rakastunut siten että meistä olisi voinut tulla pari ja perustaa yhdessä koti. Vauvakuumeilin tietysti moneen otteeseen. Sitten tulin raskaaksi, mutta lapsi kuoli sisälleni. Siihen katosi vauvakuume kun ajattelin että lapsi tarttee saada todella hyvään ja aitoon suhteeseen ja vielä kaiken kukkuraksi että tähän maailmaan en lasta halua synnyttää. Olen iloinen että geenini eivät mene eteenpäin ja sukuni loppuu osaltani kohdalleni. Sopivaa partneria ja vauvatoiveita minulla oli ihan vaihdevuosi-ikään saakka. 

Ihan turha pelätä, ei se niin kamalaa voi olla. Jos tulee kivuliaita sairauksia, niin kipuunkin turtuu. Minä ainakin ajattelen optimistisesti niin että kuolen niin sanotusti saappaat jalassa, käytännössä luultavasti juoksukengät koska aloin eläkepäivillä harrastaa pitkänmatkan juoksua. Silloinhan kuolemaa ei edes huomaa, yht'äkkiä ei vaan enää olekaan mitään eli ei enää herää unestaan. Jos taas joudun kuitenkin dementikkona hoitolaitokseen, niin se on toki ikävää, mutta enhän minä itse tajua siitä yhtään mitään.

Läheisten osa tosin huolestuttaa hieman, joskin olen yrittänyt helpottaa heidän osaansa ja kirjoittanut muun muassa 'kuolemani jälkeen'-ohjeiston. Tuossa on kerrottu omaisuuteni, vinkkejä perukirjoitukseen sekä perinnönjakoon ja ohjeet niiden nettitunnusten sulkemiseen jotka on tarpeen sulkea.

Ikää 51v ja meni työkyky. Siitä asti vointi huonontunut vähitellen. Samaa tahtia kasvaa kauhu siitä että päätyy sängynpohjalle ja muiden avun ja tahdon varaan. Tähän ikään mennessä ei kukaan ole koskaan halunnut auttaa missään asiassa. En edes rahalla ole saanut apua, vain vihaisia katseita ja kettuilua. Joten kuolen varmaan sitten hitaasti kituen nälkään ja janoon. Omaisuus pöllittynä, unohdettuna. No onhan tällaisia ihmisiä paljon maailmassa, osa elää kadulla. Kuolema tulee kun on tullakseen.

Vierailija kirjoitti:

Pahin ikäkiriisi minulla oli noin 50 vuotiaana. Sen jälkeen tapahtui paljon ikäviä asioita, olen yhä hengissä ja selviän, niin nyt ajattelen, että jotenkinhan sitä selviää lopustakin elämästäni. VAnhuus on asia, joka saa kyllä hymyn hyytymään, mutta toisaalta silloin ei myöskään jaksa enää tehdä mitään ja on muutenkin höperöitymässä. Ehkä juuri se höperöityminen tekee asiat helpommiksi,ettei enää tajua miten kävelee aamutakki päällä aamuruuhkassa ja ehkä kiroilee raivoissaan jonkun tietyn aivolohkodementian johdosta. Sulautuu hyvin suomalaiseen lokakuun aamuun.

Vanheta voi myös täysissä järjissään, sairastaen ja kituen hitaasti. Vaikka höperönä voi olla onnellisempi.

Mun suvussa kaikki on kuolleet tuohon ikään mennessä. Siksi mulla on kiire elää nyt nelivitosena.

Onko sukusi pitkäikäistä? Hyvillä geeneillä saattaa päästä yli 90-vuotiaaksi.

Vierailija kirjoitti:

Ihan turha pelätä, ei se niin kamalaa voi olla. Jos tulee kivuliaita sairauksia, niin kipuunkin turtuu. Minä ainakin ajattelen optimistisesti niin että kuolen niin sanotusti saappaat jalassa, käytännössä luultavasti juoksukengät koska aloin eläkepäivillä harrastaa pitkänmatkan juoksua. Silloinhan kuolemaa ei edes huomaa, yht'äkkiä ei vaan enää olekaan mitään eli ei enää herää unestaan. Jos taas joudun kuitenkin dementikkona hoitolaitokseen, niin se on toki ikävää, mutta enhän minä itse tajua siitä yhtään mitään.

Läheisten osa tosin huolestuttaa hieman, joskin olen yrittänyt helpottaa heidän osaansa ja kirjoittanut muun muassa 'kuolemani jälkeen'-ohjeiston. Tuossa on kerrottu omaisuuteni, vinkkejä perukirjoitukseen sekä perinnönjakoon ja ohjeet niiden nettitunnusten sulkemiseen jotka on tarpeen sulkea.

Ai turtuu vai? 

Itsellä on ollut eriasteisia hermokipuja nyt yli 25v ja nivelvaivojakin 5v eikä todellakaan turru eikä totu! Toivottavasti pääset itse testaamaan jossain vaiheessa!

Kävin jopa 3v psykoterapiassa uskottelemassa lääkärin määräyksestä tuota ilman tulosta. 

Pahoina öinä miettii vain jaksaisiko raahautua lähimmän rekan alle ja lopettaa kivut kerralla.

Onneksi pystyn asumaan etelä-Euroopassa missä kivut vähenee alle puoleen lämmön ja paremman ravinnon vaikutuksesta. Jopa liikkuvuus paranee vaikka kivut onkin muutaman päivän taas kovat fyysisen rasituksen jälkeen. Tänäänkin saanut jo käveltyä lähes 5000 askelta

Hirveä ahdistus sisarusteni ja omasta tilanteesta tulevaisuudessa. Meillä ei ole mitään varoja hoitaa tilannettamme itsenäisesti vaan olemme ihan yhteiskunnan armolla - SIIS KARMEETA että tähän on tultu.