Olenko outo, kun minulle ystävät eivät ole erityisen tärkeitä.

Eipä tuo niin harvinaista olla.

Olen 59-vuotias mies, vaimo ja 3 lasta, eikä minulla ole koskaan ollut ns. ystäviä.

Tuttavia on paljonkin, mutta ei sen enempää.

Minulle tämä riittää oikein mainiosti, enkä ole koskaan enempää kaivannutkaan.

No näin sinkkuna keski-ikäisenä (ja lapsettomana) kyllä tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut ystävistä, heidän kanssan vietetystä ajasta tai sosialisoimisesta oman perheen ulkopuolella. Perheelliset hengaavat perheidensä kanssa (kuten kuuluu) tai sukulaisten kanssa (kuten kuuluu) ja pariskunnat hengailevat keskenään (kuten kuuluu) tai toisten pariskuntien kanssa (kuten tavallista).

Joskus kerran, pari vuodessa jollekin ystävälle sattuu joku rako,johon mahdun. Tavallisesti niin, että puoliso ei pääse mukaan tai ei halunnut lähteä, joten minut otetaan siinä vaiheessa korvaajaksi. 

Mutta muutoin, oma kokemukseni on, että suurin osa perheellisistä ja pariskunnista elää kuten ap.

Oletko somessa? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Iän myötä muut asiat muuttuu monesti tärkeämmiksi kuin ystävyyssuhteet. Omaa aikaansa alkaa arvostaa, ja käyttää sen mielummin omiin juttuihin, kuin muiden viihdyttämiseen. Tästä on ollut paljon keskusteluja tällä palstalla.

Miksi kaikille ei käy näin? Siitähän tämä ongelma johtuu, että toinen osapuoli haluaa pitää ystävyydestä kiinni, mutta toinen ei. 

Toiset eivät kasva henkisesti vaan jäävät liian riippuvaisiksi muista. Tarvitaan henkireikää, tukea, makutuomaria ja kädestä pitäjää.

Tällainen on asianomaisen henkilön kannalta ikävää, mutta vaillinaiseksi jäänyt itseytyminen voi toisinaan selittyä sillä, että kasvuympäristö ei ole näyttänyt mallia henkilökohtaisten rajojen kunnioittamisesta puolin ja

Ai että jos tarvitsee ystävää on jotenkin "vaillinaiseksi jäänyt itseytyminen"? Huhhuijaa. Minusta on ihan tavallista kaivata ystävää monissa erilaisissa elämäntilanteissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään jaksa kuin harvoja ja valittuja ihmisiä. Meitä yhdistää se, että ei kyläillä toistemme luona ja silloin kun jutellaan, jutellaan yhteisistä kiinnostuksen kohteista. 

Sori mutta perhe-elämän kuvaukset, ruokapäiväkirjat ja muu arkipäiväinen sonta ei vaan jaksa kiinnostaa.

n86

Kuvailemasi sosiaalisen etäisyyden taso ihmissuhteissa on aikuisille aivan normaalia. On makuasia, kuka haluaa kutsua tuollaisia ihmissuhteita ystävyydeksi ja kuka vain jonkinasteiseksi tuttavuudeksi. Se on kuitenkin totta, että jo sellainen tuttavuus, jossa vilpittömästi keskustellaan yhteisistä kiinnostuksen kohteista, on läheisempää tuttavuutta kuin tavanomaiset ihmissuhteet oman perheen ulkopuolella.

Kerro se niille, jotka tunkevat sitkeästi seuraan. Sama koskee sukulaisia. En jaksa ylläpitää suhdetta, joka perustuu pelkästään geneettiseen yhteyteen. Perhettä ei onneksi edes ole, eikä tule.

n86

Vierailija kirjoitti:

No näin sinkkuna keski-ikäisenä (ja lapsettomana) kyllä tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole kiinnostunut ystävistä, heidän kanssan vietetystä ajasta tai sosialisoimisesta oman perheen ulkopuolella. Perheelliset hengaavat perheidensä kanssa (kuten kuuluu) tai sukulaisten kanssa (kuten kuuluu) ja pariskunnat hengailevat keskenään (kuten kuuluu) tai toisten pariskuntien kanssa (kuten tavallista).

Joskus kerran, pari vuodessa jollekin ystävälle sattuu joku rako,johon mahdun. Tavallisesti niin, että puoliso ei pääse mukaan tai ei halunnut lähteä, joten minut otetaan siinä vaiheessa korvaajaksi. 

Mutta muutoin, oma kokemukseni on, että suurin osa perheellisistä ja pariskunnista elää kuten ap.

 

Varmaankin tämä epäsuhta onkin juuri sinkkujen ja perheellisten välillä. Jos vanhoista ystävistä toinen on sinkku ja toinen perheellinen, niin helposti se sinkku toivoisi ystävyydeltä enemmän kuin se perheellinen, koska hänellä on enemmän aikaa.

Minulla on ystäviä ja välitän heistä, mutta emme ole läheisiä. Joskus nuorena ystävyyssuhteeni olivat läheisempiä.