19-v nainen Hesarissa: Yhtäkkiä mulla oli kauhean ikävä sitä kun olin lapsi

Musta elämä ennen 19 ikävuotta oli juurikin surkeinta aikaa.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Sama. 

Lapsena sai huomiota ja ihailua. Kehuttiin suloiseksi.

Aikuisena on vaikeampaa ja arvotetaan sen mukaan kuinka hyödyllinen on. Hyvä puoli on, että saa päättää omista asiosta itse.

Vierailija kirjoitti:

Musta elämä ennen 19 ikävuotta oli juurikin surkeinta aikaa.

Ei mikään ihme, jos elämä on musta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Mun äiti on 94 ja välillä ikävöi aikaa, jolloin oli lapsi. 

Esim nyt on sodan uhka ja hän sanoi, että ei se lapsena pelottanut (oli 8-v sodan alkaessa), kun vanhemmat huolehti. 

Minunkin 89-vuotias äitini puhuu vain omasta lapsuudestaan. Hän tosin sanoo pelänneensä sotaa, koska isänsä oli vuosikausia rintamalla ja perheeltä loppui rahat, pommikoneet lensivät taivaalla ja pikkuveli kuoli kun sairaalassa hoidettiin vain haavoittuneita sotilaita.

Äitini ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Hän oli äitinäkin se jonka tarpeet, halut ja oikut menivät kaiken edelle. Hän saattoi saada itkupotkuraivareita vielä omien lastenlastensa edessä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Sama, olen vaan pari vuotta nuorempi. Nykyään kun joka tuutista tulee huonoja uutisia, niin välillä tulee mielessä palattua niihin rentoihin lapsuuden aikoihin, jolloin suurin huoli oli pääseekö kaveri tänään mun kanssa ulos.

Rauhoittaa stressiä edes vähän ja antaa aivoille lepohetkeä. 

Lukekaa nyt saatana ensin se artikkeli ennen kuin tulette tänne aukomaan päätänne.

Siinähän haastateltiin juuri kotoaan pois muuttaneita nuoria opiskelijoita. Eikö kukaan teistä ole ollut sellainen?

Vierailija kirjoitti:

Antakaa nyt herran tähden parikymppisten juuri omilleen muuttaneiden olla parikymppisiä juuri omilleen muuttaneita! Mitä te täällä haukutte.

No tämä! Ei ole ollenkaan erikoinen lausahdus tuo mielestäni. Onhan se hurja yhtäkkiä asua yksin, tehdä kaikki itse tms ja ei näe vanhempia tai sisaruksia yhtä usein. 

Me odotettiin, että päästään pois kotoa! Koti-ikävää ei ollut koskaan ja vanhemmatkin varmasti huokasi helpotuksesta, kun pääsi lapsista eroon.

Onko ajat muuttuneet vai onko kyse vain erilaisista kodeista? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Oikeastiko vai kultaako aika muistot?

Monelle lapsuus on ihan yhtä stressaavaa aikaa. On kiusaamista, hylkäämiskokemuksia, stressiä koulusta ym. Harva vaan enää muista niitä murheita aikuisena. Mun elämän onnellisin aika oli parikymppisenä. 

Ei 42v ihan niin vanha ole, ettei muistaisi, jos olisi lapsena kokenut kiusaamista jne. Kaikilla nyt vaan ei ole vaikeaa lapsuutta, vaikka sinulla on ollut. Hyvin moni elää varsin huolettoman ja turvallisen lapsuuden. 

Pöhlö, ei kyse siitä ollut vaan väitteestä ettei lapsena ole huolta mistään. Jokaisella lapsella on jonkinlaisia huolia ja pelkoja. Sitä ei vaan aikuisena enää muista/ymmärrä samalla tavalla. Moni stressaa kokeita, vanhempien avioeroa, isovanhemman kuolemaa, sitä kun paras kaveri vaihtaa toiseen, epäonnistumista harrastuksessa yms. Aikuisen näkökulmasta ne on pieniä huolia, mutta ei ne sitä ole lapsen mielestä. Vituttaa tuollainen lasten huolien mitätöiminen. 

Vierailija kirjoitti:

Lukekaa nyt saatana ensin se artikkeli ennen kuin tulette tänne aukomaan päätänne.

Siinähän haastateltiin juuri kotoaan pois muuttaneita nuoria opiskelijoita. Eikö kukaan teistä ole ollut sellainen?

Osa on vieläkin sellaisia ja osa ei ole vielä päässyt siihen ikään. Näistä huutelijoista.

Vierailija kirjoitti:

Musta elämä ennen 19 ikävuotta oli juurikin surkeinta aikaa.

Sama. 

Kirjoitin säännöllisesti päiväkirjaa lapsena, siksi on helppo muistaa ettei se mitään huoletonta ollut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Mun äiti on 94 ja välillä ikävöi aikaa, jolloin oli lapsi. 

Esim nyt on sodan uhka ja hän sanoi, että ei se lapsena pelottanut (oli 8-v sodan alkaessa), kun vanhemmat huolehti. 

Minunkin 89-vuotias äitini puhuu vain omasta lapsuudestaan. Hän tosin sanoo pelänneensä sotaa, koska isänsä oli vuosikausia rintamalla ja perheeltä loppui rahat, pommikoneet lensivät taivaalla ja pikkuveli kuoli kun sairaalassa hoidettiin vain haavoittuneita sotilaita.

Äitini ei koskaan kasvanut aikuiseksi. Hän oli äitinäkin se jonka tarpeet, halut ja oikut menivät kaiken edelle. Hän saattoi saada itkupotkuraivareita vielä omien lastenlastensa edessä.

Mun täti myös muistaa tuon että sairaalaan oli vaikea päästä, häneltä kuoli veli tulirokkoon sota-aikana, isäkin haavoittui sodassa ja oli puolikuntoinen loppuikänsä. 

Aikuisten löpinää ettei lapsilla ole huolia. Kyllä on. 

Vierailija kirjoitti:

Musta elämä ennen 19 ikävuotta oli juurikin surkeinta aikaa.

Sehän oli just parasta kun pääsi muuttamaan omilleen.

Pöhlö, ei kyse siitä ollut vaan väitteestä ettei lapsena ole huolta mistään. Jokaisella lapsella on jonkinlaisia huolia ja pelkoja. Sitä ei vaan aikuisena enää muista/ymmärrä samalla tavalla. Moni stressaa kokeita, vanhempien avioeroa, isovanhemman kuolemaa, sitä kun paras kaveri vaihtaa toiseen, epäonnistumista harrastuksessa yms. Aikuisen näkökulmasta ne on pieniä huolia, mutta ei ne sitä ole lapsen mielestä. Vituttaa tuollainen lasten huolien mitätöiminen. 

///

Pölhö on se, joka ei tajua asioiden suhteellisuutta. Joku lapsen huoli siitä, että lauantaina ei saakkaan karkkia, vaikka on karkkipäivä, ei aikuisen perspektiivistä ole mikään oikea huoli. Noin muutenkin hölmöä projisoida omia pelkojaan muihin ja väittää niiden pohjalta, että KAIKILLA on huolia. Ei ole, vaikka miten väkäisit. 

Vierailija kirjoitti:

Persoonallisuushäiriöisiä ketju täynnä.

Tottakai teinillä, joka muuttaa pois kotoa, tulee ajoittain ikävä lapsuudenperhettä.

 

Itse olen asunut oman katon alla jo 30 vuotta ja silti ikävöin lapsuuden kotiani ja perhettäkin, vaikka viikottain siellä käyn :D

Vierailija kirjoitti:

Lukekaa nyt saatana ensin se artikkeli ennen kuin tulette tänne aukomaan päätänne.

Siinähän haastateltiin juuri kotoaan pois muuttaneita nuoria opiskelijoita. Eikö kukaan teistä ole ollut sellainen?

Joo taas on otsikko  palstalla - irti kontekstista vaikka onkin ko.jutun oikea otsikko. Palsta on tyytyväinen kun pääsee puhumaan muunneltua totuutta. 85% ei jaksa lukea kuin otsikon jos viittaus artikkeliin ,  ymmärrä lukemaansa, ei halua ymmärtää kun on eri mieltä.

"joko olet lakannut lyömästä vaimoasi " on klassikko mitä täällä kopioidaan kiivaasti.

Lapsuus oli oikeastaan aika kamalaa vaikka ihan tavallinen lapsuus minullakin oli. 

Sisarusten välistä väkivaltaa vähäteltiin. Isoveli löi minua viikoittain.

Moni opettaja oli aikamoinen sadisti, se piti vain sietää. 

Aikuiset miehet oli usein pelottavia. Joku mies lähti seuraamaan kun olin vain 12 v, tarttui kiinnikin mutta riuhtaisin itseni irti.

Jos jouduit jotenkin epäsuosioon koulussa, siitä roolista oli hirveän vaikeaa päästä pois. Aikuisena voi vaihtaa työpaikkaa, lapsi ei voinut päättää vaihtavansa koulua. Samaan aikaan oli pelottava ajatus jos vanhemmat päättäisi muuttaa ja joutuisi aloittamaan vieraassa paikassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen 42v ja välillä ikävöin aikaa, jolloin olin lapsi. Silloin oli niin helppoa eikä ollut huolta mistään. 

Oikeastiko vai kultaako aika muistot?

Monelle lapsuus on ihan yhtä stressaavaa aikaa. On kiusaamista, hylkäämiskokemuksia, stressiä koulusta ym. Harva vaan enää muista niitä murheita aikuisena. Mun elämän onnellisin aika oli parikymppisenä. 

Ei 42v ihan niin vanha ole, ettei muistaisi, jos olisi lapsena kokenut kiusaamista jne. Kaikilla nyt vaan ei ole vaikeaa lapsuutta, vaikka sinulla on ollut. Hyvin moni elää varsin huolettoman ja turvallisen lapsuuden. 

Pöhlö, ei kyse siitä ollut vaan väitteestä ettei lapsena ole huolta mistään. Jokaisella lapsella on jonkinlaisia huolia ja pelkoja. Sitä ei

Olen syntynyt 70-luvulla ja minulla ei käynyt lapsena edes mielessä, että vanhemmat voisivat erota. Avioerot eivät olleet siihen aikaan kovin yleisiä enkä itse tuntenut ketään, jonka vanhemmat olisivat eronneet. En osannut pelätä sellaista, mitä en tiennyt tapahtuvan. Isovanhempani olivat suhteellisen nuoria ja heidän kuolemansa ei käynyt mielessäkään. Isän puolen isovanhemmat olivat niin etäisiä, että elämäni ei olisi muuttunut mitenkään, jos he olisivat kuolleet. Ei kaikilla ihan oikeasti ole lapsena mitään huolia, jos elämän peruspilarit ovat kunnossa. 

eri