Lue keskustelun säännöt.
Miksi suomalaiset itkevät niin paljon kun lemmikki kuolee?
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään hajua. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että lemmikkejä kohdellaan kuin olisivat ihmisen yläpuolella ja sitten töistä otetaan kuukausi saikkua kun lemmikki kuoli. Ehkä se johtuu siitä että olen maatilalla kasvanut ja lapsesta lähtien nähnyt eläinten elämän kiertokulun alkaen karitsan syntymästä päättyen Viljo sedän nappi otsaan laukauksen kautta lampaasta kudottuihin villalapasiin.
Minäkin olen maatilalla kasvanut, mutta ihan lapsesta saakka on ollut selvillä ero lemmikki- ja tuotantoeläimen välillä. Meillä annettiin joulupossuillekin silti nimet, vaikka alusta asti oli selvää, että ne päätyvät pataan ja pöytään.
Olen pahoillani, että sinusta on maatilalla eläminen karsinut pois inhimillisyyden ja empatiakyvyn. Vai liekö niin, ettei niitä koskaan ollutkaan? Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole psykopatiaan taipuvaisia ja siksi meille lemmikin menettäminen on ihan yhtä raskasta kuin läheisen ihmisen. Monelle lemmikki on ainoa ystävä, se, joka ei jätä edes vaikeimpina hetkinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Monesti eläimet on ihmisten yläpuolella. Monesti eläimet on ihmistä fiksumpia. Eläimet ei ole pahoja toisin kuin ihmiset.
Eläimet ei koskaan jätä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Sinä et ole suomalainen?
Eihän nää mudslimet paljoa elukoista välitä. HUOM! olet heidän silmissään elukka jos et kumarra mekkaan useita kertoja päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten tokenen, kun mun kissasta aika jättää.
Minun rakas vanha kissani kuoli juuri hiljattain, ja voin etukäteisapuna sanoa sen verran, että ota siitä kissasta videoita sellaisista ihan arkisista tilanteista mitä se tekee joka päivä - esim. vain makailee jossain lempipaikassaan tai kävelee luoksesi huoneeseen. Nämä tuntuvat niin tylsiltä ja arkisilta asioilta silloin kun lemmikki on elossa, että niistä ei helposti älyä ottaa mitään videota muistoksi kun ajattelee että niissä tilanteissa ei tapahdu mitään mielenkiintoista, mutta sitten kun lemmikkiä ei enää ole, niin tajuaa että juuri sellaiset asiat olisivatkin olleet niitä tärkeimpiä taltioida.
Moni ajattelee lemmikin ollessa elossa, että esim. videota ei kannata ottaa kuin sellaisista erikoistapauksista, joissa lemmikki tekee jotain erikoista. Mutta sitten lemmikin kuoleman jälkeen sitä jää aina miett
Tämä on hyvä neuvo, kiitos! Itsekin aina kuvaa vain niitä arjesta poikkeavia tilanteita, vaikka oikeasti juuri kaikkein arkisimpia hetkiä kaipaa enitan sitten, kun lemmikki on poissa.
Aikaa tosin voi mennä ennen kuin videoita/kuvia pystyy katsomaan. Oma lemmikkini kuoli yli vuosi sitten, enkä vieläkään pysty katsomaan sen kuvaa itkemättä. Videoiden katsomista en ole edes yrittänyt.
Koska lemmikki on äärimmäisen rakas perheenjäsen. Itselle ei monikaan ihminen ole tärkeä enkä esim itkenyt yhtään siskoni kuolemaa joka oli minulle etäinen. En myöskään tajua miksi joku itkee esim töissä muiden surua. Viime viikolla kun työkaveri sai keskenmenon niin jestas sitä nyyhkinää, en edes yrittänyt teeskennellä surevaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Monesti eläimet on ihmisten yläpuolella. Monesti eläimet on ihmistä fiksumpia. Eläimet ei ole pahoja toisin kuin ihmiset.
Eläimet ei koskaan jätä yksin.
Eläimiä ei myöskään ole 8 MILJARDIA paskomassa maapalloa. Sietääkin vähän vähentää tätä laumaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut vain yksi lemmikki joka piti lopettaa sairauden takia. Itkin siinä itseäni että miksi otin elämän vangiksezmi kotiini. Se sai juosta vaan mun narun jatkona ja olla kun vangit ulkotarhassa. Jutui alistumaan syömään nälkäänsäsä kuivanappuloita ja olemaan yksin kun olin töissä. Tätä itkin hillitömästi se haudalla. IHMINEN OTTAA ELÄIMEN.. ELÄIN EI OTA IHMISTÄ AAMEN. 🐕 🐕 🐕 🐕 🦮 🦮 🦮 🦮
Sama täällä. Lapsena oli vain yksi marsu joka sitten kuoli. Vieläkin häpeän että pidin sitä itseni takia vankina. Tosin olin silloin lapsi. Sen jälkeen ei tulisi mieleenkään ottaa yhtään eläintä. ..
Vierailija kirjoitti:
Monesti eläimet on ihmisten yläpuolella. Monesti eläimet on ihmistä fiksumpia. Eläimet ei ole pahoja toisin kuin ihmiset.
Eläimet ei koskaan jätä yksin.
Mutta ihmiset jättää eläimet yksin vangittuna kotiinsa. Ihmiset saa syödä mitä mieli tekee ,mutta koirien ja kissojen on pakko syödä pahanhajuista ja makuista purkkiruokaa ja niitä haisevia kuivapapanoita nälkäänsä.. Hyi helvetti ihmiset 😝
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suru ei liity ikään millään tavalla.
Minä olen muutamien vuosien päästä 40v ja olen elämäni aikana ja ihan aikuisena itkenyt niin ihmisten kuin lemmikkienkin kohtaloja ja muidenkin eläinten.
Ja olen itkenyt sotaa ja vaikka mitä.
Ei liity mitenkään ikään. Tunteet on täysin normaaleja ja luonnollisia. Se tosin on epänormaalia jos niitä tunteita ei kykene näyttämään. Silloin se alkaa olemaan huolestuttavaa.
Kuten tässäkin ketjussa tuntuu olevan muutamia empatiakyvyttömiä ja tunteettomia asperger ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kauhea tunne päättää toisen kuolemasta. Katsoa kun lemmikin häntä heiluu, silitellä kun se saa aineen, ja nähdä viimeiset hengenvedot, ehkä kouristelutkin.
Vaikka tuo olisi lemmikin parhaaksi ja pääsee esimerkiksi kivuista, niin tuo on kauhea tilanne.
Vanhempani antoivat koiran elää loppuun asti kotonaan, siellä se sai kuolla rakkauden ympäröimänä.
Niin teen minäkin omalleni, jos olen silloin vielä elossa - oman koiran murhauttaminen olisi liian kauheaa jo ajattelun tasollakin.
En pystyisi sitä tekemään.
Eutanasia on se viimeinen ystävän teko ja tärkein armo, jonka voi rakkaalle tarjota. Se on se kaikista tärkein ja kaunein teko ja johon tulisi olla valmius jo silloin kun lemmikin päättää ottaa. Kaikki eivät ole niin onnekkaita, vaan kuolevat pitkän kärsimyksen tien kautta. Sääli lemmikelleinne ettei teillä sitä valmiutta ole. Rauhallisen eutanasian pystyy nykyään järjestämään kotiinkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itkin kuin pikkulapsi kun rakas kissani menehtyi.
M43
Suomalaisilla on monella niin kylmät suhteet toisiinsa, että jonnekin ne lapsenomaiset tarpeet täytyy sijoittaa. Ei siinä mitään kunhan ymmärtäisimme, ettei se ole tavoiteltava ideaali vaan korviketoimintaa. Ihmisten täytyy opetella hyväksymään riippuvuus toisista ihmisistä ja kestämään näiden kanssa koetut kolhut. Ymmärrän kyllä lemmikinpidon, minulla on niitä itsekin ollut aina ja olen hellämielinen. Opetan myös ihmisiä ymmärtämään eläinten tarpeita ja viestintää.
Eläimillä on tehtävänsä niiden ihmisten auttamisessa, joiden kolhut ovat sitä luokkaa, että ihmispelko estää järkevän elämän. En kuitenkaan tavoittele tilannetta, jossa ihminen kääntyy entistä syvemmälle ihmisvihaan ja ympäröi itsensä eläimillä, joita ei pysty eikä osaa hoitaa asiallisesti. Meidän kaikkien olisi
Mitähän sinäkin selität? Ei se, että rakastaa lemmikkejään vähennä rakkautta läheisiin ihmisiin. Eikä se, ettei ota lemmikkiä saa ihmistä, joka ei koe oloaan mukavaksi muiden ihmisten seurassa muuttumaan yhtään ihmisrakkaammaksi.
Minulla on rakkaita lemmikkejä ja rakkaita läheisiä ihmisiä, mutta on ihan satavarmaa, että ihmisiä ei tulisi elämääni yhtään lisää, vaikka lemmikkejä ei yhtäkkiä enää olisikaan. En myöskään vieetäisi enempää aikaa niiden olemassa olevien ihmisteni kanssa, vaan mitä luultavimmin päinvastoin, koska lemmikkien puuttuminen tekisi minut entistä erakommaksi. Jollei niitä olisi, minulla olisi vähemmän rakkautta elämässäni, ei tilaa enemmälle.
Ja tuolle, jolle vastasit: niin itkin minäkin, kun koirani kuoli. Olin kuukausia aivan hajalla, enkä luultavasti koskaan toivu kokonaan tuosta menetyksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuten tässäkin ketjussa tuntuu olevan muutamia empatiakyvyttömiä ja tunteettomia asperger ihmisiä.
Ei se ole mikään aspergerien yksinoikeus. Tietosi aspergerista ja autismista ovat auttamattoman vanhentuneita. Autisteissa on paljon yliempaattista väkeä myös. Ihmisiä, jotka tuntevat hyvin syvästi ja välittävät. Itsekin yksi heistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä miten tokenen, kun mun kissasta aika jättää.
Minun rakas vanha kissani kuoli juuri hiljattain, ja voin etukäteisapuna sanoa sen verran, että ota siitä kissasta videoita sellaisista ihan arkisista tilanteista mitä se tekee joka päivä - esim. vain makailee jossain lempipaikassaan tai kävelee luoksesi huoneeseen. Nämä tuntuvat niin tylsiltä ja arkisilta asioilta silloin kun lemmikki on elossa, että niistä ei helposti älyä ottaa mitään videota muistoksi kun ajattelee että niissä tilanteissa ei tapahdu mitään mielenkiintoista, mutta sitten kun lemmikkiä ei enää ole, niin tajuaa että juuri sellaiset asiat olisivatkin olleet niitä tärkeimpiä taltioida.
Moni ajattelee lemmikin ollessa elossa, että esim. videota ei kannata ottaa kuin sellaisista erikoistapauksista, joissa lemmikki tekee jotain erikoista. Mutta sitten lemmikin kuoleman jälkeen sitä jää aina miett
Unohdin tuosta viestistä vielä sen, että myös sen lemmikin arkipäiväistä ääntelyä kannattaa ottaa videolle. Minun kisullani oli hieman omintakeinen tapa äännellä, ja nyt harmittaa kun ei koskaan tullut tallennettua sitä. Silloin kissan eläessä se ääntely vaan tuntui jotenkin niin arkipäiväiseltä, että sitä ei vaan älynnyt tallentaa kun sitä kuuli joka ikinen päivä. Nyt sitä ei sitten enää koskaan kuule. Jos olisin sitä tallentanut videolle, niin tuskin olisin sitä nyt jälkikäteen katsonut/kuunnellut, mutta pelkkä tieto siitä, että halutessani sellainen olisi mahdollista, olisi helpottanut henkisesti todella paljon.
Ei pitäisi vertailla. Elämä on arvokasta ihan lähtökohtaisesti.
Suhde eläimiin on monella tapaa erilainen kuin suhde ihmisiin. Eläimet tulevat eri tavalla niin lähelle.
Mikä kenelle on tärkeää ja rakasta. Miten kukin minkäkin kokee.
Miksi vähätellä ketään.
Mitä suree, miten suree. Mikä on surun mitta-asteikko.
Voisiko antaa vähän rauhaa.
Mä en ole älyvapaa. Mulla on kuule oikeus mielipiteeseen ja olen oikeassa.
Ja miten suru liittyy siihen onko aikuinen vai lapsi?
Herranen aika olen järkyttynyt. Joka ikisellä on oikeus suruun ja kaikkiin muihinkin tunteisiin.
Sinäkö määrittelet surun tai sen minkä ikäisillä ja kenellä on oikeus surra ja kenellä on oikeus tunteisiin?
Suru ja muutkin tunteet on kuule yksilöllistä ja jokaisen oikeus. Sinä eikä kukaan tässä maailmassa määrittele kenenkään tunteita ja surua ja kenenkään oikeuksia niihin.
Katso että oli viimeinen kerta. Samat sanat muille jotka yrittää samaa.