Ei perhettä - mistä löytää merkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Tämän ei ole tarkoitus olla suolaa haavoihin, mutta ap:n kannattaa miettiä, miksi on jäänyt parisuhteisiin miesten kanssa, jotka eivät ole olleet hänestä tarpeeksi kiinnostuneita tai halukkaita sitoutumiseen. Hyvä, vastavuoroinen parisuhde on  mahdollista löytää vielä. Mutta ilmeisesti olet tuhlannut aikaasi vääriin miehiin. Ennen kuin rupeat miettimään deittailun aloittamista uudelleen, pohdi ensin omia toimintatapojasi, kaavoja, joita olet toistanut, ja virheitä, joita olet tehnyt miesrintamalla ja suhdekuvioissa. Jatkossa vältät niitä.

Kiltin tytön syndrooma. Tekee töitä, vapaaehtoistöitä ja miellyttää miehiä vaatimatta asioita, mitä itse haluaa. Hyvä lähtökohta on alkaa elämään enemmään itselleen ja nautinnolleen, sekä kiinnostuksenkohteilleen ja haluilleen, kuin ulkoiselle validaatiolle. Yksin eläminen on erittäin hyvä kasvualusta siihen. 

Siitä on vanha sanonta, että nainen pääsee aloittamaan oman elämänsä vasta, kun vanhemmat kuolevat. Kertoo jotakin naisen luontaisesta alistuvaisuudesta ja tottelevaisuudesta. Jos tämän tiedostaa ennakkoon, on mahdollisuus vapautua aiemminkin.

Mitä taas lapsiasiaan tulee, niin lapset eivät ole elämän tarkoitus sen enempää kuin seksikään. Ihan oikeasti siis. Ne ovat saman nisäkäsvaiston toteuttamista ja tuottavat kyllä paljon sisältöä ja tunteita elämään, mutta eivät tuo mitään sen kummempaa merkitystä. Yhtä lailla oma äitini kriiseili eksistentialistisesti 30v+ vaikka tällä oli lapset ja vaikka tietämättään jopa noudatti jumalan johdatusta. Se ongelma on siinä, ettei tiedosta sitä johdatusta. Sen vuoksi ainoastaan rukous ja dialogi jumalan kanssa tuovat rauhan. Sieltä tulee se validaatio.

Jopa madonna on kriiseillyt eksistentialistisesti vaikka on muuttamut satojen miljoonien ihmisten elämää ja useamman lapsen äiti. Älkää siis erehtykö luulemaan, että mikään määrä ulkoista validaatiota, huomiota tai sen minkään ulkoinen muoto toisi teille täyttymystä tai tyydytystä. Sen voi saavuttaa vain hengen kautta. 

Voithan löytää vielä syvän ja merkityksellisen parisuhteen, vaikka omia lapsia ei olisikaan enää mahdollista saada.

Vierailija kirjoitti:

Voithan löytää vielä syvän ja merkityksellisen parisuhteen, vaikka omia lapsia ei olisikaan enää mahdollista saada.

Ei ole kyllä mitenkään merkityksellistä olla jonkun miehen patja. Hyi helvetti. Mieluummin vaikka tuijotan valkoista seinää 10 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos ihan kaikille tähän mennessä tulleista vastauksista! Vuorovaikutus tuntuu hyvältä, kaipasin juuri sitä pelkän oman pään sisällä pyörittelyn sijaan.

Ensiksi näistä tuki- ja sijaisperhetoiminnoista ja jopa adoptiosta. Minun mielestäni niihin pitää lähteä tuettavan tarpeet edellä, eikä missään nimessä mitään omia tarpeita täyttämään. Tuettavat tulevat vaikeista tilanteista. Jos minulla olisi lämminhenkinen ja tasapainoinen perhe, silloin lähtisin tähän toimintaan mukaan. Koska kuitenkin olen ainakin tällä hetkellä yksinäisyydestä kärsivä ja ahdistukseen taipuva, pelkään että vaikutus tuettavaan ei olisi toivotunlainen. Vaikka kuinka tsemppaisin ja yrittäisin laittaa itseni syrjään, etenkin lapset ja nuoret tuntuvan aistivan tämän läpi.

En ole uskovainen, joten kirkko ja luostaritoiminta ei valitettavasti tule kyseeseen. Ei kylläkään toisaalta esim. viina ja irtosuhteet, mitä myös ehdotettiin. Jotakin 

taivaan ja ojanpohjan väliltä, mieluummin.

Lemmikkejä minulla on ollut. Niistä on iloa ja lohtua. Kaipaan kuitenkin ihmiskontaktia ja -kommunikaatiota, en pääse siitä mihinkään.

Olen tosiaan yrittänyt olla avuksi niin sukulaisille kuin tuntemattomille erilaisten toimintojen kautta. Yleisesti ottaen ihmiset ovat kiireisiä omissa täysissä elämissään, eikä tällaisen työelämässä olevan perheettömän ja perusterveen ehkä koeta tarvitsevan mitään "vastavuoroista". En sano tätä pahalla tai katkeruudella, vaan juurikin ymmärtäen. Joku vain kysyi, eikö merkitystä ja lohtua saa riittävästi tällä tavalla, niin sen hankaluutta yritän avata.

Minulla on tässä käsillä nyt hyvin tuore eroprosessi pitkästä seurustelusuhteesta. En tiedä, onko kyse minusta vai tästä nykyajasta, vai molemmista, mutta seurustelusuhteissani miehet eivät ole koskaan olleet "suuntautuneita sitoutumaan" kanssani, vaikka aikaa kuluu...ja kuluu. En löydä nyt parempaakaan sanaa ja ilmiötä on vaikea lyhyesti kuvata, mutta toisen lähelle pääsy on ollut vaikeaa. Mietin, onko vielä aika yrittää taas kerran uudestaan.

Terveisin ap

En tietenkään tunne sinua ap, mutta veikkaan kyseen olevan molemmista. Nykyaikana sitoutuminen ei ole oikein muodissa. Koskee kaikkia ihmissuhteita, työelämää ja vähän kaikkea muutakin. Elämme hyvin yksilökeskeistä aikaa. Toisaalta tuo ei koske kaikkia ja osa edelleen haluaa ja kykenee sitoutumaan. Osittain varmasti kyse on ihan tuuristakin, että sattuuko sopiva ihminen kohdalle. Sitten on niitä asioita mihin itse voi vaikuttaa. Voi miettiä millaisia ihmisiä itse valitsee elämäänsä ja millainen kiintyyssuhdemalli on  jne. Ei minulla mitään varsinaista ratkaisua ongelmaan ole, en ole sellaista itsekään löytänyt. Elämä on yllättävää ja arvaamatonta, hyvässä ja pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Lohdutukseksi voin kertoa,  että korkeintaan aikuisina ja silloinkin vain omasta halustaan lapset toisivat elämääsi yhteisöllisyyttä. Jos olet nainen ja haluat lapsen,  niin hedelmöityshoidot on keksitty jo vuosia sitten.

 

Mutta varaudu siihen,  että mukuloista riittää työsarkaa vuosikausiksi. 

Ap, tämän vastaajan kirjoitus outo. Lapset mukuloita, joista työsarkaa..

Vierailija kirjoitti:

Monet kiltit miehet haluaisi perheen mutta naiset haluaa vain pelimiesten kanssa seurustella jotka sitten jättää naisen.

Kilttimies = ihmiskaupparikospornoa katsova ja 18-vuotiaden tyttöjen (vaikka itse voisi olla iän puolesta jopa näiden isä) tilaileva mies, eli ei ole tosiasiassa kilttiä nähnytkään.

Puhtaasti kilttimiesten omaa hourailua tämä heidän "kiltteytensä".

Kirjat, matkat, harrastus..kaikki ihanaa ilman lapsia eli kuluerää ja rasitetta, palloa jalassa..

Vierailija kirjoitti:

Oletko minä? 

Olen samassa elämäntilanteessa, samassa ikäluokassa, ja tunnen tuon täsmälleen saman, pohjattoman yksinäisyyden ja epätoivon. 

Miksi ette tarkoituksella deittaile miehiä, joilla on jo lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voithan löytää vielä syvän ja merkityksellisen parisuhteen, vaikka omia lapsia ei olisikaan enää mahdollista saada.

Ei ole kyllä mitenkään merkityksellistä olla jonkun miehen patja. Hyi helvetti. Mieluummin vaikka tuijotan valkoista seinää 10 vuotta.

No tuijota. Ja jonkun 50-v. miehen kanssa seksiharrastus jäisi joka tapauksessa varsin vähäiseksi, ja jos se pari kertaa kuukaudessakin tuntuu noin vaikealta, niin on ihan loistoidea pysyä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet kiltit miehet haluaisi perheen mutta naiset haluaa vain pelimiesten kanssa seurustella jotka sitten jättää naisen.

Kilttimies = ihmiskaupparikospornoa katsova ja 18-vuotiaden tyttöjen (vaikka itse voisi olla iän puolesta jopa näiden isä) tilaileva mies, eli ei ole tosiasiassa kilttiä nähnytkään.

Puhtaasti kilttimiesten omaa hourailua tämä heidän "kiltteytensä".

Ja sinä olet siitoshullu, jonka paikka olisi pehmustetussa huoneessa.

Vierailija kirjoitti:

Äiti Teresalla ei ollut omia lapsia eikä perhettä. Silti hän eli merkityksellisen elämän Intian slummeissa.

Tjaa? Teresasta liikkuu monenlaista väitettä. Kuten sellainen, että hän olisi peräti 50 vuoden ajan kärsinyt epäuskosta, joka kerrottiin julkisuuteen vasta hänen kuolemansa jälkeen. Joten vaikea sanoa, millaiseksi hän elämänsä oikeasti koki.

Vierailija kirjoitti:

Mene deittimaailmaan ja koita löytää itsellesi kumppani. Jos hyvin käy, niin saat kumppanisi mukana bonuslapsia. He eivät missään tapauksessa korvaa omaa perhettä mutta tuovat kuitenkin seuraa ja mahdollisuuden luoda henkilökohtainen suhde nuoreen sukupolveen. Tuo viimeinen on yksi ihmisen kehitystehtävistä vanhemmalla iällä ja tuo merkitystä elämään. 

Tämä!

Jos miehellä sattuisi olemaan bonuslapsia, niin sellaisessa tapauksessa voisi olla ainakin isompi todennäköisyys sille, että mies olisi sitoutumishaluisempi ja vakiintuneempi.

Kaikista vastaväitteistä huolimatta oma kokemukseni on, että kyllä perhe on asia, joka aivan varmasti luo sekä merkityksellisyyden tunnetta että myös tehokkaasti poistaa yksinäisyyden kokemusta. Tietenkin toimimaton parisuhde- ja perhedynamiikka ei tee tilanteesta hyvää ja toimivaa, mutta parhaimmillaan perhe on todella tärkeä osa merkityksellisyyden ja osallisuuden kokemusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ei ole tarkoitus olla suolaa haavoihin, mutta ap:n kannattaa miettiä, miksi on jäänyt parisuhteisiin miesten kanssa, jotka eivät ole olleet hänestä tarpeeksi kiinnostuneita tai halukkaita sitoutumiseen. Hyvä, vastavuoroinen parisuhde on  mahdollista löytää vielä. Mutta ilmeisesti olet tuhlannut aikaasi vääriin miehiin. Ennen kuin rupeat miettimään deittailun aloittamista uudelleen, pohdi ensin omia toimintatapojasi, kaavoja, joita olet toistanut, ja virheitä, joita olet tehnyt miesrintamalla ja suhdekuvioissa. Jatkossa vältät niitä.

Kiltin tytön syndrooma. Tekee töitä, vapaaehtoistöitä ja miellyttää miehiä vaatimatta asioita, mitä itse haluaa. Hyvä lähtökohta on alkaa elämään enemmään itselleen ja nautinnolleen, sekä kiinnostuksenkohteilleen ja haluilleen, kuin ulkoiselle validaatiolle. Yksin eläminen on erittäin hyvä kasvualusta siihen. 

S

Tässä oli paljon hyviä pointteja, mutta vaikeaa ymmärtää sitä, mikä ihme se elämän merkitys tai merkitykselliseksi tekevä asia sitten on, jos ei perhe-elämä, lasten kasvattaminen ja oman perheyhteisön luominen? Satuolentoon uskominen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämän ei ole tarkoitus olla suolaa haavoihin, mutta ap:n kannattaa miettiä, miksi on jäänyt parisuhteisiin miesten kanssa, jotka eivät ole olleet hänestä tarpeeksi kiinnostuneita tai halukkaita sitoutumiseen. Hyvä, vastavuoroinen parisuhde on  mahdollista löytää vielä. Mutta ilmeisesti olet tuhlannut aikaasi vääriin miehiin. Ennen kuin rupeat miettimään deittailun aloittamista uudelleen, pohdi ensin omia toimintatapojasi, kaavoja, joita olet toistanut, ja virheitä, joita olet tehnyt miesrintamalla ja suhdekuvioissa. Jatkossa vältät niitä.

Kiltin tytön syndrooma. Tekee töitä, vapaaehtoistöitä ja miellyttää miehiä vaatimatta asioita, mitä itse haluaa. Hyvä lähtökohta on alkaa elämään enemmään itselleen ja nautinnolleen, sekä kiinnostuksenkohteilleen ja haluilleen, kuin ulkoiselle validaatiolle. Yksin eläminen on erittäin hyvä kasvualusta siihen. 

S

"Hyvä lähtökohta on alkaa elämään enemmään itselleen ja nautinnolleen, sekä kiinnostuksenkohteilleen ja haluilleen"

Tämä ei toiminut minulla. Olen lapseton sinkku, ja elin oman aikani matkustelun ja hedonismin täyteistä elämää, mutta pakko myöntää että se ei auttanut yhtään siihen syvään yksinäisyyteeen jota kannan sisälläni.

En voi samaistua, mutta pari kaveria hankki yksin lapsen, yksi adoptoi ja ilta ennen ulkomaille lähtöä lasta hakemaan kertoi ensi treffeillä että lähtee hakemaan tytärtään. He ovat vieläkin yhdessä ja mies adoptoi tytön kanssa.  Tyttö on nyt about 15. Jos siis se elämän tarkoitus tosiaan on vain niissä lapsissa ap:lle. Niin toivoa on. 

Vierailija kirjoitti:

Jumalasta. Et tule löytämään minkäänlaista tyydytystä elämään muualta kuin jumalasta. 

Joo, Jumala on hyvä. Mutta kyllä kehossaan elävä ihminen tarvii myös hyväksyviä, rakastavia ihmissuhteita. Edes yhden.

Kiitos jälleen lisäksi tulleista vastauksista.

Tämä viimeisin ero on tuore, mutta olimme aika etäisiä suhteen aikana: vaikka se kesti useamman vuoden, tapasimme vain noin pari kertaa kuussa. Aiemmat parisuhteeni ovat olleet intensiivisempiä, ja jokaisen välissä olen pitänyt taukovuoden tai pidempään. Olen juurikin halunnut uskoa tuohon "nollauskuvioon", siis että pitää olla riittävä aika yksin ennen uutta yritystä. 

Pahoin vaan pelkään, että tämä toimintataktiikka on ollut mulle ennemmin huono. Tauon aikana on tupannut kertymään latautuneita odotuksia ja toiveita, jotka sitten kohdistuu voimalla seuraavaan huolella valittuun tapailukumppaniin. Kun tähän lisää toisen mantran, eli että älä luovuta liian helpolla tai vaadi toiselta liikoja, on tuloksena näitä ahdistavia suhteita. Tältä se ainakin musta nyt vaikuttaa. Mietin, että jos nyt kokeilisin siten erilaista tekniikkaa, että en pitäisi mitään taukoja vaan lähtisin tutkailemaan avoimemmin ja ei-niin-valmiiksi-päätetyin mielin.

Tähän mennessä en ollut päätynyt tapailemaan miehiä, joilla jo oli lapsia, koska käytännössä kaikki tällaiset ilmoittivat lapsilukunsa olevan täynnä. Toki nyt tilanne on siinä mielessä erilainen, että tuskin pystyn enää omia lapsia saamaankaan. Pieni haaveenpilkahdus on silti jäljellä, enkä ole ihan varma, mitä siitä pitäisi ajatella ja tuntea. Ymmärrän nimittäin myös, että lapsia nimenomaisesti haluaville miehille en itse ole mahdollinen kumppani.

Harrastuksia ja kavereita ehdottaneille: ilman muuta nämä ovat hyvästä, ja molempia onneksi elämästäni löytyy. Silti koti ja arki tuntuvat autiolta semmoisella jatkuvalla ja perustavanlaatuisella tavalla: rakkaita ystäviä voi nähdä vaikkapa useammankin kerran viikossa, mutta mulla on kaipuu vielä konkreettisempaan elämän jakoon ja läsnäoloon. Ymmärrän kiittämättömyyden kalskahduksen tässä: olen kyllä kiitollinen kaikesta siitä, mitä jo on, ja ymmärrän sen paljouden. Siltikin, olisin halunnut perheen.

Aavistan että useampi miettii, miten voi päätyä useaksi vuodeksi tapailemaan jotakuta vain silloin tällöin tällaisista lähtökohdista. Voin vastata vain, että vähän kerrassaan. Tuossa edellisessä suhteessa oli jatkuvasti ilmassa, että asian tila muuttuu, mutta ei se vain muuttunut. Lopulta mies väsyi yhä ahdistuneemmiksi käyneistä kyselyistäni, ja pehmentävien puheiden sijaan totesi että nyt riitti. Vaikka tuntui ja tuntuu yhä pahalta, luulen tämän kääntyvän helpotukseksi.

Miten tämmöistä voi jatkossa ehkäistä? Jos kaikki sujuu toisen kanssa periaatteessa hyvin, mutta suhde ei etene, niin missä kohtaa pitäisi kylmästi itse se katkaista? En edelleenkään tiedä. Alkuun olen aina käynyt keskustelun, jossa puhutaan, mitä tulevaisuudelta toivotaan. Lisäksi eksäni ovat järjestään suhteemme jälkeen perheellistyneet toisen kumppanin kanssa. 

Sellaisia pohdintoja, terveisin ap

Me ollaan kaikki tietysti erilaisia, mutta itselle mielekkäiden asioiden tekeminen. Mulla on aikuisia lapsia, pidetään yhteyttä ja nähdään aika usein, mutta heillä on jo omat elämät. Olen eronnut 8 vuotta sitten ja tällä hetkellä sinkku.

Tykkään matkustella, teen muutaman päivän - parin viikon reissuja. Kesäkauden ulkopuolella 2-3 päivää jossain max. 3 tunnin lentomatkan päähän. Miksi? Koska Euroopan isoissa kaupungeissa on aina ihmisiä viikonloppuisin liikkeellä, myös talvisin. Minulle riittää, että saan nähdä ihmisiä, kuulla iloista puheen sorinaa ja vaihtaa muutama sana jonkun kanssa ohimennen. Kävelen paljon ja koluan kirkkoja, joissa tykkää ihan vaan istua hetken. Sielläkin on muita ihmisiä istumassa. Iltaisin käyn syömässä tai vaan rentoudun, en siis lähde baareihin tms. Kotiin päästyä voikin alkaa miettimään, minne seuraavaksi. 

Mutta ymmärrän hyvin, että jollekulle tämä ei riitä tai ei ole sitä, mitä haluaa, mutta kerron nyt vaan, mikä tuo mulle sisältöä elämään. Lasten lisäksi mulla on muutama hyvä ystävä, joille voin soittaa koska tahansa ja puhua mistä vaan. Kaipaan kuitenkin vaihtelua vähän yksitoikkoiseen arkeen. Sesongin ulkopuolella voi saada muutaman päivän reissuja todella halvalla, etenkin jos voi lähteä arkiviikolla, kun jaksaa kytätä appeja. 

Vierailija kirjoitti:

Tämän ei ole tarkoitus olla suolaa haavoihin, mutta ap:n kannattaa miettiä, miksi on jäänyt parisuhteisiin miesten kanssa, jotka eivät ole olleet hänestä tarpeeksi kiinnostuneita tai halukkaita sitoutumiseen. Hyvä, vastavuoroinen parisuhde on  mahdollista löytää vielä. Mutta ilmeisesti olet tuhlannut aikaasi vääriin miehiin. Ennen kuin rupeat miettimään deittailun aloittamista uudelleen, pohdi ensin omia toimintatapojasi, kaavoja, joita olet toistanut, ja virheitä, joita olet tehnyt miesrintamalla ja suhdekuvioissa. Jatkossa vältät niitä.

Suhteeseen tarvitaan kaksi. 

Mä pohdin omia toimintatapojani, kiintymyssuhdemallia, tunnelukkoja ja traumasiteitä avioeron jälkeen, kävin myös eroseminaarin ja koin, että tunnistin omat ongelmalliset toimintatapani ja heikot kohtani. Sitten aloin seurustelemaan ja kerroin omasta mielestäni rehellisesti ja avoimesti miehelle, mitkä ovat heikkoja kohtiani ja mihin kaipaan tukea. No mitäpä kävi? Miehen ongelmalliset toimintatavat, jotka aktivoituvat kun ihminen stressaantuu, olivat juuri sellaisia, jotka iskivät niihin mun heikkoihin kohtiin. Suhteen päätyttyä olin vihainen itselleni, että näin kävi, mutta nyt olen hyväksynyt, että en olisi voinut pystyä parempaan. Että sopii yrittää välttää, takeita mistään ei silti ole.