Tuntuuko teistä ettei elämässä ole mitään mitä odottaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa se tulee ilmi. Elämä ilman lapsia on tuollaista. Merkityksetöntä. Ymmärsin tämän heti kun löysin oikean miehen ja kauhulla ajattelen millaista elämäni olisi ilman lapsia.

On meillä parisuhde, sijoitukset, toiset opinnot, talohaaveita, ystäviä, treffi-iltoja, työt, suunnitelmat ja haaveet, mut mikään niistä ei tuntuisi miltään ilman lapsia.

Toisaalta jos teillä olisi vaan ne lapset eikä mitään noista muista asioista niin tuskin olisit onnellinen. Ei tuossa kokonaisuudessa lapset ole se oleellisin tekijä vaan rahan tuomat taloudelliset mahdollisuudet. 

Hmmm ajattelen kyllä että vaikka olisimme rahattomiakin, niin onnettomia olisimme ilman lapsia. Elämä olisi tyhjää ja merkityksetöntä. Nyt kaikella on pointti ja päämäärä, tarina jatkuu meidän jälkeemme.

Mutta vaikka olisi se tarinan jatkuvuus mielessä, niin työttömänä ja rahattomana pikku yksiössä ei ne lapsetkaan riittäisi tuomaan arkeen riittävästi onnea. 

Itse unelmoi matkoista ja odotan niitä :)

Vierailija kirjoitti:

34-vuotiaana ei kannata jämähtää tylsältä tuntuvaan pystyynkuolleeseen suhteeseen. Eroa, ja ala elää omien toiveiden mukaista elämää. Lähde ulkomaille, etsi uusi mies, perheenkin ehdit perustaa jos haluat. Ei se talo ole mikään autuaaksi tekevä asia. 

 

Olen sua 10 vuotta vanhempi ja mulla on ne lapset ja talo. Lapset on elämän tärkein asia, mutta tässä on myös ihan eri lailla jumissa myöskin tylsähkössä liitossa ja isossa talolainassa. Lapsille pitää taata vakaa koti ja lapsuus. Jos olisin sinkku, niin nauttisin omasta kodista vaikka se olisi yksiö. seikkailisin maailmalla ja etsisin säväyttävämpää parisuhdetta.  Mikään ei pakota sua olemaan jumissa tuossa tilanteessa, oikeesti maailma on sulle avoin. 

Arvostan ratkaisukeskeistä vastausta, mutta olen elänyt sinkkuelämää ihan tarpeeksi kauan. Asunut muutamassakin maassa, deittaillut, asunut pienessä mutta kivassa yksiössä. En kaipaa enää tuohon takaisin ja omalla kohdallani noihin kokemuksiin liittyi myös paljon painavaa surua ja yksinäisyyttä. Minun korvaani kehotus seikkailla, reissata ja etsiä parempi mies on sellaisen harlekiini-kirjamaisen elämän ihailua josta en itse nauttinut kovin hirveästi eikä se sinkun elämä yksiössä yksin pimeässä ole mitään jännittävää ja kivaa sinkkuelämää. :( Ap

Vierailija kirjoitti:

Ne miehet joiden kanssa seurustelin ja yhden kanssa naimisissa, ei halunneet lapsia. Nyt uusin ei halua edes naimisiin. Ei ole oikein mistä haaveilla. Uudesta parisuhteesta? Olen vajaa 38 vuotias. Taidan unelmoida enää vaan siitä että pääsen talveksi asumaan lämpöiseen. Mies ei halua, jään yksin jossain vaiheessa, tiedän sen. Helpompaa kun sen on hyväksynyt. 

Samat kokemukset itselläni, minkä takia en edes jaksa alkaa uudelleen rakentelemaan yhteistä elämää. Ap

Lapsi tuo sisältöä ja merkitystä elämään. Näin se vaan on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

34-vuotiaana ei kannata jämähtää tylsältä tuntuvaan pystyynkuolleeseen suhteeseen. Eroa, ja ala elää omien toiveiden mukaista elämää. Lähde ulkomaille, etsi uusi mies, perheenkin ehdit perustaa jos haluat. Ei se talo ole mikään autuaaksi tekevä asia. 

 

Olen sua 10 vuotta vanhempi ja mulla on ne lapset ja talo. Lapset on elämän tärkein asia, mutta tässä on myös ihan eri lailla jumissa myöskin tylsähkössä liitossa ja isossa talolainassa. Lapsille pitää taata vakaa koti ja lapsuus. Jos olisin sinkku, niin nauttisin omasta kodista vaikka se olisi yksiö. seikkailisin maailmalla ja etsisin säväyttävämpää parisuhdetta.  Mikään ei pakota sua olemaan jumissa tuossa tilanteessa, oikeesti maailma on sulle avoin. 

Arvostan ratkaisukeskeistä vastausta, mutta olen elänyt sinkkuelämää ihan tarpeeksi kauan. Asunut muutamassakin maassa, deittaill

Ymmärrän ja vastasin omasta elämäntilanteestani käsin. Sillä pienten lasten vanhempana tuollaista vapautta ei enää ole ja sitä kaipaa - kun parisuhde on parhaat päivänsä nähnyt. Sanoisin silti että huono suhde ei ole parempi kuin sinkkuus. Sinkkuna on mahdollisuus löytää jotain parempaa. Itsellinen äitiyskin voisi olla harkitsemisen arvoinen asia, jos äitiyttä siis toivot. Mutta lasten myötä parisuhde ei todennäköisesti muutu kuin huonompaan - ja yksinäisempään - suuntaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ne miehet joiden kanssa seurustelin ja yhden kanssa naimisissa, ei halunneet lapsia. Nyt uusin ei halua edes naimisiin. Ei ole oikein mistä haaveilla. Uudesta parisuhteesta? Olen vajaa 38 vuotias. Taidan unelmoida enää vaan siitä että pääsen talveksi asumaan lämpöiseen. Mies ei halua, jään yksin jossain vaiheessa, tiedän sen. Helpompaa kun sen on hyväksynyt. 

Ja tältä näyttää sitten mt-ongelmat nykypäivänä. Annetaan pimperoa äijälle joka jättää lopulta. Ja se hyväksytään! Samalla ollaan luovutettu jo alle nelikymppisenä aidon rakkauden löytäminen. Tosi väsynyttä.

Tosi näköalattomia kommentteja.

Jos ei muuta, niin jokapäivä odotan innolla, että pääsee taas syömään, selaamaan nettiä ja nukkumaan.

Jotenkin sitä vaan arvostaa enemmän ihmisiä jotka on tehny lapsia. Itsekkyydestä koitetaan nyt tehdä yhtä muodikasta kuin kehopositiivisuudesta aikanaan. Mun mielestä silti itsekkyys eli lapsettomuus on rumaa ja suuri häpeä.

Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟

Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.

Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.

Kyllä tässä 55vee työttömänä sinkkuna alkaa olla näköalat aika suppeat. 

Ehkä on ihan hyvä, ettei teillä ole rahaa ruveta rakentamaan. Teidän parisuhde loppuisi siihen ja sitten jäisitte puoliksi rakennetun talon omistajiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

34-vuotiaana ei kannata jämähtää tylsältä tuntuvaan pystyynkuolleeseen suhteeseen. Eroa, ja ala elää omien toiveiden mukaista elämää. Lähde ulkomaille, etsi uusi mies, perheenkin ehdit perustaa jos haluat. Ei se talo ole mikään autuaaksi tekevä asia. 

 

Olen sua 10 vuotta vanhempi ja mulla on ne lapset ja talo. Lapset on elämän tärkein asia, mutta tässä on myös ihan eri lailla jumissa myöskin tylsähkössä liitossa ja isossa talolainassa. Lapsille pitää taata vakaa koti ja lapsuus. Jos olisin sinkku, niin nauttisin omasta kodista vaikka se olisi yksiö. seikkailisin maailmalla ja etsisin säväyttävämpää parisuhdetta.  Mikään ei pakota sua olemaan jumissa tuossa tilanteessa, oikeesti maailma on sulle avoin. 

Arvostan ratkaisukeskeistä vastausta, mutta olen elänyt sinkkuelämää ihan tarpeeksi kauan. Asunut muutamassakin maassa, deittaill

Eli olet jo saanut kaiken (paitsi oman talon). Ei ihme, että kyllästyttää. 

Aina voi odottaa omaa kuolemaansa . Toteutuu varmasti.

Luin että minunko elämää avaat auki aloituksessa. On vain minä ja puoliso, toimeen ollaan tultu mutta ei meillä mitään omaisuutta ole. Mies ollut masentunut ja työttömänäkin. Kun hän siitä toipui niin mä väsyin ja kyllästyin ihan kaikkeen. Kun vuodesta toiseen on sama työ, samat lenkkipolut, samat pyöräilylenkit, samat rutiinit niin aloin erakoitumaan sisään.

Itselläni se erotuksena muiden avautumisista, että olen Jeesukseen uskova. Tein sen virheen, että luovutin uskonasioissakin ihan liikaa ja tilalle tuli vain turhautumista ja tyhjyyttä. Olen aina käsittänyt etteivät maalliset asiat tuo täyttä onnea, toki nekin vähän auttavat. Mutta kun sain tänä keväänä uudistua uskossani, niin voin todellakin paremmin. Sain jopa uutta energiaa alkaa tekemään niille arkisille asioille jotain, joista olen lyönyt hanskat tiskiin. Jotkut asiat muuttuvat nopeasti ja toiset vaativat enemmät työtä. Minulle teki hyvää lähteä ihmisten ilmoille ja seurakuntaan.

Käytän itse "sohvametodia" eli mietin mitä haluan tältä elämältä ja mitä en halua. Ja sitten pohdin mitkä olisi realistista toteuttaa. Haluaako aloittaa uuden harrastuksen, oppia uuden kielen tai soittamaan uutta soitinta. Entä ylimääräinen palkaton kuukausi ja lähtisi kuukaudeksi jonnekin kauas ja vaihtaisi maisemaa. Olen kerran ollut ulkomailla 3kk jakson vapaaehtoistyössä ja nyt mietin että olisi erittäin kiva irrottautua ja lähteä uudelleen. 

Vierailija kirjoitti:

Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟

Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.

Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.

Voi kiitos kivasta ja kannustavasta kommentista! 

Vierailija kirjoitti:

Olette kyllä aika luusereita, kun jo alle 40-vuotiaina olette antaneet periksi. 😟

Mä olen totaaliyksinäinen, puolisoton 68 v, ja vielä täällä sätkyttelen mukana.

Ei oo herkkua elämä, ei, mutta uskon, että rajan toisella puolen tilanne paranee merkittävästi.

Selittäkää alapeukut??

Luuletteko, että kaikki buumerit innoissaan eläkkeellä pyyhkivät vessassa satasen seteleillä?

Erona meissä on vain se, että me vanhat ollaan sitkeitä sissejä, ja ollaan lapsesta asti totuttu kantamaan kiviriippaa nimeltä elämä.

En osaa edes kuvitella, että haluaisin ns. menestystä ja huitelisin siellä täällä aina uusien ihanien elämysten laineilla. Nöyryyttä pitää olla.

AINOA asia, mikä mua pännii, on tämä ainainen yksinolo ja ystävän/kumppanin puuttuminen.

Kyllä ensi lauantain masked singer jaksoa kannattaa ainakin odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa se tulee ilmi. Elämä ilman lapsia on tuollaista. Merkityksetöntä. 

Eikä ole. Minulla ei ole lapsia, enkä niitä voisi ikäni vuoksi enää saadakaan vaikka haluaisinkin. Elämäni ei silti ole tyhjää ja merkityksetöntä. Ei ainakaan minulle. Minulla on puoliso, talo, mukava työ, terveyttä ja harrastuksia. Elän hiljaista kotielämää, joka sopii minulle oikein hyvin.

Ehkä minulla ei ole elämältä enää mitään suurta odotettavaa, mutta toisaalta, elämä menee hukkaan jos sen käyttää vain jonkin odottamiseen.