Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuuko teistä ettei elämässä ole mitään mitä odottaa?
01.11.2025 |
Työt stressaa, uutta vaikea hakea kun paikkoja ei ole. Harvoista paikoista joihin olen hakenut on tullut nopeasti ei kiitos takaisin. Pitkä parisuhde on näivettynyt eikä miestä tunnu enää kiinnostavan. Kumpikin kuitenkin tietää ettei halua myydä kämppää tappiolla ja maksaa vuokraa puolet palkasta. Lapsia ei ole. Harrastukset tuntuu pakkopullalta. Kaikki isommat haaveet, kuten vaikka talonrakennus eivät ole taloudellisesti toteutettavissa. Ruoka ja tissuttelu on ainoita mielihyvän tuojia.
Vapaa-aika menee puhelin kädessä sohvalla. Elämä on jotenkin ihan totaalisen harmaata ja muistan vielä miten nuorempana oli ihan eri tavalla täynnä intoa, tulevaisuudentoivoa ja unelmia. Sitten elämä vaan jotenkin jämähti ja monet asiat joiden olen nähnyt tapahtuvan muille skippasi minut. Ei tullut mentyä naimisiin, hankittua lapsia, löydettyä suurta rakkautta ja talonrakennuskin on käytännössä mahdotonta. Mistä voisi löytää vielä kyvyn unelmoida jostain?
Kommentit (116)
Ei kyllä tunnu yhtään tuolta. Lapsia ei ole tullut hankittua tai naimisiin mentyä ja näin keski-iän kynnyksellä on vielä niin paljon tehtävää ja nähtävää jäljellä. Osa vanhoista harrastuksista on toki jäänyt mutta uusia on tullut tilalle. On mahtavaa suunnitella tulevia lomareissuja ja muita puuhia. Ja työhönkin osaa jo suhtautua niin että se on vain osa elämää eikä kaikki mitä on. Ikävää että olet jämähtänyt syövyttävään parisuhteeseen, tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riittä, kun herään uuteen aamuun.
Osta uudet, hemaisevat vaatteet.
Lähde bailaamaan, vaikka ruotsinlaivalle.
Juo muutama drinkki, nauti musiikista.
Spasta joku hemmotteluhoito.
Osta ihana hajuvesi itsellesi.
"En mä käy missään / en mä jaksa / ei ole rahaa/ en juo alkoholia".
Ala ELÄÄ!
Mieskin kiinnostuu, kun et ole itsestäänselvyys.
Taatusti on lomalla aikaa ja voimavaroja käyttää tähän yksi päivä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟
Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.
Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.
Voi kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista!
Ole hyvä! Tarkoitus on peilata teidän asennoitumistanne. Miksi luovutatte noin helposti? Komekymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan, että jäisin huonoon parsiuhteeseen, sillä minulla oli elämännälkä.
Te olette turvallisuushakuisia, ja siksi jumitatte surkeassa, tylsässä elämässä.
Miettikäö ensin, mikä teitä kiinnostaisi, mitä haluaisitte tehdä ja kokea. Sitten suunta sitä päin. Eikä nurista palstoilla, kun tympeä työ ja puolisokin ovat näköjään parempi vaihtoehto. Tai siis ei ole. Ottakaa vastuu omasta elämästänne.
Vierailija kirjoitti:
Luin että minunko elämää avaat auki aloituksessa. On vain minä ja puoliso, toimeen ollaan tultu mutta ei meillä mitään omaisuutta ole. Mies ollut masentunut ja työttömänäkin. Kun hän siitä toipui niin mä väsyin ja kyllästyin ihan kaikkeen. Kun vuodesta toiseen on sama työ, samat lenkkipolut, samat pyöräilylenkit, samat rutiinit niin aloin erakoitumaan sisään.
Itselläni se erotuksena muiden avautumisista, että olen Jeesukseen uskova. Tein sen virheen, että luovutin uskonasioissakin ihan liikaa ja tilalle tuli vain turhautumista ja tyhjyyttä. Olen aina käsittänyt etteivät maalliset asiat tuo täyttä onnea, toki nekin vähän auttavat. Mutta kun sain tänä keväänä uudistua uskossani, niin voin todellakin paremmin. Sain jopa uutta energiaa alkaa tekemään niille arkisille asioille jotain, joista olen lyönyt hanskat tiskiin. Jotkut asiat muuttuvat nopeasti ja toiset vaativat enemmät työtä. Minulle teki hyvää lähteä ihmisten ilmoille ja
Olen myös uskossa, mutta silti elämäni on surkeaa. Tuo 'uskossa uudistuminen' tapahtuu Jumalan armosta, eikä ihminen voi sitä itse pakottaa tapahtumaan.
Olen myös pyrkinyt käymään jossain seurakunnissa jamhengellisissä tilaisuuksissa, mutta ne pikemmin aiheuttavat minussa lamaannusta. Kaikki on niin tunkkaista, puuttuu eläväksi tekevä Henki, ja ihmiset ovat suoraan sanoen tylsää seuraa. Ymmärrän kyllä, että uskonvahvistusta saisi ympäristössä, jossa kokee Jumalan Hengen olevan läsnä, ja mikä tärkeintä: kokisi itsensä osaksi porukkaa. Näin ei ole missään. Olen neurokirjolla, joten käsitykseni mukavasta yhdessäolosta on erilainen kuin enemmistöllä. Minulla ei ole ketään, jonka kanssa voisi edes jutella niin, että tämä toinen ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟
Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.
Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.
Voi kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista!
Ole hyvä! Tarkoitus on peilata teidän asennoitumistanne. Miksi luovutatte noin helposti? Komekymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan, että jäisin huonoon parsiuhteeseen, sillä minulla oli elämännälkä.
Te olette turvallisuushakuisia, ja siksi jumitatte surkeassa, tylsässä elämässä.
Miettikäö ensin, mikä teitä kiinnostaisi, mitä haluaisitte tehdä ja kokea. Sitten suunta sitä päin. Eikä nurista palstoilla, kun tympeä työ ja puol
"Erona meissä on vain se, että me vanhat ollaan sitkeitä sissejä, ja ollaan lapsesta asti totuttu kantamaan kiviriippaa nimeltä elämä.
En osaa edes kuvitella, että haluaisin ns. menestystä ja huitelisin siellä täällä aina uusien ihanien elämysten laineilla. Nöyryyttä pitää olla.
AINOA asia, mikä mua pännii, on tämä ainainen yksinolo ja ystävän/kumppanin puuttuminen."
Tässäpä kuule sulle muistutuksena kopio omasta viestistäsi. Kylläpä kerrassaan kuulostaa herkulta tuo oma elämäsi! Lapsesta asti olet kokenut elämäsi kiviriipaksi ja hampaat irvessä potkinut eteenpäin ja nyt olet seitsemänkymppinen yksinäinen. Miten niinku omasta mielestäsi meni? Miksi et itse ole tehnyt toisenlaisia valintoja elämässäsi?
Aika hieno juttu, että nämä nyt kolmekymppiset ovat heränneet pohtimaan elämäänsä ja tajunneet, että jos näin jatkaa, niin on juuri tuollainen elämä edessä kuin sinulla on ollut. Monestihan se muutos lähtee siitä, että ensin vähän kuin luovutetaan ja sitten sisuunnutaan, että ei tämä näin voi jatkua! Nykyään onneksi voi sanoa ääneen, että haluaa enemmän kuin sen martyyrin osaan tyytymisen. Ei elämän kuulu tuntua kiviriipalta eikä elämää pidä elää kuolemaa odottaen (edellinen viestisi).
Ei mussa ainakaan tuollainen "sitkeys" ihailua herätä, ihailen ihmisiä, jotka rohkenee hypätä sieltä laatikosta ulos ja vaatia enemmän itseltään ja elämältä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟
Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.
Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.
Voi kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista!
Ole hyvä! Tarkoitus on peilata teidän asennoitumistanne. Miksi luovutatte noin helposti? Komekymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan, että jäisin huonoon parsiuhteeseen, sillä minulla oli elämännälkä.
Te olette turvallisuushakuisia, ja siksi jumitatte surkeassa, tylsässä elämässä.
Miettikäö ensin, mikä teitä kiinnostaisi, mitä haluaisitte tehdä ja kokea. Sitten suunta sitä päin
"Tässäpä kuule sulle muistutuksena kopio omasta viestistäsi. Kylläpä kerrassaan kuulostaa herkulta tuo oma elämäsi! Lapsesta asti olet kokenut elämäsi kiviriipaksi ja hampaat irvessä potkinut eteenpäin ja nyt olet seitsemänkymppinen yksinäinen. Miten niinku omasta mielestäsi meni? Miksi et itse ole tehnyt toisenlaisia valintoja elämässäsi?
Aika hieno juttu, että nämä nyt kolmekymppiset ovat heränneet pohtimaan elämäänsä ja tajunneet, että jos näin jatkaa, niin on juuri tuollainen elämä edessä kuin sinulla on ollut. Monestihan se muutos lähtee siitä, että ensin vähän kuin luovutetaan ja sitten sisuunnutaan, että ei tämä näin voi jatkua! Nykyään onneksi voi sanoa ääneen, että haluaa enemmän kuin sen martyyrin osaan tyytymisen. Ei elämän kuulu tuntua kiviriipalta eikä elämää pidä elää kuolemaa odottaen (edellinen viestisi).
Ei mussa ainakaan tuollainen "sitkeys" ihailua herätä, ihailen ihmisiä, jotka rohkenee hypätä sieltä laatikosta ulos ja vaatia enemmän itseltään ja elämältä."
Hei, et tunne minua, etkä tiedä MITÄ KAIKKEA olen elämässäni tehnyt. Olen elänyt ikäännkuin monta eri elämää, monen ihmisen elämän. Olen aina tarttunut tilaisuuteen, noussut tuhkasta enkä jäänyt rannalle ruikuttamaan.
Sitä on sisu ja sitkeys . Sitä tarkoittaa, ettei ole luovuttanut. Eikä ole jumittunut tuttuun ja turvalliseen mutta epätyydyttävään nykyisyyteen.
Se, että olen yksinäinen ja vanha, on eri asia. Ei kukaan voi pitää muita ihmisiä "matkatavaroinaan", osan jätät, osa jättää sinut, osa poistuu muulla tavoin. Kuten sijoittamisesta tuttu lausahdus: historia ei ole tae tulevasta.
Ja vanhuus tulee kaikille, ellei lopeta elämistä ennen sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hienoa, että kolmekymppiset miettii näitä asioita. Mitä nuorempi on niin sitä helpommin kaikki elämänmuutokset lopulta menee. Mun mielestä on silti hyvä, jos näitä asioita pohtii, oli minkä ikäinen tahansa.
Elämä on kyllä siitä jännä, että jos menee tavalla tai toisella liian automaatti ohjauksella niin se löytää tavan pysäyttää. Mutta mitä vanhempi on sitä kovempi se pysäytyskin on.
Vanhana viimeistään alkaa ajatella, mitä tapahtuu sitten, kun en enää ole täällä.
Se ei ole kuol eman odottamista vaan ennakoimista, ettei tule yllärinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuossa se tulee ilmi. Elämä ilman lapsia on tuollaista. Merkityksetöntä. Ymmärsin tämän heti kun löysin oikean miehen ja kauhulla ajattelen millaista elämäni olisi ilman lapsia.
On meillä parisuhde, sijoitukset, toiset opinnot, talohaaveita, ystäviä, treffi-iltoja, työt, suunnitelmat ja haaveet, mut mikään niistä ei tuntuisi miltään ilman lapsia.
Höpöhöpö. Olemme akateeminen vela-pariskunta erityisasiantuntijatehtävissä ja elämämme on todella rikasta ilman lapsia. Lapset vain heikentäisivät elämänlaatua meillä. Voimme matkustella ja nauttia elämästä. Nytkin olemme juuri matkalla kotiin viikonloppulomalta ja siivooja on sillä välin siivonnut asuntomme. Aloittajan ongelma on väljähtynyt parisuhde ja epätyydyttävä työpaikka.
No jep! Ennen odotin aina kesää mut ei kesäkään enää tunnu niin kivalta kuin nuorempana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elä elämääsi äläkä odota mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟
Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.
Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.
Selittäkää alapeukut??
Luuletteko, että kaikki buumerit innoissaan eläkkeellä pyyhkivät vessassa satasen seteleillä?
Erona meissä on vain se, että me vanhat ollaan sitkeitä sissejä, ja ollaan lapsesta asti totuttu kantamaan kiviriippaa nimeltä elämä.
En osaa edes kuvitella, että haluaisin ns. menestystä ja huitelisin siellä täällä aina uusien ihanien elämysten laineilla. Nöyryyttä pitää olla.
AINOA asia, mikä mua pännii, on tämä ainainen yksinolo ja ystävän/kumppanin puuttuminen.
Johtuisiko alapeukut vaikka siitä, että haukut nuoremmat, kanssasi samassa jamassa olevat luusereiksi heti ensimmäisessä lauseessa.
En oikein ymmärrä mistä luuserin määritelmä jos jakaa melankolisia ajatuksiaan netissä anonyymina. Jätin ainakin itse pois kommentistani kaikki efortti löytää hyvä puoliso, kouluttautuminen ja töissä raataminen joten jos tässä on jossain suhteessa luovuttanut niin se on käytännössä unelman hautaamista realiteettien alttarilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟
Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.
Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.
Voi kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista!
Ole hyvä! Tarkoitus on peilata teidän asennoitumistanne. Miksi luovutatte noin helposti? Komekymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan, että jäisin huonoon parsiuhteeseen, sillä minulla oli elämännälkä.
Te olette turvallisuushakuisia, ja siksi jumitatte surkeassa, tylsässä elämässä.
Miettikäö ensin, mikä teitä kiinnostaisi, mitä haluaisitte tehdä ja kokea. Sitten suunta sitä päin. Eikä nurista palstoilla, kun tympeä työ ja puol
Olet oikeassa siinä että olen turvallisuushakoinen. Lapsuuteni meni aggressiivisen vanhemman varjossa ja aikuisena parisuhteissa on tullut takkiin ja olen ajautunut dynamiikkaan jossa teen toisen eteen kaikkeni pitääkseni harmonian talossa. Olen myös asunut vuosia ulkomailla kumppanin kanssa vieraassa maassa ja erottuamme jouduin kylmästi ulos. Minulla ei ole enää paukkuja antaa kaikkeani ja nyt kun ystävät elävät tiiviisti perhepoteroissaan ja oma perheeni asuu toisella puolen maata, olen sen verran fundamentaalisen yksinäinen että sitä pitää kiinni kehnommastakin suhteesta. Sentään toisen kanssa asuessa kaksi ihmistä jakaa kuluja ja jos vaikka jokin asia kotona hajoaa, voi toinen osata sen mahdollisesti korjata.
Vierailija kirjoitti:
No jep! Ennen odotin aina kesää mut ei kesäkään enää tunnu niin kivalta kuin nuorempana.
Ehkä nautit jostain toisesta vuodenajasta nykyään enemmän?
Se virhe minkä kolmikymppisenä yleensä tekee, on se, että kun on löytynyt parisuhteen tai työpaikan niin sitten se on siinä. Joo, voi ollakin, mutta on myös mahdollista, että nelikymppisenä huomaa ettei se olekaan enää sitä mitä haluaa. Ainakin itselläni on ollut sellainen ajatus, että kun on löytynyt tavallaan se oma paikka niin se sitten pysyy. Ei sen niin tarvitse olla. Myös nelikymppisenä voi etsiä ja löytää uusia asioita. Olen juuri nyt nelikymppisenä niitä etsimässä. Toivon, että löytyy ja jossain kohtaa elämän harmaus väistyy ja löytyy taas värit ja elämänilo.
Elämässä ei koskaan ole valmis - onneksi!
Jos vapaa-aika menee puhelin kädessä, on syypää siinä. Senkun jatkat aivojesi mädättämistä.
Vierailija kirjoitti:
Ottakaa lemmikki.
Itse olen miettinyt lemmikin ottamista. Kissa toisi piristystä päiviin. Koiraa en halua liukkailla keleillä ulkoiluttaa.
Kukaan ei tuo teille onnea kotiin. Se ketä voi muuttaa teidän elämää katsoo peilistä.
Alue: Aihe vapaa
34v on loistava aika lopettaa kaikki mikä tuntuu pakkopullalta. Kumpaa joku olisi kertonut tämän minulle 10 vuotta sitten.
Jos ei nykyiset harrastukset nappaa, etsi uusia. Jos tuntuu, että parisuhde on täysin kuollut niin ehkä olisi syytä keskustella vakavasti siitä mitä kumpikin haluaa ja toivoo. Taloudellinen ansa on kamala, mutta kannattaa ihan vakavissaan pohtia onko elämä sen arvoista, että jää siihen kämppään jumittamaan vain, jotta ei tule taloudellisesti takkiin.
Olet todella hyvään aikaan pohtimassa näitä asioita. Oikeasti. Kannattaakin pohtia, että mitä oikeasti elämältä haluaa. Olet sen ikäinen, että alat miettiä asioita omista lähtökohdista eikä vain sitä mitä muut ajattelevat, odottavat ja mitä pitäisi. Olet hyvissä ajoin liikkeellä. Ehdit vielä hyvin löytää uuden miehen, perustaa perheen, mikäli haluat. Ja myös vaikka rakentaa sen talon.
Olen sinua 10 vuotta vanhempi, sen neuvon annan, että älä kuitenkaan odottelemaan ihan mahdottoman pitkään. Elämä menee todella nopeasti. Itse pohdin samanlaisia asioita kuin sinä. Elämä tuntuu niin harmaalta, mutta mitä vanhemmaksi tulee sitä enemmän elämä tuo myös muita murheita ja menetyksiä. Myös omia terveyshuolia ja ne jos mitkä vasta tuntuukin betoniseinältä. Tarvii vaan löytää se pora, jolla pääsee läpi.
Tsemppiä kaikille jotka pohdiskelee samojen asioiden äärellä