Minkälainen ikäkriisi sinulla ja missä iässä olet? Itse olen 75+ ja olen päätynyt hirveään kriisiin jossa pelkään tulevia vuosia.

Jokainen päivä on huonompi, enää en halua vuosia lisää. Kuoleman tunnen olevan suuri helpotus minulle sekä lapsille. Lapsilla on oma elämä ja minä en halua olla kenkään vastuulla.

Voi teitä 40:siä jotka stressaatte, alkakaa nyt elää. Parasta aikaa elämässä on 40 - 60, pitäkää itsenne kunnossa ja tehkää sitä mistä nautille. Itse olen +70 ja vielä hyvässä kunnossa, siitä olen tyytyväinen että olen elänyt nyt enkä huomenna. Huomista on turha murehtia, se tulee sitten kun tulee. Elämä koostuu pienistä ja suurista tunteissta ja nautinnoista.

Jos vanhusten kohtelu ei parane ja muiden ihmisten, saa jo keski-iässä pelätä. Tehkäämme muutoksia parempaan ja vapauteen. Ajoissa.

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, olen 59 vuotias nainen, naimisissa. Mutta vanheneminen pelottaa ja tympii. En enää voi juosta, kepin tai kahdenkin kepin kanssa menen.  Vain rikkaat pärjää tulevaisuudessa, itsellä laskuja kertynyt monta sataa mutten voi niitä maksaa. Ne menee sitten veronpalautuksesta pikkuhiljaa.

Hae toimeentulotukea? 

Vierailija kirjoitti:

Voi teitä 40:siä jotka stressaatte, alkakaa nyt elää. Parasta aikaa elämässä on 40 - 60, pitäkää itsenne kunnossa ja tehkää sitä mistä nautille. Itse olen +70 ja vielä hyvässä kunnossa, siitä olen tyytyväinen että olen elänyt nyt enkä huomenna. Huomista on turha murehtia, se tulee sitten kun tulee. Elämä koostuu pienistä ja suurista tunteissta ja nautinnoista.

Hyvä jos on merkityksellinen elämä. 

82 lasissa eikä mitään ongelmaa. Vanhuus tulee mutta onneks ei oo kremppoja. Tärkeintä ei oo onko päiviä elämässä vaan onko elämää päivissä

Kiertolintu

Pahin ikäkriisi tuli, kun vähän alle nelikymppisenä ymmärsin olleeni koko ikäni henkisesti kiinni lapsuudenperheessäni, joka oli kaltoinkohdellut minua aikuisuuteen asti. Ikäkriisi tuli kun ymmärsin, että olisin voinut jo muutaman vuosikymmenen elää seesteistä, rauhallista, omannäköistäni elämää, mitä menetin? Mutta olen kiitollinen siitä, että sain silti ammatin ja ystäviä, ei ole elämä mennyt ihan hukkaan, vaikka joskus siltä lapsettomana ja miehetönnä tuntuukin.

Ajatelkaa miten monet miljoonat ihmiset eivät koskaan elä vanhuuttaan. Sairastuvat nuorena ja menehtyvät, tai onnettomuuksien uhreina. Itse olen aika seestynyt näin 75 plus ikäisenä. Melko perusterve edelleen ja energiaa riittää tehdä monenlaista. Olemme etuoikeutettuja kaikki jotka olemme saaneet pitkän elämän joutumatta kokemaan jotain kauheuksia kuin sotaa, nälkää ja joutumatta lähtemään yhtään mihinkään vainottuna pakolaisena. Millaista olis elää jossain Afganistanissa tai Sudanissa? Tuntuu siltä, että ihmiset keksivät jos jonkinlaista kriisiä elinaikanaan itselleen, ei vanhaksi tuleminen mikään kriisi ole jos siitä ei itselleen tahallaan sellaista tee. 

Jos olet jo korkeammassa iässä niin pystytkö itse järjestämään asumisesi siten että se sopii esim ikäkriisiin ja tilanteeseesi? Kriisi voi tulla siitäkin että partneri sairastunut tai kuollut ja asunto ei enää sopiva sinulle yksin tai teille jos toinen sairas.   

 

Se hyvä puoli näissä nuorena saaduissa perussairauksissa on, ettei tule noita myöhäiskriisejä, kun hetkessä eläminen on ollut pakko oppia jo kauan sitten. Mä olen saattelemassa erästä terveenä kahdeksankymppiseksi päässyttä sukulaista, ja onhan meillä ihan eri todellisuus. Kovin rankasti se näyttää iskevän kun putoaakin korkealta. Ei täällä (tai täältä) helpolla pääse kai kukaan.

Olen 57 v ja kriisi iski 1-2 vuotta sitten, kun ulkonäkö muuttui vaihdevuosien jälkeen. Viisikymppisenä kuulin usein, etten näytä ikäiseltäni. Nykyään kukaan ei sano niin.

Joka vuosi joku paikka hajoaa mökkeilessä. Olkapää, tenniskyynerpää, lasiainen irtoo. Aina kun rehkin jotain enemmän. Kohta ei voi tehdä mitään.

Enkä enää jaksa kävellä töissä kymmenenteen kerrokseen. Vielä muutama vuosi sitten se oli kevyempää. Nyt seitsemän kerrosta vain menee.

Alamäki pelottaa.

N66 v ja kriisit on takana päin. Elän elämäni parasta aikaa. Nautin yksinelämisestä, vuosikymmeniä panostin mieheen ja perheeseen "unohtaen" itseni. Nyt opiskelen uutta taitoa ja liikun paljon luonnossa koiran kanssa, mökkeilen ja vietän paljon aikaa lapsenlasten seurassa. Tunnen suurta vapautta. Vähän on terveysongelmia mutta ei ne estä elämästä. 

Vierailija kirjoitti:

Se hyvä puoli näissä nuorena saaduissa perussairauksissa on, ettei tule noita myöhäiskriisejä, kun hetkessä eläminen on ollut pakko oppia jo kauan sitten. Mä olen saattelemassa erästä terveenä kahdeksankymppiseksi päässyttä sukulaista, ja onhan meillä ihan eri todellisuus. Kovin rankasti se näyttää iskevän kun putoaakin korkealta. Ei täällä (tai täältä) helpolla pääse kai kukaan.

Ja mä olen siis 46, mutta koko elämä on ollut enemmän tai vähemmän terveyden kanssa taistelua. Genetiikka on armoton. Tässä vaiheessa vähän väsyttää jatkuvalta tuntuva säätäminen työkyvyn ja arjen voimien ylläpitämiseksi, mutta toisaalta, olen välttynyt alamäen tunteelta, kun ei ole päässyt kiipeämään kovin ylös. Elämä on silti ihan mukavaa, mutta paljon sitä on joutunut sopeuttamaan. Onneksi se on ollut mahdollista. 

Vierailija kirjoitti:

Sama täällä, olen 59 vuotias nainen, naimisissa. Mutta vanheneminen pelottaa ja tympii. En enää voi juosta, kepin tai kahdenkin kepin kanssa menen.  Vain rikkaat pärjää tulevaisuudessa, itsellä laskuja kertynyt monta sataa mutten voi niitä maksaa. Ne menee sitten veronpalautuksesta pikkuhiljaa.

Miehesi ei maksa? Mitä hyötyä avioliitosta sitten on? Olen ajatellut että se tuo naiselle taloudellista turvaa.

terv. Hyvätuloinen sinkkunainen

Vierailija kirjoitti:

Joka iässä ollut omia kriisejä. Tai muiden tuomia kriisejä. Terveyskriisejä, talouskriisejä, mieskriisit nuorena, kerrostalokriisi, kaupunkikriisit, asumiskriisi, päättämättömyyskriisejä, kylmyyskriisi, flunssakriisit jne. Lista olisi pitkä. Leikkauksen jälkeen kriisi on nyt, koska menivät useasta kohdasta sisuskaluihin. Löydän silti positiivista. 46n

😅....Jos sinun luetelemasi ovat kriisejä niin sinä et tiedä mitään vanhuus kriiseistä... itsellänikin on sinua vanhempia lapsia eivätkä  ole minun kuullen puhuneet sanallakaan, että nuo olisi tätä kriisejä. Ennemmin ovat tressiä.  Minäkin yksin asuvana ajattelen aloittajan ja monen muun mummelin kohdalla aivan samoin että miten pärjätä vanhuuden loppupuolella kun jalka ei nouse ja muistia ei ole kuin pätkittäin.

78v. muori

Vierailija kirjoitti:

Pahin ikäkriisi tuli, kun vähän alle nelikymppisenä ymmärsin olleeni koko ikäni henkisesti kiinni lapsuudenperheessäni, joka oli kaltoinkohdellut minua aikuisuuteen asti. Ikäkriisi tuli kun ymmärsin, että olisin voinut jo muutaman vuosikymmenen elää seesteistä, rauhallista, omannäköistäni elämää, mitä menetin? Mutta olen kiitollinen siitä, että sain silti ammatin ja ystäviä, ei ole elämä mennyt ihan hukkaan, vaikka joskus siltä lapsettomana ja miehetönnä tuntuukin.

TÄMÄ. Hirveän moni kärsii sairaan perheen ja suvun takia. Aivan turhaan. 

Tässä on Pirkanmaan hyvinvointialueen kotihoidon maksuja eläkeläisille. 

www.pirha.fi/asiakkaalle/asiakasmaksut/ikaantyneiden-palvelujen-maksut/…

Ahdistaa täyttää ensi vuonna 40. En tunne itseäni lainkaan noin vanhaksi.

Minullakin oli ikäkriisiä, kun vaihdevuodet iski, mutta tulin siihen tulokseen, että ei tarvitse välittää ulkonäkökeskeisistä arvoista. Harrastan luovaa kirjoittamista ja luontoon liittyviä asioita ja pyrin pitämään itseni kunnossa fyysisesti. Pidän myös yhteyttä ystäviini. Naiset ovat kyllä otollinen markkinoinnin kohde kosmetiikalle ja muulle kalliille hömpälle, mutta voi tehdä valinnan, että ei sure ulkonäköään. Antaa 16-vuotiaiden olla kauniita, on kohtuutonta vaatia samaa ulkonäköä, 60-vuotiaalta. Säästää paljon energiaa kun suuntaa sen merkityksellisempiin asioihin.

N58

Vierailija kirjoitti:

olen 33 ja ei tullut kolmenkympin kriisiä vaikka piti tulla

"Katos vaan lapsikin on jo herännyt" vaikka luulet olevasi kuin noheva niin tiedätkö elämästä vielä paljoakaan tokko edes mietit mitä pärjääminen on iässä 75 ja rapiat... ps. minä raukka en edes tiennyt tuommosista kujeista vielä tuossa iässä. ei mitään ajatusta  30, 40,50,60,70 -vuotiaana mistä 30v. nuoriso kehtaa edes  puhua. Mutta nyt alkaa askel painaa kun lonkat murtuu ja muisti pelaa huomennna pätkittäin.

muori kohta 78v.