Lue keskustelun säännöt.
Miksi suomalaiset itkevät niin paljon kun lemmikki kuolee?
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olipa tyhmä kysymys. Mutta vastaan silti. Esimerkiksi siksi että lemmikkien perheelle he ovat enemmän kuin vain lemmikkejä. Siinä yksi syy.
Kysymys oli älyvapaa.
Ne ovat esimerkiksi perheenjäseniä ja ystäviä. Sitä on niitten vaikeaa tajuta joilla ei ikinä ole lemmikkejä ollut tai jotka ei ole ikinä olleet eläinten kanssa tekemisissä.
Itse olet.
Lemmikki on eläin. Sen keskimääräinen elinikä on ennakkoon tiedossa.
Kun lemmikin ottaa, pitää ajatella ja käsitellä siitä luopuminen. Lemmikki on siis eräänlainen projekti.
Ihmiset projisoivat nykyään tunteensa eläimiin, niin että suhde on sentimentaalisesti ylikuormittunut. Lapsilta tämän vielä käsittää, muttei aikuisilta.
Mä en ole älyvapaa. Mulla on kuule oikeus mi
Oletko nyt ihan järjissäsi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei mitään hajua. Mä en ole koskaan ymmärtänyt sitä että lemmikkejä kohdellaan kuin olisivat ihmisen yläpuolella ja sitten töistä otetaan kuukausi saikkua kun lemmikki kuoli. Ehkä se johtuu siitä että olen maatilalla kasvanut ja lapsesta lähtien nähnyt eläinten elämän kiertokulun alkaen karitsan syntymästä päättyen Viljo sedän nappi otsaan laukauksen kautta lampaasta kudottuihin villalapasiin.
Minäkin olen maatilalla kasvanut, mutta ihan lapsesta saakka on ollut selvillä ero lemmikki- ja tuotantoeläimen välillä. Meillä annettiin joulupossuillekin silti nimet, vaikka alusta asti oli selvää, että ne päätyvät pataan ja pöytään.
Olen pahoillani, että sinusta on maatilalla eläminen karsinut pois inhimillisyyden ja empatiakyvyn. Vai liekö niin, ettei niitä koskaan ollutkaan? Suurin osa ihmisistä ei kuitenkaan ole psykopatiaan taipuvaisia ja siksi meille lemmiki
Narsumaista hölinää...
Ap on joku jolla on aleksitymia, ja ihmettelee miksi muilla ihmisillä on tunteita ja välittävät jostakin muusta kuin itsestään, jopa eläimestä josta ovat huolehtineet vuosia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On kauhea tunne päättää toisen kuolemasta. Katsoa kun lemmikin häntä heiluu, silitellä kun se saa aineen, ja nähdä viimeiset hengenvedot, ehkä kouristelutkin.
Vaikka tuo olisi lemmikin parhaaksi ja pääsee esimerkiksi kivuista, niin tuo on kauhea tilanne.
Vanhempani antoivat koiran elää loppuun asti kotonaan, siellä se sai kuolla rakkauden ympäröimänä.
Niin teen minäkin omalleni, jos olen silloin vielä elossa - oman koiran murhauttaminen olisi liian kauheaa jo ajattelun tasollakin.
En pystyisi sitä tekemään.
Katsoisitko mieluummin koiran hidasta kitumista? Kun koiran tila heikkenee, niin jossain vaiheessa tulee sellainen olo, ettei pysty enää katsomaan sitä, ja silloin eutanasia tuntuu paremmalta vaihtoehdolta, jotta koira ei joudu kärsimään. Silloin ei mieti, miltä se itsestä tuntuu.
Jälkikäteen voi sitten olla hyvinkin ristiriitaisia tunteita.
Eutanasia voidaan tehdä myös kotona, jolloin koira lähtee rakkauden ja rakkaiden ihmisten ympäröimänä, mutta kuolema tapahtuu helpommin ja nopeammin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monesti eläimet on ihmisten yläpuolella. Monesti eläimet on ihmistä fiksumpia. Eläimet ei ole pahoja toisin kuin ihmiset.
Eläimet ei koskaan jätä yksin.
Mutta ihmiset jättää eläimet yksin vangittuna kotiinsa. Ihmiset saa syödä mitä mieli tekee ,mutta koirien ja kissojen on pakko syödä pahanhajuista ja makuista purkkiruokaa ja niitä haisevia kuivapapanoita nälkäänsä.. Hyi helvetti ihmiset 😝
Meillä ei koira joudu jäämään yksin kotiin ja se saa myöskin kunnollista ihmisille kelpaavaa ruokaa 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap kuulostaa ankealta ja negatiiviselta valivali ihmiseltä.
Vierailija kirjoitti:
Kuten tässäkin ketjussa tuntuu olevan muutamia empatiakyvyttömiä ja tunteettomia asperger ihmisiä.
Ei aspit ole empatiakyvyttömiä ja tunteettomia. Autistivihaaja taas trollaamassa täälläkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovat outoja. Esimerkiksi, ruokakaupat ovat täynnä kuolleita eläimiä.
Se on täysin eri asia. Nyt oli kyse lemmikeistä.
Ei ole. Etkö osaa tuntea empatiaa?
T. M55
Jumalauta! Nyt loppu sitten ja vähän äkkiä!
Suosittelen sua harkitsemaan aika tarkkaan mitä puhut....
Niin mitä? Se älähtää johon kalikka kalahtaa.
T. M55
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ovat outoja. Esimerkiksi, ruokakaupat ovat täynnä kuolleita eläimiä.
Se on täysin eri asia. Nyt oli kyse lemmikeistä.
Ei ole. Etkö osaa tuntea empatiaa?
T. M55
Jumalauta! Nyt loppu sitten ja vähän äkkiä!
Suosittelen sua harkitsemaan aika tarkkaan mitä puhut....
Tai mitä? 😂😂😂😂
Ihan sitä vaan että älä kovistele mulle.
Kunhan vaan totesin että on todella mielisairasta edes yrittää verrata kauppojen kuolleita eläimiä lemmikki eläimiin.
En uhkaillut käskin vaan lopettaa ton vertailun. Ja jätä samalla mut rauhaan.
Se ei ollut hän, se olin minä joka puhuin ruokakauppojen eläimistä. Mukavaa, että kommentointini herättää tunteita, hyvä fiilis.
T. M55
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luin jutun, jossa siteerattiin neurologian tutkimusta. Sen mukaan 12 prosentilla ihmisistä on enemmän peilisoluja/neuroneita, ja heille on mahdollista tuntea samaa empatiaa eläintä kuin ihmistä kohtaan. Nämä ihmiset oli muutenkin keskivertoa enemmän empatiaan kykeneviä.
Itku nyt ei välttämättä tietenkään korreloi empatian kanssa, mutta ilmeisesti ap ei ainakaan kuulu tuohon pieneen joukkoon ihmisiä, joille eläimet on yhtä läheisiä kuin ihmiset. Mulle mun koira on paras ystävä, ei sitä tarvitse kenenkään muun ymmärtää. Harmi kun en muista ketkä tutkijat on tuon tutkimuksen tehneet, mutta pointti on, että 88% ihmisillä on liian vähän peilineuroneja asian ymmärtämiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on ollut koiria koko elämäni, mutta itseäni on ällöttänyt koiramammojen tyyli inhimmillistää eläimiä ja kohdella niitä kuin vauvoja tai pikkulapsia. Liian monta kertaa se myös johtaa koiran kärsimyksiin, kun omistaja ei kykene niistä ajoissa luopumaan ja olemaan oikeasti vastuullinen koiranomistaja lässyttävän mamman sijaan. En myöskään osta sellaista rakkautta eläimiin, kun eläinten turkista ja kunnosta näkee kauas että niiden hoito on laiminlyöty rahasta tai muusta johtuen - mutta silti se pikku-Rekku on niiiiin mamin rakas.
Olen pyrkinyt koirilleni tarjoamaan turvaa, lämpöä ja laadukasta hoitoa ja ruokaa. Lisäksi mahdollisuuden käyttää viettejään niissä tehtävissä mihin ne on jalostettu. Ne ovat olleet osa perhettä, mutta eivät lähellekään lapsien asemassa tärkeysjärjestyksessä.
Koiranelämä on lyhyt, ja jäähyväiset hyvän kaverin kanssa ovat haikeat joka kerta. En ole silti mennyt surus
No entä jos ihmisellä ei ole muuta perhettä? Koiran kuollessa menettää koko perheensä. Kyllä silti voi olla vastuullinen koiranomistaja ja huolehtia koirasta kaikin puolin hyvin. Ja samalla rakastaa koiraa kuin omaa lastaan, mutta suhtautua siihen koiran tarpeiden mukaan.
Kyllä surusta menee tolaltaan jos kovasti jotain rakastaa, ja se on ihan sallittua.
Vastauksena sille, jonka mukaan "ällöttävät" koiramammat pitkittää koiran kärsimyksiä sanoisin, että tuo on ihan tyhjää mutuilua fantasioida, että koiralle lässytys tarkoittaa kyvyttömyyttä. Olen koirilleni lässyttävä koiramamma ja olen tehnyt ratkaisun päästtää rakas sielunkoirani pois, koska se oli niin sairas.
Mene töihin, muuta neuvoa ei tule.