Parisuhteen pimeä vaihe päättyy liki pomminvarmasti lopulliseen eroon

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen voi saada takaisin. 

Parisuhdekurssilla opittu

Tunteet eivät ole kyllä tahdon asia.

Et voi kylmällä järjellä päättää, että nyt tahdon uudelleen rakastaa. Ei tunteet niin toimi.

Vierailija kirjoitti:

"Minun on vaikea päästä kärryille siitä miksei tuollaista voisi sanoa, ellei sitten siksi, että haluaa jotenkin roikottaa ja tehdä epävarmaksi. Se siitä ensimmäisenä tulee mieleen. "

 

Ymmärrätkö että tämä maa on täynnä lapsia, joille ei edes omat vanhemmat ole koskaan sanonut suoraan "minä rakastan sinua" ?

Olen nelikymppinen nainen ja kysyin ystäviltäni, niin kukaan ei muista kuulleensa omilta vanhemmiltaan suoraan. Koskaan. Ehkä jollain kiertotiellä korkeintaan. Kun kerroin itseäni yli 10 v nuoremmalle amerikkalaiselle ystävälleni (mies), hän piti aivan käsittämättömänä ettei vanhempi sanoisi lapselleen rakastavansa tätä.

Kulttuuriero. Ei meidänkään perheessä ikinä sanottu enkä itsekään osaa sanoa lapsilleni.

Maassa maan tavalla. Jenkithän nyt viljelee ai lav juutaan joka kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

M-1965 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M-1965 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuossa auttaa ainoastaan fyysinen ero, jonka aikana jompi kumpi muuttuu PALJON ja juuri oikeaan suuntaan ja palatessa rakastutaan uudestaan

Eksä yksipuolisesti päätti erosta ja lähti toisen matkaan. Minä löysin uuden. Ei ole paluuta entiseen.

Eli: ei kannata kuvitella että eron jälkeen olisi enää mitään mahdollisuutta palata entiseen suhteeseen. Jompi kumpi eronneista löytää uuden ja se oli siinä.

Sen jälkeenkin voi vielä palata yhteen. Been there.

Ehkä. Mutta minun tapauksessani ei vaikka nykyinen suhde päättyisikin. Minulla edellytyksenä suhteen jatkumiselle on luottamus. Kun se on kerran mennyt niin saman ihmisen kanssa ei enää ole yhteistä tulevaisuutta. 

Toin

En tiedä omalla kohdalla, kuinka toimisin. Jos ihmisiin alkaa pettyä, niin saa kyllä pettyä jokaiseen jossain vaiheessa. Itseensäkin. Siksi en oikein ymmärrä ehdotonta mustavalkoista ajattelua.

Omat vanhempani erosivat ja kumpikin löysi uuden seurustelukaverin. Silti he olivat toistensa ystäviä, kun vanhenivat. Auttoivat toisiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole niin yksinkertaista, että rakkaus on loppunut jos ajautuu sivusuhteeseen. Minulla oli pitkä sivusuhde, mutta en koskaan lakannut rakastamasta miestäni. Meillä oli siihen aikaan avioliitossa pitkä vaikea vaihe. Mieheni oli työnarkomaani, joka oli töissä 7 päivää viikossa, vuodesta toiseen. Jouluaattoisinkin piti päästä työpaikalle. Olin liki yksinhuoltaja ja tosi väsynyt tilanteeseen. Samaan aikaan työpaikalla oli mies, joka huomioi minua ja yhteiset lounaat johtivat kahden vuoden jälkeen pitkään suhteeseen. Hänkin oli tahollaan avoliitossa, joka ei edennyt minnekään. 

Muutama vuosi eteenpäin, olen päättänyt sivusuhteen ja edelleen naimisissa. Mieheni sai vähennettyä työntekoa sen verran, että pitää ainakin yhden vapaapäivän viikossa. Sivusuhde voi myös toimia pysäytyksenä, joka ravistelee avioliiton takaisin raiteilleen. 

 

M

Ai että mitäkö mieltä mies oli sivusuhteesta? Ei tietenkään ollut ilahtunut...  mutta se sai hänet vihdoin pohtimaan, mikä meidän avioliitossa oli pielessä. Ja ymmärtämään, että parisuhteessa pitää olla muutakin yhteistä kuin osoite. Ja että jos tilanne jatkuu samanlaisena, päädymme eroon 100% varmuudella. Tässä vaiheessa mies oli tehnyt töitä 365 päivää vuodessa jo useita vuosia. Taloudellista pakkoa siihen ei ollut, minäkin olin töissä; ja hoidin samalla yksin lapset, kaikki kotityöt, ok-talon pihatyöt jne. Mies ei osallistunut mihinkään, ei edes syönyt kotona muuta kuin kiireisen aamukahvin. Lapsilla ei ollut isää eikä minulla aviomiestä. Kaikki arkisetkin asiat juttelin läpi rakastajani kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen voi saada takaisin. 

Parisuhdekurssilla opittu

Tunteet eivät ole kyllä tahdon asia.

Et voi kylmällä järjellä päättää, että nyt tahdon uudelleen rakastaa. Ei tunteet niin toimi.

EI niin. Tahdolla voi kuitenkin yrittää ja tehdä parhaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minun on vaikea päästä kärryille siitä miksei tuollaista voisi sanoa, ellei sitten siksi, että haluaa jotenkin roikottaa ja tehdä epävarmaksi. Se siitä ensimmäisenä tulee mieleen. "

 

Ymmärrätkö että tämä maa on täynnä lapsia, joille ei edes omat vanhemmat ole koskaan sanonut suoraan "minä rakastan sinua" ?

Olen nelikymppinen nainen ja kysyin ystäviltäni, niin kukaan ei muista kuulleensa omilta vanhemmiltaan suoraan. Koskaan. Ehkä jollain kiertotiellä korkeintaan. Kun kerroin itseäni yli 10 v nuoremmalle amerikkalaiselle ystävälleni (mies), hän piti aivan käsittämättömänä ettei vanhempi sanoisi lapselleen rakastavansa tätä.

Kulttuuriero. Ei meidänkään perheessä ikinä sanottu enkä itsekään osaa sanoa lapsilleni.

Maassa maan tavalla. Jenkithän nyt viljelee ai lav juutaan joka kohtaan.

Toisaalta, kun asiaa ei sanota, se jää arvailun varaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen boi saada takaisin. 

Parisuhdekurssille opittua

Kun toinen rikkoo vihkivalansa (tai meidän tapauksessa avoliitossa lupauksemme olla toisillemme uskollisia) niin luottamus häneen särkyy samalla. Sen jälkeen voi toki edelleen rakastaa mutta samalla tietää että suhteella ei luottamuksen puutteen vuoksi ole enää tulevaisuutta.

Tämä siis minun kohdallani. Joku toinen voi tietenkin tuntea toisin ja toimia toisin.

Ne jotka ero perheestä eroaa helposti. Oppinut sieltä että ero on ratkaisu. Valitkaa kumppani joka on eheästä perheestä. Ovat luotettavempia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen voi saada takaisin. 

Parisuhdekurssilla opittu

Tunteet eivät ole kyllä tahdon asia.

Et voi kylmällä järjellä päättää, että nyt tahdon uudelleen rakastaa. Ei tunteet niin toimi.

Olen kylmällä järjellä päättänyt etten rakasta enää erästä ihmistä ja unohdan hänet. Miksi ei toimi toisinpäin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä parisuhteen pimeä vaihe koitti, kun mies päätti jurrissa kusea makuuhuoneen vaatekaappiin neljältä sunnuntaiaamuna. Lasken nyt päiviä lapsen täysi-ikäistymiseen.

Jotta lapsi saa juoda alkoholia ja kusta makuuhuoneen vaatekaappiin? 

Jotta voin ottaa eron. Tämä tiedoksi kaappiin kuseskelevalle alkoholistille, joka kysyi asiaa. 

M-1965 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen boi saada takaisin. 

Parisuhdekurssille opittua

Kun toinen rikkoo vihkivalansa (tai meidän tapauksessa avoliitossa lupauksemme olla toisillemme uskollisia) niin luottamus häneen särkyy samalla. Sen jälkeen voi toki edelleen rakastaa mutta samalla tietää että suhteella ei luottamuksen puutteen vuoksi ole enää tulevaisuutta.

Tämä siis minun kohdallani. Joku toinen voi tietenkin tuntea toisin ja toimia toisin.

Luottamusta voi rakentaa takaisinkin, ihmiset ovat erehtyväisiä. Kun on yhteiset lapset, on usein parempi yrittää vielä kerran, jos tunteet eivät ole kokonaan kuolleet ja suhteessa ei ole väkivaltaa tms. mahdotonta asiaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen voi saada takaisin. 

Parisuhdekurssilla opittu

Tunteet eivät ole kyllä tahdon asia.

Et voi kylmällä järjellä päättää, että nyt tahdon uudelleen rakastaa. Ei tunteet niin toimi.

Olen kylmällä järjellä päättänyt etten rakasta enää erästä ihmistä ja unohdan hänet. Miksi ei toimi toisinpäin.

Toimii se, viimeistään siinä vaiheessa kun rakastut johonkin toiseen.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se ole niin yksinkertaista, että rakkaus on loppunut jos ajautuu sivusuhteeseen. Minulla oli pitkä sivusuhde, mutta en koskaan lakannut rakastamasta miestäni. Meillä oli siihen aikaan avioliitossa pitkä vaikea vaihe. Mieheni oli työnarkomaani, joka oli töissä 7 päivää viikossa, vuodesta toiseen. Jouluaattoisinkin piti päästä työpaikalle. Olin liki yksinhuoltaja ja tosi väsynyt tilanteeseen. Samaan aikaan työpaikalla oli mies, joka huomioi minua ja yhteiset lounaat johtivat kahden vuoden jälkeen pitkään suhteeseen. Hänkin oli tahollaan avoliitossa, joka ei edennyt minnekään. 

Muutama vuosi eteenpäin, olen päättänyt sivusuhteen ja edelleen naimisissa. Mieheni sai vähennettyä työntekoa sen verran, että pitää ainakin yhden vapaapäivän viikossa. Sivusuhde voi myös toimia pysäytyksenä, joka ravistelee avioliiton takaisin raiteillee

Jännä juttu, kun mies on AINA se jonka pitää oppia jotain ja muuttua ja tehdä paremmin. Silloikin kun nainen pettää

🤢🤮

Vierailija kirjoitti:

Ne jotka ero perheestä eroaa helposti. Oppinut sieltä että ero on ratkaisu. Valitkaa kumppani joka on eheästä perheestä. Ovat luotettavempia.

Minä tunnen monia jotka ovat ydinperheestä ja silti itse eronneet. Itse olen eroperheestä enkä ikinä halua että omat lapseni joutuvat kokemaan mitä minä koin, kun vanhemmat erosivat. Siksi perhe on minulle ykkönen kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihkivalassa luvataan tahtoa rakastaa.

Eli se on tahdon asia ja sen voi saada takaisin. 

Parisuhdekurssilla opittu

Tunteet eivät ole kyllä tahdon asia.

Et voi kylmällä järjellä päättää, että nyt tahdon uudelleen rakastaa. Ei tunteet niin toimi.

 

Tunteet on todella myös tahdon asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä parisuhteen pimeä vaihe koitti, kun mies päätti jurrissa kusea makuuhuoneen vaatekaappiin neljältä sunnuntaiaamuna. Lasken nyt päiviä lapsen täysi-ikäistymiseen.

Jotta lapsi saa juoda alkoholia ja kusta makuuhuoneen vaatekaappiin? 

Jotta voin ottaa eron. 

Siis miten tilanteesi muuttuu sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18, ja miksi juuri silloin? Jätätkö siis samalla lapsesi? 

Vierailija kirjoitti:

M-1965 kirjoitti:

Suosittelen kysymään. "Minä rakastan sinua" on monelle miehelle vaikea sanoa kun hän ei tiedä onko tunne oikeasti rakkautta vai jotakin muuta. Ja kun sitä ei halua sanoa vain sillä ajatuksella että pitäisi kun tuo toinenkin sen jo sanoi vasn pitää olla rehellinen..

Olen eri, mutta kuulutko itsekin tuollaisiin miehiin? Minun on vaikea päästä kärryille siitä miksei tuollaista voisi sanoa, ellei sitten siksi, että haluaa jotenkin roikottaa ja tehdä epävarmaksi. Se siitä ensimmäisenä tulee mieleen. Oma mieheni sanoo joka päivä jossain muodossa, että rakastaa ja minäkin sanon samaa päivittäin hänelle. En ymmärrä miksi elämä täytyy tehdä vaikeaksi pihtaamalla rakkaudentunnustuksia? Osa miehistä taas heittelee niitä ympäriinsä tarkoittamatta niillä mitään. Kumpikaan ääripää ei oikein kelpaisi minulle. 

Minulle tuo rakkauden tunnustaminen on suhteen alussa ollut vaikeaa siksi, että omien tunteidensa analysoiminen ei ole ainakaan minulle helppoa. Haluan tärkeissä asioissa olla rehellinen ja kerron sen suhteen alussa. Ja kun sitten olin tunteestani riittävän varma niin sanoin sen kumppanilleni. Nykyään se tulee esille päivittäin.

Eksän kanssa tähän meni selvästi pidempi aika kuin nykyisen kumppanini kanssa. Olin nuorempana paljon epävarmempi tunteistani kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minun on vaikea päästä kärryille siitä miksei tuollaista voisi sanoa, ellei sitten siksi, että haluaa jotenkin roikottaa ja tehdä epävarmaksi. Se siitä ensimmäisenä tulee mieleen. "

 

Ymmärrätkö että tämä maa on täynnä lapsia, joille ei edes omat vanhemmat ole koskaan sanonut suoraan "minä rakastan sinua" ?

Olen nelikymppinen nainen ja kysyin ystäviltäni, niin kukaan ei muista kuulleensa omilta vanhemmiltaan suoraan. Koskaan. Ehkä jollain kiertotiellä korkeintaan. Kun kerroin itseäni yli 10 v nuoremmalle amerikkalaiselle ystävälleni (mies), hän piti aivan käsittämättömänä ettei vanhempi sanoisi lapselleen rakastavansa tätä.

Kulttuuriero. Ei meidänkään perheessä ikinä sanottu enkä itsekään osaa sanoa lapsilleni.

Maassa maan tavalla. Jenkithän nyt viljelee ai lav juutaan joka kohtaan.

Sairasta. Kyllä itse ainakin ehdottomasti halusin rikkoa tuon toksisen kierteen ja sanoa lapsilleni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä parisuhteen pimeä vaihe koitti, kun mies päätti jurrissa kusea makuuhuoneen vaatekaappiin neljältä sunnuntaiaamuna. Lasken nyt päiviä lapsen täysi-ikäistymiseen.

Jotta lapsi saa juoda alkoholia ja kusta makuuhuoneen vaatekaappiin? 

Jotta voin ottaa eron. 

Siis miten tilanteesi muuttuu sinä päivänä, kun lapsi täyttää 18, ja miksi juuri silloin? Jätätkö siis samalla lapsesi? 

Jotta ei tarvi mitään elarihommia sopia. Täysi-ikäistyminen ei ole kaukana. Lapseni ei luota isäänsä enää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Minun on vaikea päästä kärryille siitä miksei tuollaista voisi sanoa, ellei sitten siksi, että haluaa jotenkin roikottaa ja tehdä epävarmaksi. Se siitä ensimmäisenä tulee mieleen. "

 

Ymmärrätkö että tämä maa on täynnä lapsia, joille ei edes omat vanhemmat ole koskaan sanonut suoraan "minä rakastan sinua" ?

Olen nelikymppinen nainen ja kysyin ystäviltäni, niin kukaan ei muista kuulleensa omilta vanhemmiltaan suoraan. Koskaan. Ehkä jollain kiertotiellä korkeintaan. Kun kerroin itseäni yli 10 v nuoremmalle amerikkalaiselle ystävälleni (mies), hän piti aivan käsittämättömänä ettei vanhempi sanoisi lapselleen rakastavansa tätä.

Kulttuuriero. Ei meidänkään perheessä ikinä sanottu enkä itsekään osaa sanoa lapsilleni.

Maassa maan tavalla. Jenkithän nyt viljelee ai lav juutaan joka kohtaan.

Miksi siis syyttää vain  miehiä? Edes vanhemmat ei sano OMILLE LAPSILLEEN, mikä olisi huomattavasti tärkeämpää. Suomen kommunikointikulttuuri on kyllä perseestä.