Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?
25.09.2025 |
Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti.
Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä.
Tässä syitä:
1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.
2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta.
3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.
4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.
Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)
Kommentit (122)
Tuo anoppi tuntee turvattomuutta, kun on jäänyt yksin. Siksi hän on niin kiinni pojassaan. Ja miniää inhottaa, tietenkin. Eihän hän voi mitenkään käsittää tällaista asiaa. Hänellä on edessään vielä vuosikymmeniä, ennen kuin alkaa tajuta.
Vanhoille ihmisille voi tulla pelkotiloja, kun tietävät ja kokevat olevansa jo heikkoja ja voimattomia. Mutta vanhan ihmisen pitäisi nuorempien mielestä olla omaehtoisia, vahvoja ja itsevarmoja. Jos miniä sairastuu, hän saa tukeutua mieheensä, mutta anoppi ei vastaavassa tilanteessa saa tukeutua poikaansa. Anopin pitää olla vahva pärjääjä ja elää yksinään omaa elämäänsä.
Tähän kaikki tähdätkäämme!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei kaikki kommentoijat tajunneet pointteja. Kun oli puhetta pankin/ vakuutusyhtiön vaihdosta. Ei puhuta viisikymppisen omista, vaan vanhus ei anna omiaan vaihtaa.
Vanhempieni vakuutukset oli vain netin kautta hoidettavia If: ssä. Ei konttoria lähimaillakaan. Omalla paikkakunnalla olisi toisen yhtiön konttori, autoa vanhempani kolhivat tosi usein lopuksi. Eivät itse osanneet niitä juttuja netissä, minun piti ne netissä hoitaa. Mutta ei mitenkään suostuneet vaihtamaan lähikonttoriin.. vaikka siellä olisivat itse saaneet asiansa puhumalla hoidettua
Ihan puhelimella on ifin kanssa asiat hoituneet. Tosin en ole autoa kolhinut mutta kytkin kärähti viime talvena, savu nousi konepellin alta. Soitin ifin "hätänumeroon" ja sieltä hankkivat hinausauton , joka viiden minuutin päästä soitti minulle. Ihan varmaan hoituisi puhelimessa ja etanakirjeillä korvausasiatkin. Olen samoja ikiä mutta lapset eivät sotkeennu asioihini enkä.minä heidän.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi kuulosta normaaleilta vanhuksilta. Ikä ei tule yksinään. Siinä vaiheessa olet vaikeuksissa, kun vanhuksille tulee psykiatrisia ongelmia, harhaluloiduutta ja psykooseja.
Ei sellaisia kaikille tule. Vanhempani elivät yli 90 v. eikä heillä mitään psykooseja ja harhaluuloisuutta ollut koskaan. Nivelrikkoa ja prostataa heillä oli mutta tietysti puhuivat eri asioista kuin ollessaan 50 vuotiaita aikoinaan.
Ennen vauvaa en edes tietänyt miten aikuiset lapset vihaavat vanhempiaan ja ovat hyvin lapsenomaisia vielä.
En ole läheinen lasten kanssa, he elävät perheineen omaa elämäänsä. Vaikka olen 79 en ole apua vielä tarvinnut, isänsä kuolemankaan jälkeen. Hirvittää ajatella jos joskus menen huonompaan kuntoon ja tarvitsisin apua. Jos lapsistani kuoriutuu vanhusvihaakat ja miniöistä anoppivihaajat.
Nyt kyllä olenkin muuttamassa ydinkeskustaan hissilliseen pieneen asuntoon jossa kaikki on lähellä mitä tarvitsen. Kaupat, teatteri, konsertit, kirjasto, teeveyskeskuskin
78-vuotias isäni on virkeä ja hyvävointinen, hoitaa itse asiansa, mutta kyllä se ikääntyminen alkaa näkyä ja kuulua. Jutut junnailevat samaa rataa ja muistellaan viisikymmentä vuotta vanhoja juttuja ja ihmisiä, joita en ole ikinä tuntenut. Asutaan naapureina, joten monta kertaa viikossa nähdään. Mutta olen ajatellut sen niin, että ei isäkään tuossa loputtomiin ole ja siksipä nyt vain koetan kestää, vaikka tosiasiassa mitään kestämistä ei tuossa nyt olekaan, ainakaan toistaiseksi.
Isä ei käytä nettiä ja siinä olen apuna, muuten ei ole tarvinnut apuna juuri olla. Äitini kuoltua isä vain opetteli laittamaan ruokaa, vaikka toki jotain osasikin.
Kaikkea en toki kerro isälle, varsinkaan jos on kysymys jostain monimutkaisemmasta, hänen kokemusmaailmansa ulkopuolella olevasta asiasta. Isä ei aina ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan. Olen vain huomannut, että jos hän jää ns. väärään käsitykseen jostain asiasta, niin se on sitten niin. Jonkinlainen joustavuus on kadonnut, vaikka isä on ollut aina hyvin suvaitseva ja ajassa kiinni. Kai se ikääntyminen vain hidastaa ajattelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ennen vauvaa en edes tietänyt miten aikuiset lapset vihaavat vanhempiaan ja ovat hyvin lapsenomaisia vielä.
En ole läheinen lasten kanssa, he elävät perheineen omaa elämäänsä. Vaikka olen 79 en ole apua vielä tarvinnut, isänsä kuolemankaan jälkeen. Hirvittää ajatella jos joskus menen huonompaan kuntoon ja tarvitsisin apua. Jos lapsistani kuoriutuu vanhusvihaakat ja miniöistä anoppivihaajat.
Nyt kyllä olenkin muuttamassa ydinkeskustaan hissilliseen pieneen asuntoon jossa kaikki on lähellä mitä tarvitsen. Kaupat, teatteri, konsertit, kirjasto, teeveyskeskuskin
Iso osa omistakin ongelmista olisi ratkennut sillä, jos äiti olisi suostunut muuttamaan keskustaan hissitaloon isän kuoleman jälkeen. Sinne olisi ollut helppo minunkin mennä kylään tai hoitamaan asioita. Ei, hän halusi jäädä omakotitaloon, jonka vaatimia töitä hän ei pysty huolehtimaan. Kauppaostoksiinkin minä tarvitsen miehen apua, sillä sinne ei pääse järkevästi julkisilla. Onneksi on kiltti mies, joka kuskaa.
Kyllä tämä onnistuu kaiken ikäisiltä. Äitini sai minut nuorena, 18v. Aina kun hänelle tuli joku tasakymmen-syntymäpäivä (30, 40. 50 jne), hän vaan valitti että "kyllä sulla nyt hyvin menee, mutta odotas kun pääset minun ikään niin..." Ja kun minä täytin 30, 40, 50 jne ja jatkoin hyvinvoimista häntä sapetti vaan entistä enemmän ja valitus vaan koveni ja hänen seurassaan oli erittäin raskasta olla. Luulen, että äiti eli pelkällä pahalla sisullansa lähes 90-vuotiaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt ei kaikki kommentoijat tajunneet pointteja. Kun oli puhetta pankin/ vakuutusyhtiön vaihdosta. Ei puhuta viisikymppisen omista, vaan vanhus ei anna omiaan vaihtaa.
Vanhempieni vakuutukset oli vain netin kautta hoidettavia If: ssä. Ei konttoria lähimaillakaan. Omalla paikkakunnalla olisi toisen yhtiön konttori, autoa vanhempani kolhivat tosi usein lopuksi. Eivät itse osanneet niitä juttuja netissä, minun piti ne netissä hoitaa. Mutta ei mitenkään suostuneet vaihtamaan lähikonttoriin.. vaikka siellä olisivat itse saaneet asiansa puhumalla hoidettua
Olen eri, mutta isäni nimenomaan valitti minulle kun olin itse esim. vaihtamassa pankkia paremman asuntolainaehtojen vuoksi. Totta kai isä sai itse tehdä miten halusi ja olla vaihtamatta tms., mutta kun valitus koski nimen omaan minun tekemiäni valintoja jotka erosivat hänen valinnoistaan.
^ Lisään vielä että valitus on ehkä liian laimea sana, voisi ennemmin käyttää sometermiä "jyrähti". Minulle tulee aina isä mieleen kun otsikoissa on "Nyt jyrähti Kalervo Kummola".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttua, tuttua.
Minulla on äiti, joka on ihan samanlainen. Raskainta tässä on ollut tajuta se, että hän ei siitä enää tule muuttumaan. Hän on kuin pikkulapsi, jolle kerta toisensa jälkeen saa selittää asiat selkokielellä, mutta lapsi sentään lopulta oppii. Äiti ei opi. Hetken aina näyttää että hän ymmärtää asioita ja kykenee kehittymään, mutta ei. Sama levy alkaa pyörimään koko ajan.
Eniten minua rasittaa se valitus yksinäisyydestä. Hänellä olisi mahdollisuuksia halutessaan seuraan. Mutta hän keskittyy valittamaan asiasta minulle. Hän myös ei tunnu muistavan yhtään mitä työelämä on ja mitä pienet lapset siinä ohessa on - kun ei vaan riitä aika. Oma mummoni, hänen äitinsä, vietti viimeiset kymmenen vuotta yksin katsellen lapsen lapsiensa yo-kuvia. Äiti ei ehtinyt käymään kun oli kiire. Vaikka osin oli jo eläkkeellä silloin.
Enpä tiedä. Ei kai sille mitään voi. Täytyy yrittää taakanjakoa veljeni kanssa, mutta hänkin on aina kiukkuinen kun asiasta puhuu. Kukaan ei jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
Haista narsku paskat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo on hyvin epätyypillistä, ainakin minun tuntemilleni vanhuksille. Olisiko kyseessä tosiaan alkava muistisairaus, tms?
Esimerkiksi sairauksien vatvominen ja elämän surkuttelu. On totta että pieni osa ihmisistä harrastaa tuota koko ikänsä, mutta tuolle ikäluokalle ja erityisesti miehille on tyypillistä että sairauksia hävetään ja ne salataan viimeiseen saakka.
ehkä asiat menee "ohjekirjan" mukaan...kun aika jättää heidät on helpompi jatkaa elämää.Luulen että suurin osa ihmisistä tuntee näin, jotkut vaan salaavat sen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me oltaisiin viety omaa äitiä sukulaisiin muutama vuosi sitten, kun isä kuoli. Äiti olisi päässsyt käymään vanhempiensa haudalle ja lapsuuskotiinsa, jonne hänen sisaruksia olisi tullut paikalle. Ei halunnut. Nyt äiti marisee, kun ei edes vanhempien haudalle pääse käymään eikä näe sisaruksiaan. Ei siis pääse, koska ei enää kykene istumaan autossa tunnin ajomatkaa. On kateellinen parempikuntoisille sisaruksilleen, kun heitä viedään sinne ja tänne. Tuntu pahalta kuunnella miten heillä on paremmat lapset mitä hänellä. Äiti ei edes huomaa miten paljon me tehdään hänen eteensä.
Sitten kun tulet itse vanhaksi ja sairaaksi niin olet ehkä samanlainen tai ehkä vaivut masennukseen, etkä jaksa puhua mitään. Turha arvostella kun ei tiedä miten ikäväksi ihmiseksi itse muuttuu. Kiitä luojaa, että pärjäävät etkä joudu vielä heidän asioitaan hoitamaan. Eivät sentään vielä höpertele, karkaile kotoa ym.
Sitten tietysti voit taas ihmetellä, että miten ihmeessä ovat tällaisiksi muuttuneet, kun eiväthän he ennen ja taidanpa nyt pistää välit poikki.
Kuten laulussa sanotaan; "sä pelkäät sen kanssa, mä elän sen kanssa".
Se on helppoa ulkopuolelta päivitellä miten joku nyt käy negatiiviseksi joidenkin kolotusten yms seurauksena. Toinen juttu onkin sitten elää niiden kanssa, mahdollisesti vuosikymmeniä.
Ja rehellisesti sanottuna mä ihmettelen ettei suurempi osa vanhuksista ole paljon töykeämpiä, kun katsoo minkälainen asenne heitä kohtaan on pitkälti yhteiskunnallisella tasolla. Tuhistaan, kun kassalla kestää vähän kauemman tai jos liikkuminen ei ole enää yhtä nopeaa kuin nuorempana. Hyvä ettei poliitikkoja myöden toivota heidän kuolemaa, kun heidän olemassaolonsa ei ole pelkästään positiivista.
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tuon ikäiset ovat vielä töissä.
Ja useimmat kuolleet tuossa iässä.
Tutulta kuulostaa, mutta samalla huomaan, miten onnekas tavallaan olen ollut. Ihan siksi, että meidän lähisuvussa oli vuosikymmeniä tapana viettää niin joulut, pääsiäiset, vaput jne kuin kaikien syntymäpäivät ja nimipäivätkin yhdessä. Tästä seurasi, että joka kuukausi oli vähintään yhdet kekkerit. Muulloin en sitten vanhempiini mitään yhteyttä pitänytkään. En käynyt kylässä enkä edes soitellut. Ihan riittävän usein oli tapaamisia muutenkin. Ja noissa kekkereissä oli aina muitakin paikalla eli oli aika sama, kuunteliko vai oliko vain omissa ajatuksissaan. Pandemia sitten muutti tilanteen ja nuo kekkerit jäi pois. Samaan aikaan vanhempieni kunto alkoi myös heikentyä. Isällä liikuntakyky ja äidillä muisti. Olivat silloin jo 90+.
Mä olen aina ollut sellainen, että hyvin vähän kerron omia kuulumisiani vanhemmilleni. Ihan siksi, että äitini oli varsinainen hölösuu - periaatteessa ehkä ihan hyvällä tavalla - mutta jos jotain kerroin, koko suku tiesi sen ennenkuin ehdin edes kissaa sanoa. Jos jotain ovatkin joskus mun kuulumisistani kyselleet, olen vastannut jotain ympäripyöreää. Sairastuin jo 34-vuotiaana nivelreumaan ja krempat on olleet mulle tuttuja siitä lähtien. En mä ole niistä vanhemmilleni kertonut eivätkä ole koskaan mitään niistä kysyneetkään. Krempoistani olen puhunut lääkäreille tai sitten joissain tapauksissa vertaistukiryhmissä. Tuskin mun ystäviänikään kiinnostaisi kuulla, miten paljon mulla milloinkin on kipuja, joten miksi kiinnostaisi vanhempianikaan. Vanhempani ovat kyllä omistaan aina avautuneet mulle, mutta vähän luulen, että siihenkin vaikuttaa mun sairaanhoitajataustani. Siskolleni he ovat aina näyttäneet sen hyvinvoivan ja pärjäävän puolen itsestään ja mulle taas sitten sen kremppaisen ja apua tarvitsevan puolen. Vaikka tämä onkin ollut vähän puuduttavaa, mä olen osannut suhtautua vanhempiini kuten sairaanhoitaja potilaisiin. Sanonkin aina, että laitan sairaanhoitajan lakin päähäni, kun menen vanhemmillani käymään.
Pandemian alettua ja vanhempieni kunnon heikennyttyä heidän elinpiirinsä muuttui hyvin suppeaksi. He tavallaan muuttuivat mökkihöperöiksi ja heidän elämänsä alkoi pyöriä vain kodin seinien sisällä ja oman napansa ympärillä. Maailman tapahtumat lakkasivat kiinnostamasta ja siten ei ollut enää juurikaan muita puheenaiheita kuin he itse. Äidilläni oli aikoinaan mainio huumorintaju, mutta se katosi muistisairauden myötä. Äiti on nyt jo kuollut ja välillä kaipaan aikaa, kun äidin kanssa yhdessä naurettiin. Mutta se aika jäi taakse jo monta vuotta ennen äidin kuolemaa. Isän luona kun olen käynyt, hän pitää aina 1,5 tunnin luennon jostain itse valitsemastaan aiheesta. Useimmiten jostain työuraansa liittyvästä, josta en ymmärrä hölynpölyä, koska olen ihan eri alalla. Tai saattaa kertoa pitkiä tarkoita ihmisistä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Isälle kuitenkin riittää, että olen kuuntelevinani ja aina välillä sanon "aivan", "aha" tai jotain vastaavaa. Kun se 1,5 tuntia on kulunut, lähden kotiin. Ymmärrän, että vuosia neljän seinän sisällä olleella vanhuksella on tarve saada puhua ja hänelle on yhdentekevää, kuka se ihminen on, jolle puhua. Joskus se olen minä, joskus se on siskoni, joskus siivoysfirman tyypit ja joskus, kun taloyhtiössä tehdään jotain remontteja, ne remonttimiehet. Lapsenlapsensa käyvät aika harvoin, soittelevat sillointällöin.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä tämä onnistuu kaiken ikäisiltä. Äitini sai minut nuorena, 18v. Aina kun hänelle tuli joku tasakymmen-syntymäpäivä (30, 40. 50 jne), hän vaan valitti että "kyllä sulla nyt hyvin menee, mutta odotas kun pääset minun ikään niin..." Ja kun minä täytin 30, 40, 50 jne ja jatkoin hyvinvoimista häntä sapetti vaan entistä enemmän ja valitus vaan koveni ja hänen seurassaan oli erittäin raskasta olla. Luulen, että äiti eli pelkällä pahalla sisullansa lähes 90-vuotiaaksi.
Lisään tähän vielä sen, että äidilläni ei ollut mitään sairauksia tai kolotuksia joista edes valittaa, verenpainelääkityksellä mentiin loppuun asti.
Yrität viedä heitä "kaikkialle" kuten museoon, matkoille sukuloimaan jne. Ja aina joku syy, ettei voi.
Itse asiassa se syy on se, ettei he enää jaksa. Sitä on vaikeata selittää nuoremmille niin, että he ymärtäisivät. Kyse ei ole pelkästään fyysisten voimien hupenemisesta, vaan ihan henkistenkin. Ei jaksa enää innostua eikä kiinnostua. Ne asiat ei tunnu enää kovin tärkeiltä. Ihan sama kuin se, että joku viisikymppinen ei enää jaksa lähteä bilettämään mihinkään festareille, vaikka kuinka pyydettäisiin ja vaikka kuinka olisi nuorempana ollut aina menossa ja viihteellä. Vaikka fyysinen kunto hyvin riittäisikin, niin kiinnostus puuttuu, jotkut festarit ei tunnu enää niin mielenkiintoisilta. Ja kun niistä vaan jankutetaan, menee se viiimeinenkin into.
Jotkut vanhukset ei koe sitä ulkona liikkumistakaan kovin virkistävänä enää. Johan sitä on elämässään kävellyt ja juossut tarpeeksi. Liikunta on tietysti aina hyväksi, mutta jos se on tervanjuontia, niin eikö vanha ihminen jo saisi olla ilman sitä tervaa?