Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?

Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti. 

Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä. 

Tässä syitä: 

1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.

2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta. 

3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.

4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.

Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)