Kokemuksia tuulimunaraskaudesta?
Vko 12 ja todettu tuulimunaraskaus, mitä seurasi kaavinta jne.
Nyt päällimmäisenä mielessä ärsytys: 12 viikkoa mennyt hukkaan raskaudessa, jolla ei alusta lähtien ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia onnistua. En siis niinkään tunne surua vaan lähinnä ärsytystä, onko muilla saman tyyppisiä kokemuksia?
Kommentit (28)
Ei kannata miettiä. Sama tunne tuli minullekin, mutta luulen että on paras vain uskoa tämä kurja diagnoosi mikä me on saatu. Ei kannata kiusata itseään jossittelemalla, se ei kuitenkaan asioita muuta. :)Menier
rv 7+4. Oli vain tyhjä ja hiljainen pussi. Sain lähetteen Kättärille ja huomenna jo menen sinne. Puhelimessa sanottiin ettei huomenna tehdä vielä tyhjennystä vaan lääkäri katsoo tilanteen ja sitten menee ensi viikkoon.
Lähinnä itseäni askarruttaa kumman vaihtoehdon valitsen, lääkkeellisen tyhjennyksen vai kaavinnan? Hoitsu puhelimessa sanoi että lääkkeellisestä tyhjennyksestä toipuminen kestää kauemmin kuin kaavinnasta. Mutta että kaavinnassa on riskinä se että kohdun seinämä puhkeaa.
Kertokaa kokemuksia please!
Ensiksi lähetän voimia ja toivoa kaikille saman kokeneille.
Minulla todettiin tuulimuna maaliskuussa, ensimmäisen raskauteni viikolla 9 muistaakseni. Uutinen tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Olin osannut pelätä " tavallista" keskenmenoa, kaksosraskautta, ennenaikaista synnytystä, vammaista lasta... mutta en tätä. Tajusin vasta siellä ultrapöydällä, katsoessani ruudulta tyhjää mustaa liikkumatonta soikiota, miten paljon toivoin juuri tätä vauvaa, ja mietn paljon elämäni oli muutaman raskausviikon aikana jo ehtinyt muuttua. En koskaan unohda sitä hiljaisuutta, mieheni kasvoja, odotuksen vaihtumista suruksi. Papereissa näkyy ultrauksen kesto, noin minuutti, mutta muistoissa se hetki tuntuu ikuisuudelta.
Lääkäri toimi mielestäni hyvin, ei sanonut julmasti mutta kuitenkin tosi selvästi että " Valitettavasti nyt on huonoja uutisia. Täällä ei ole vauvaa, olen asiasta täysin varma." Ehkä juuri tämän selkeyden ansiosta minulle ei missään vaiheessa sitten tullut asiasta itselle sellaista kiduttavaa epävarmuutta kuin joillekin on tullut. Ei pelottanut mennä kaavintaan, tiesin ettei minun vatsassani ole vauvaa, että sairaala on ainoa vaihtoehto. Kaikki muu onkin sitten epäselvää puuroa, en juuri muista mitä lääkäri sanoi, todella tarvitsin miestäni kaiken ultraa seuraavan järjestämiseen.
Sairaalan henkilökunta oli ystävällistä ja huomaavaista. Pysyin sairaalapäivän aika rauhallisena, aamun vain odotin nukutuspiikkiä ja iltapäivän kotiinpääsyä. Mies odotti minua sairaalan yksityishuoneessa (asun ulkomailla, täällä näköjään yksityishuone kuuluu asiaan) ja lohdutti miten taisi. Pari sairaslomapäivää olin hyperaktiivisessa tilassa, kävin kaupungilla, elokuvissa, shoppailemassa... En kestänyt pysähtyä. Keskenmenon jälkeen en ole kai nukkunut yhtään kokonaista yötä.
En oikeastaan menettänyt vauvaa: vauvaahan ei koskaan ollut olemassakaan muualla kuin toiveissani ja unelmissani. Raskaus oli vielä niin alussa, olin odottanut asian konkretisoitumista juuri ultrassa. Sen sijaan minusta oli jo tullut äiti, joka ajatteli lapsensa parasta joka asiassa. Elämässä oli jo muuttunut sata pientä asiaa. Menetin sen, vaikka tiedän että minusta voi vielä tulla äiti.
Nyt on taas " lupa" yrittää uudelleen, kaavinnasta on kaksi kuukautta. Olen ajatellut asiaa päivittäin, itkenyt, surrut. Nyt alan olla todella väsynyt, ja luulen että miehellenikin alkaa olla raskasta toisen surun katsominen viikosta toiseen. En ole aloittanut ehkäisyä, mutta en ole vielä täysin varma siitä, jaksanko aloittaa varsinaisen yrityksen uudelleen. Kestänkö, jos tulee uusi keskenmeno? Entä jos tulen raskaaksi, miten selviän pelosta? Miten uskaltaisi taas toivoa?
minulla on kokemusta lääkkeellisestä tyhjennyksestä! kaksi keskenmenoa
takana,joista viimeisin elokuussa tuulimuna.Molemmilla kerroilla olen ollut
kättärillä lääkkeellisessä tyhjennyksessä ja minulle toi hoitomuoto on " sopinut" ,jos tuollaista ilmausta voi tässä yhteydessä käyttää.
Eli kohtu on tyhjentynyt hyvin ja olen palautunut yllättävän nopeasti noista
keskenmenoista,siis fyysisesti.
Joillekkin voi lääkkeellisestä tyhjennyksestä tulla koviakin kipuja,itselläni
niitä ei ollut.Myös kohdun tyhjeneminen voi jäädä vajaaksi,mutta sama ongelma on kaavinnassakin.
Itse olen ollut helpottunut että tyhjeneminen on onnistunut lääkkeellisesti,
se kuitenkin on hieman " pehmeämpi ja kohtuystävällisempi vaihtoehto
Kysele huomenna lääkäriltä eri vaihtoehdoista ja tsemppiä sinulle!
Rankkoja aikoja elelet,mutta kyllä se siitä ajan kanssa helpottaa.
valitsin myös lääkkeelllisen tyhjennyksen. 1.päivänä suun kautta tabletti, 1 välipäivä ja seuraavana aamuna 4 cytotec-tablettia emättimeen. Hiukan verta tuli jo toisen päivän iltana ja kuukautiskipujen tapaista tuntemusta oli selässä. Vointi olosuhteisiin nähden hyvä. Cytotec-tablettien jälkeen kehoitettiin makoilelmaan vähintään tunti, makoilin 2 ja samalla luin kirjaa sohvalla. Otin kipuun yhden Buranan ja yhden Panadolin, muuta en koko aikana tarvinut. Vuoto alkoi noin kolme tuntia tablettien laiton jälkeen ja jatkui runsaana iltaan asti. Jälkivuotoa kesti pari viikkoa jonka jälkeen verikokeella varmistettiin raskaushormonin lasku. Kokemus ei ollut kamala. Lääkärin mukaan lääkkeellinen on pehmeämpi tapa. Vastaisuudessakin valitsisin lääkkeellisen. Tsemppiä sinulle, muista että kaikki mikä ei tapa, vahvistaa.
Oli pakko vastata tämän viestin tunnelmaan...se kun tuntui niin samalta minkä minä koin.
Ensinnäkin se, että minulla oli ennestään jo kolme onnistunutta raskautta ja siis kolme ihanaa tyttöä vm. -94, -96 ja -98 ja tässä mielessä totean olleeni jo onnekas. Kuitenkin erosin ja löysin uuden rakkauden.
v. 2001 saimme yllätykseksemme selville, että odotimme ensimmäistä yhteistä vauvaa meidän uusperheeseemme. Tämä oli tietenkin mahtava uutinen ja elimme koko perheen voimin tämän uutisen tuoman ilon kanssa. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Vatsakivun ja pienen verensekaisen vuodon vuoksi hakeuduin yksityiselle ultraan, sillä tunne siitä että kaikki ei ole hyvin oli vahva. Niin saimmekin kuulla, että mitään elävää ei sisältämme löytynyt ja saamme odotella pari päivää tapahtuuko keskeytyminen itsestään. Tyhjyys... se oli valtava ja kaipuu ja tunne kaiken romuttumisesta.
Olin onnekas, sillä keskenmeno tapahtui " luonnollisesti" , menetimme unelmamme ja haavekuvan lapsestamme.
Olen kokenut tämän jälkeen yhden keskenmenon ja yhden onnistuneen raskauden (=rakas poikamme -03) ja jälkikäteen olen todennut tuulimunaraskauden ja toisen keskenmenon olleen yhtä suuria menetyksiä ja olen surrut " itujemme" poismenoa yhtä suurella tunteella. En ajattele oliko jotain jota voisin oikeasti surra vaan sitä, että meille nämä alkaneet raskaudet olivat molemmat jonkin alku, joka päättyi ennenaikaisesti. Siksi olen antanut itseni surra molempia.
Teille jotka koette tuulimunaraskauksia, antakaa itsenne surra. Se on ollut jotain joka on alkanut ja saanut elimistönne uskomaan/ valmistautumaan, oikeus on surra.
Minä sytytän kynttilöitä, molemmille " iduillemme" .
Nyt hiljaa ja varovasti kuumeilen vielä viidettä....en tiedä uskallanko, mutta pienen unelman häivän suon kuitenkin olla läsnä.
Mitä olette muuten mieltä? Onko ikää jo liikaa? Täytin juuri 34v.
Oikein hyvää jatkoa kaikille ja tsemppiä kurjia kokeneille, jaksakaa uskoa!
Itse olen 36 ja toista tässä yritellään. Ehdin täyttää 37 ennenkuin seuraava mahdollinen täysi-ikäinen raskaus saadaan aikaiseksi.
Maanantaina tehtiin pillerityhjennys rv 7+4, eikä ultrattu kättärillä uudestaan, kun perjantaina naikkarilla oli tuulimuna diagnoosi tehty.
Jäi aika lailla vaivaamaan tuo onnellisempi tarina, ihan juuri siitä syystä.
Aikaisempi keskenmeno ja kohdunulkoinen ovat oireilleet aivan eri tavalla.
Nyt olin varma, että kaikki oli hyvin.