Kaverisuhteet vaikuttavat jo lapseni nukkumiseenkin

Nro 38 jatkaa, että tyttöäni kiusattiin siitä miten hän puhui eli muutettiin muualta Suomesta eri murrealueelle. Aiemmalla paikkakunnalla oli monilla heppa- tai keppariharrastus, mutta uudessa paikassa näitäkin haukuttiin. Omalle puhetavalleen ja murteelleen  nyt ei mitään voi, ei se kiusaaminen lähde välttämättä ollenkaan kiusatun tekemisistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja välillä ei. Pari tyyppiä porukasta on hänelle aika lailla ilmaa yhä. Ratkaisevaa siis että on jotain i

"Itsereflektio on äärimmäisen tärkeää ihmissuhteiden muodostamisessa ja niiden ylläpitämisessä. Aihe on tabu, mutta kyllä YLEENSÄ kiusaamiseen liittyy myös sen uhrin oma käyttäytyminen jollakin lailla."

Se on just näin. Vaarassa on erityisesti lapset kuten omani, kenellä ei ole sisaruksia tai samanikäisiä serkkuja tmv. Eli vertaisia kenen kanssa turvallisesti harjoitella sitä mitä kavereissa sietää ja mitä itsessä on kavereille siedettäväksi. Muutaman kuukauden tuo tilanne vaati ihan analyyttistä käsittelyä minulta ja mieheltäni, mutta lopulta henkinen voima ja entistä vahvempi itsetunto tuli lapsestani itsestänsä; kas kun huomaa että pärjää ja menestyy ilman muiden validointia -mikä voisi olla nostattavampaa? Neuvoisin ap, että juuri nyt kerro mikä lapsessasi on ihanaa ja ainutkertaista ja miksi hänellä on edessään ihan kaikki mitä vaan haluaakin saavuttaa. Vahvista siis ensin hyvää. Sitten kun hän on valmis, käykää läpi mitä tapahtui ja mikä oli oma osuus asioiden kääntymiseen tuohon suuntaan. Ei tee hyvää jos ihmisen on vaikeaa nähdä itsessään kehittämisen paikat ja siinä just nimenomaan vanhemmat voi auttaa, koska meidän rakkaus ei vaadi heiltä täydellisyyttä niin kuin itsensä rakastaminen joskus nuorella vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lyhyellä tähtäimellä helppo ratkaisu antaa jäädä kotiin, mutta ei kannata tavaksi ottaa. Osa lapsista ja nuorista mökkiytyy yllättävän nopeasti ihan täysin, varsinkin jos kaverisuhteet puuttuu. Sitten heitä ei enää parikymppisenä saa millään ilveellä lähtemään edes kauppaan, kävelylle saati opiskelemaan tai töihin. Nähty on, teen tällaisten ihmisten kanssa töitä.

Tilanteenne kuulostaa tosi ikävältä ja toivottavasti saatte apua siihen ja otetaan vakavasti ammattilaisten toimesta. Lasta on hyvä rohkaista vaikeuksista huolimatta jatkamaan koulunkäyntiä.

Huonoin vaihtoehto antaa jäädä kotiin. Tuolla tavalla lapsi oppii että ei mieleinen vaihtoehto voidaan jättää toteuttamatta. Kouluun ja viestiä myös koululle että onko siellä huomattu vaikka kiusaamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja välillä ei. Pari tyyppiä porukasta on hänelle aika l

 

Eikö se ole vanhemman homma opettaa jo ihan taaperolle miten muiden kanssa ollaan? Päiväkodissa opetellaan, koulussa opetellaan. Miten voi tulla 15-vuotiaana vastaan? 

Pyydä teille lapsia kylään, vaan yksi vieras kerrallaan, yritä tällä tavalla saada syntymään hyvä suhde lasten välille. Kun sä huomaat että leikit jonkin tietyn lapsen kanssa sujuu paremmin kun muiden, niin ylläpidä tiivisti suhdetta. Lapsi voi tarvita apua löytääkseen oman parhaan ystävän, mutta pienellä vaivalla sellainen yleensä löytyy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis onko kaveruus muuttunut kiusaamiseksi vai mitä tässä tapahtuu?

Joka tapauksessa, vähän vastauksesta riippuen, voisi olla hyvä vaihtaa ympyröitä. Koulun vaihtaminen?

On. Tai se on tosi sekavaa. Välillä on päiviä, että kaikki menee hyvin, mutta tosi tosi usein mun lapsi jätetään ulkopuolelle. Esim just eilen oli tilanne, että olivat sopineet, että menevät treenien jälkeen vielä yhdelle kaverille, mutta treeneissä oli tää lapsi sanonut, että ei voikaan tulla, kun sisko on sairaana. Kaikki oli muka lähteny kotiin, mutta puolen tunnin päästä mun lapselle on lähetetty snäppejä, missä kaverit hengailee yhessä. Tota on ollu nyt ihan tosi paljon sen jälkeen kun t

Tapahtuu. Hyvä pointti. Kun mua vaan vähän pelottaa, että jos tää tilanne pahenee, kun yritän selvittää tätä kaikkien kanssa. Mutta en mä halua, että mun lapsi kärsii. Se tuntuu ihan hirveän pahalta nähdä, kun oma lapsi itkee kotona että muut ei haluu olla hänen kavereitaan ja syyttää itseään. Ja välillä mä oon huomannu, että mun lapsi ei ees halua puhua tästä ja väittää että ei oo ongelmia, mutta just öisin valvoo ja sellasta. Ap

Sitäkin voisi miettiä, että viekö ne sinun tunteet "liikaa". Se lapsuus kun on välillllä melkoista kompurointia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkä ikäinen lapsi? 

13. Ap

Eikö yläkoulussa löydy rinnakkaisista uusia kavereita. Mun lapsi ainakin löysi valinnaisissa. 

Koulun muuttaminen ei usein onnistu. Yritimme nelosluokalla vaihtaa. Ei onnistunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja väl

"Eikö se ole vanhemman homma opettaa jo ihan taaperolle miten muiden kanssa ollaan? Päiväkodissa opetellaan, koulussa opetellaan. Miten voi tulla 15-vuotiaana vastaan? "

Ja kuitenkin nimenomaan teini-ikäisillä on paljon tuota ulkopuolelle jättämistä ja suoranaista kiusaamistakin tietysti. Teini-ikäisen mieli on herkkä ja mieliala ja itsetunto aiempaa herkempi ottamaan iskua. Tiedät varmaan mainiona kasvattajana kotoakin tämän, että aiemmin niin avoin lapsi ei kohta enää puhukaan aiheesta x tai y, suuttuu pienistä tai murjottaa omassa huoneessaan. Oletko ajatellut, ettei se personaassa tapahtunut muutos tai persoonassa tutut teini-iän myötä kärjistyneet kuprut näy kodin ulkopuolella mitenkään? Toiset sitten ajattelee että teini-ikä on kasvua mitä enimmissä määrin ja kokee siinäkin hetkessä kasvattajan vastuunsa, toinen taas ajattelee, että höh menipäs kasvatukseni pieleen kun lapsi ei enää käyttäydykään kuten nuorempana ja pudottaa hanskat. Näiden kasvattajien nuoria näkee sitten paljon tuijottamassa kännykkäänsä yksinäisyydessä kuin zombit tai haistelemassa liimaa jossain epämääräisissä porukoissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kiusaamistahan tuo on. Tosi ikävää. Löytyiskö lapsellesi jotain muita kavereita koulusta tai sen ulkopuolelta, ehkä niiden entisten kanssa turha enää hengailla kun ovat noin ääliöitä. Tosi piinallista on nykyään noiden älylaitteiden kanssa, kun missään ei saa olla rauhassa. 

Täällä on kyllä melko pienet piirit kun on vaan yksi yläkoulu ja kaikki varmaan ainakin tietää toisensa. En mä tiedä että mistä hän niitä uusia kavereita saisi. Mua harmittaa tosi paljon kun kesällä oli kaikki niin hyvin ja sitten kun koulu alko niin alko tää sotkukin... Sitten kun mun lapsi kysyy multa että onko hänessä jotain vikaa ja selvästi syyttää itseään tuosta. Kun mä oon tämän uuden lapsen äidillekin soittanut että tää on nyt sen jälkeen alkanut niin voisiko jutella lapsensa kanssa, auttoi ehkä viikoksi ja sitten taas jatkui. Vaikea uskoa, ettei syy olisi tämän uuden

Murrosikä vaikuttaa lasten käytökseen ja tulee myös helpommin ongelmia kavereiden kanssa. Tuon ikäiselle pitää opettaa että asiat hoituu puhumalla. Kaverilta voi suoraan kysyä miksi on tehnyt tai sanonut jotain ja miltä se sinusta on tuntunut. Eikä todellakaan olla koulusta pois sen takia että kavereiden kanssa ei aina suju. Tuon ikäinen lapsi myös selviää koulussa päivän vaikka ei olisi nukkunut hetkeäkään yöllä, hänen pitää itse oivaltaa että nukkuminen öisin on järkevämpää kuin asioiden pohtiminen. Mä olisin yöllä käskenyt takaisin nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja väl

Eikö se ole vanhemman homma opettaa jo ihan taaperolle miten muiden kanssa ollaan? Päiväkodissa opetellaan, koulussa opetellaan. Miten voi tulla 15-vuotiaana vastaan? 

Nuoren orbitofrontaalinen aivoalue fuskaa. Murrosikäisten aivojen etuotsalohko on keskenkasvuinen. Se tarkoittaa, että hänen on vaikea hallita impulssejaan, ja hänet on helppo aivopestä tai yllyttää tekemään typeryyksiä. Aikuiseen verrattuna, siis. Ja niitä impulsseja ja aivopesijöitähän tämän päivän nuoren maailmassa riittää.

Vierailija kirjoitti:

Pyydä teille lapsia kylään, vaan yksi vieras kerrallaan, yritä tällä tavalla saada syntymään hyvä suhde lasten välille. Kun sä huomaat että leikit jonkin tietyn lapsen kanssa sujuu paremmin kun muiden, niin ylläpidä tiivisti suhdetta. Lapsi voi tarvita apua löytääkseen oman parhaan ystävän, mutta pienellä vaivalla sellainen yleensä löytyy.

Leikit...Ei nyt puhuta mistään viisivuotiaista. 

Vierailija kirjoitti:

Nro 38 jatkaa, että tyttöäni kiusattiin siitä miten hän puhui eli muutettiin muualta Suomesta eri murrealueelle. Aiemmalla paikkakunnalla oli monilla heppa- tai keppariharrastus, mutta uudessa paikassa näitäkin haukuttiin. Omalle puhetavalleen ja murteelleen  nyt ei mitään voi, ei se kiusaaminen lähde välttämättä ollenkaan kiusatun tekemisistä. 

Minua kiusattiin varhaisnuorena murteesta myös. Mielestäni se oli absurdia, mikä kiusaamisenaihe joku opittu puhetapa nyt edes on. Joten en ottanut sitä mitenkään, nauroin tai pyöräytin silmiä. Lällättely loppui lyhyeen.

Vierailija kirjoitti:

 Hae, joku diagnoosi ja syytä ongelmista neuroepätyypillisyyttä.

Diagnoosia ei niin vaan "haeta" ja mitä se hyödyttäisi.

Älä takerru niin paljon lapsen ongelmiin, lapsi ylireagoi, ja sinä myös. Parempi opettaa lapselle itsetuntoa ja kunnioittamaan itseään, mielummin yksin kuin huonossa seurassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja väl

Eikö se ole vanhemman homma opettaa jo ihan taaperolle miten muiden kanssa ollaan? Päiväkodissa opetellaan, koulussa opetellaan. Miten voi tulla 15-vuotiaana vastaan? 

Nerokasta. Miten tätä ei ole kukaan aiemmin keksinyt? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä lyhyellä tähtäimellä helppo ratkaisu antaa jäädä kotiin, mutta ei kannata tavaksi ottaa. Osa lapsista ja nuorista mökkiytyy yllättävän nopeasti ihan täysin, varsinkin jos kaverisuhteet puuttuu. Sitten heitä ei enää parikymppisenä saa millään ilveellä lähtemään edes kauppaan, kävelylle saati opiskelemaan tai töihin. Nähty on, teen tällaisten ihmisten kanssa töitä.

Tilanteenne kuulostaa tosi ikävältä ja toivottavasti saatte apua siihen ja otetaan vakavasti ammattilaisten toimesta. Lasta on hyvä rohkaista vaikeuksista huolimatta jatkamaan koulunkäyntiä.

 

Huonoin vaihtoehto antaa jäädä kotiin. Tuolla tavalla lapsi oppii että ei mieleinen vaihtoehto voidaan jättää toteuttamatta. Kouluun ja viestiä myös koululle että onko siellä huomattu vaikka kiusaamista.

Ensinmäisen kerran jälkeen kynnys jäädä kotiin laskee.  Koululla on velvollisuus selvittää poissaolojen syitä ja ne poissolot voi johtaa lastensuojeluilmoitukseen.

Joo ei tietenkään kotiin jäädä. Tässä on mitä parhain tilaisuus opettaa lapselle oman arvon tuntoa, joka ei riipu siitä mitä joku manipuloiva, pahantahtoinen harppu tai hänen miellyttäjänsä ovat hänestä mieltä. Kuulostaa tylyltä, mutta on täyttä totta -ne jotka ovat nuorena eniten olleet riippuvaisia kavereiden ihailusta /kaverimäärästä, ovat aikuisena varsin keskinkertaisia. Menestyjillä on ehkä se pari luottoystävää, ehkä perhe, ja muuten lähinnä välinpitämätön asenne siihen mitä puoliksi vieraat satunnaiset ihmiset heistä ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemusta oman lapsen osalta tuollaisesta. Jätettiin kokonaan kaveriporukasta aivan yhdenäkin. Olin tukena sen verran kun nyt pystyin, keksin vähän reissua ja tekemistä ja kannustin harrastamaan. Pari viikkoa oli aika synkkää mutta siitä se nousu alkoi. Lapsi alkoi jutella että miten hän näkee oman osuutensa tapahtumiin ja miten hänellä on nyt aikaa ja tilaa kehittää itseään. Urheili ja kävi koulua, ignorasi vanhat kaverit aivan täysin. Kannustin uskaltamaan muitten seuraan, vaikka se toki vähän itsensä markkinointia ja mieliksi olemista aluksi vaatiikin. Juteltiin toooodella paljon. Sitten alkoi muodostua se uusi kaveriporukka ja lapsi on entistä vahvempi, fiksumpi, itsevarmempi ja myös kykenevämpi itsereflektioon. Vanhat kaveritkin on koputelleet nurkilla, välillä poika hengaa heidän kanssaan ja välillä ei. Pari tyyppiä porukasta on hänelle aika lailla ilmaa yhä. Ratkaisevaa siis että on jotain i

Muistan, että minun ala-asteella varmaan puolet tytöistä oli vuoron perään hyljeksittynä. Jättivät ulkopuolelle, juorusivat olemattomia ja aiheuttivat draama. Itse olin hyvin itsenäinen ja asiat hyvin kotona, joten en paljoa olkaani kohauttanut, ja joissakin viikoissa meni ohi. En tiedä miten meni ohi tai mistä syystä muilla.

Kuitenkin valitettavan yleistä ja ihmiseläimelle tyypillistä käytöstä. Ryhmän sisäisistä valtataisteluista kyse. Joku pönkittää omaa asemaansa kyykyttämällä heikoimpia, toiset liian nössöjä mennäkseen virtaa vasten jne. Lapset ei myöskään tajua tekojensa seurauksia.

Muistan, että minun ala-asteella varmaan puolet tytöistä oli vuoron perään hyljeksittynä. Jättivät ulkopuolelle, juorusivat olemattomia ja aiheuttivat draama. Itse olin hyvin itsenäinen ja asiat hyvin kotona, joten en paljoa olkaani kohauttanut, ja joissakin viikoissa meni ohi. En tiedä miten meni ohi tai mistä syystä muilla.

Kuitenkin valitettavan yleistä ja ihmiseläimelle tyypillistä käytöstä. Ryhmän sisäisistä valtataisteluista kyse. Joku pönkittää omaa asemaansa kyykyttämällä heikoimpia, toiset liian nössöjä mennäkseen virtaa vasten jne. Lapset ei myöskään tajua tekojensa seurauksia.

Eli tuo kaikki mitä nyt tapahtuu on ihan normaalia kasvukipuja. Joo, ei varmaan tunnu kivalta, mutta sitä kutsutaan elämäksi. 

Itsetunto vaikuttaa elämän kaikkiin osa-alueisiin. Itseluottamus määrittää, minkälaisia mahdollisuuksia näkee itselleen sekä miten ihminen voi henkisesti ja fyysisesti. Huono itsetunto paitsi nakertaa sisäisesti, myös oireilee kehossa, ihminen voi kärsiä erilaisista jännitystiloista, kivuista ja univaikeuksista, jos hän ei viihdy nahoissaan eikä usko itseensä. Heikoimmillaan itseluottamus on usein nuorempana, silloin, kun ihmisen identiteetti on vielä hauras eikä elämänkokemusta ole kertynyt.

onko pakko olla kaveri näiden sirkku seppojen kanssa vaikkei taho.