Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?
25.09.2025 |
Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti.
Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä.
Tässä syitä:
1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.
2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta.
3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.
4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.
Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)
Kommentit (98)
Ihmiset vanhenevat niin eri tavalla. Pääasiassa vanheneminen ei kuitenkaan ole mitään herkkua kaikkine vaivoineen ja pelkoineen, joten vähän myötätuntoa toivon. Eihän sitä kiva ole kuunnella, mutta voisiko antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Menee hetki, ja vanhempasi ovat kokonaan poissa. Tämä on nyt yksi vaihe heidän ja myös sinun elämässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo on ihan ymmärrettävää että he pelkäävät sairauksia ja rajoitteita. Mutta jatkuvat tutkimukset eivät ehkä hyvä, jos alkaa olemaan liikaakin. Ehkä toivovat lohdutusta ja ymmärrystä, tukea. Ja nuoruuden sekä terveyden toive on normaali. Ehkä me kaikki pelkäämme jotain, ettemme kelpaa ja haluamme nuoruuden takaisin. -Normaalia elämää silti olisi parempi elää kuin pelkkä pelko, pelko rajoittaa myös ajattelua hieman. Osa iäkkäistä ei halua asua laitoksessa yhden hengen huoneessa, komenneltavana tai kommuunissa. Saati sairaalassa. Ehkä voitaisi kehittää asioita niin, että kaikille on vammoista huolimatta kodikasta ja oma rauha.
Tässähän sekä vanhukset että jälkikasvu yrittävät kääntää kelloa käymään takaperin. Nyt olisi aika omaksua uusi kehitystehtävä itselle ja keskittyä tarjoamaan vanheneville turvallisuudentunnetta. Jos siihen vaaditaan verhojen pesu 2x vuoteen, siitä kieltäydytään kohteliaasti, ja sanotaan, että nyt alkaa olla aika hankkia yleisverhot, jotka sopivat molempiin vuodenaikoihin. Eli autetaan heitä ymmärtämään tilanne, mutta tehdään se lämpimästi. Jos käytös on sitä luokkaa, ettei tällainen ole mahdollista, sitten käsissä on vakavampaa strategiaa vaativa ongelma. Missään nimessä ei pidä jäädä silloin itse avuttoman lapsen rooliin, vaan päätösvalta siirtyy toteuttavalle portaalle. Jos lapsia ei kuunnella, värvätään sukua, naapureita, vanhoja kavereita tms puhumaan järkeä ja esittelemään uusia ajatuksia niin, etteivät ne tule ensimmäistä kertaa lapsilta.
Mites minä vanhempana kunnostaudun kun en käy lääkäreissä enkä valita vaivojani? Lapseni ja lapsenlapseni patistelevat miltei joka kerta lääkäriin tarkistamaan terveyteni ja kokeisiin. Miltei suuttuvat kun sanon, että en mielelläni ota säännöllistä lääkitystä elle ole pakko ja en halua välttämättä nyt käydä kokeissa ja lääkärissä, koska silloin juuri alkaisi nuo jatkuvat kontrollikäynnit ja reseptien uusimiset jne.
Ole seuraillut ikäisiäni niin heillä on jatkuvasti milloin mikin aika mihinkin terveydenhoitopaikkaan. Kun kerran menee vanhemmiten lääkärille ja tehdään perusteelliset kokeet niin melko varmaa on nippu lääkereseptejä ja jatkokäyntejä loppuiän.
Siksi monella vanhalla ihmisellä ajatukset ja puheet menevät näihin terveysasioihin kun se on keskeinen osa heidän elämäänsä.
Kuulostaa mieheni äidiltä... Leskirouva kun on, niin hän myös takertuu poikaansa kuin puolisoon, soittelee pikkuasioista useita kertoja päivässä ja haluaa että mies yöpyy siellä vähän väliä.
Mua inhottaa. Puistattaa.
Vierailija kirjoitti:
On ymmärrettävää, että 80-vuotias on erilainen kuin 50-vuotias. Se on luonnon laki. Loppupuolella elämää 30-vuotta ikäeroa tekee paljon. Sanotaan, että vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhentaa.
Itse olen päätellyt, että lapsille on vaikeaa kohdata vanhemman vanheneminen. Ensiksikin haluaisivat heidän pysyvän samanlaisina kuin ennen. Vahvana ja pystyvänä tukipilarina. Toisena on vaikeaa kohdata man vanhemman vanhenemisen ja muuttumisen kautta oma ikääntymisensä. Tajuaa omankin rajallisuutensa.
Kun vanhemmat ovat elossa sitä ei voi väistää etteikö joudu kohtaamaan ikääntymisen, hiipumisen ja lopulta kuoleman. Sama on edessä taas vastaavasti nyt 50-vuotiaan ihmisen omilla lapsilla jos heitä on. 30 vuotta menee loppuajassa yllättävänkin nopeasti. Edellyttäen tietenkin, että ollaan kanssakäymisessä keskenään.
Juuri niin, luonnon laki et vanhenemme kaikki, olkaa hyvät ihmiset tyytyväisiä niin kauan kun vanhempanne ovat kutakuinkin kunnossa, toista se on sitten, jos muisti menee tai sairaudet ja raihnaistuminen tulee. Miksi valitella ja ihmetellä vanhempien käyttäytymistä ja toimintoja, jos kuitenkin vielä jotenkin pärjäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Miten ihmeessä aikuinen ihminen kertoilee vanhemmilleen noinkin tarkkaan asioita? Luojan kiitos lapseni eivät rasit minua vakuutuksillaan ja raha-asioillaan. Enkä minä heitä niillä enkä sairauksillani enkä kotitöilllään. 80 v
Vauvapalsta ei petä. On se tietenkin erityisen (liian) tarkkaan kerrottu, jos vanhemilleen mainitsee esimerkiksi käydessä tai puhelimessa, että on kilpailuttanut vakuutuksia tai vaihtanut pankkia. Tai tulee puhe mobiilisovelluksista.
Eihän se tietenkään mitenkään välttämätöntä ole, mutta jos kysellään kuulumisia, niin kyllä pankin vaihto tai vakuutusten kilpailutus voi tulla esille jos se on juuri silloin tavatessa ollut ajankohtainen.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa mieheni äidiltä... Leskirouva kun on, niin hän myös takertuu poikaansa kuin puolisoon, soittelee pikkuasioista useita kertoja päivässä ja haluaa että mies yöpyy siellä vähän väliä.
Mua inhottaa. Puistattaa.
Yöpyy?
Yöpyy?!
Olen sanaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa mieheni äidiltä... Leskirouva kun on, niin hän myös takertuu poikaansa kuin puolisoon, soittelee pikkuasioista useita kertoja päivässä ja haluaa että mies yöpyy siellä vähän väliä.
Mua inhottaa. Puistattaa.
No nyt päästiinkin pääasiaan, anoppiin. Oma äitihän on täydellinen. Miestäsi ei saa äitikulta Inhoittaa, hänhän os perhettämme, joka viikko läsnä ja lomat äitikullan kanssa. Ainoo oikee mummo.
Ehkä heillä on pikkuasioita koska miehesi on leskiäidin perikunta.
No joo, kyllä tuossa listassa tuttua on, omat vanhemmat noin 85v ja onneksi pystyvät vielä okt (lue koti) asumaan. Annan kyllä heille tukea asioiden hoidossa mutta ovat sitä sodanajan sukupolvea että "itse pitää pärjätä" asenteella mennään. Asuminen kotona vielä onnistuu kun he täyttävät sopivasti toinen toisiaan: äiti hoitaa köksän ja pyykin, isä kaupassa käynnin. Pieni pelko tässä on että olen ainokainen ja jos minulle sattuu jotakin niin joutuu minun lapset ehkä sitten ottamaan koppia heistä. Että pikku pelolla aina saa vastata puhelimeen kun kotoa soitetaan että mitähän nyt on sattunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se eri asia jutella asioista kuin kuunnella kieltoja ja määräyksiä. Jos viisikymppinen lapsi kertoo vanhemmalleen harkitsevansa pankin vaihtoa, niin ei siinä tarvitse mitään jyrähdystä miten sellaista ei tehdä. Pankin vaihtaminen on yleisluontoinen asia keskustella. Muuten siinä käy melko pian niin, että kun vanhempi kysyy kuulumisia, lapsi vastaa "eipä tässä kummempia" ja keskustelu tyrehtyy siihen. Onhan se surullista, jos vanhemman viimeisten vuosien aikana hänellä ei ole mitään keskusteltavaa oman lapsensa kanssa. Aikuiseen lapseen pitää suhteutua aikuisena eikä pitää häntä aina pienenä. Tuotakin voi harjoitella ajoissa, viimeistään sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Normaalisti kehittyneet lapset eivät joka asiaansa kerro kotonaan kun ovat vuoden olmeet itsenäisiä.
Tässäkin keskustelussa huomaa että aikuisilla laps
Vai niin. Mistä sitten puhutaan, Kauniista ja rohkeistako? Vai Salatuista elämistä? Mitä sitä sitten ollenkaan mennä käymään, jos koko vierailun ajan pitää istua tuppisuuna ja kuunnella miten naapurin Mairella on syöpä ja toisen naapurin Kallella eturauhasvaivoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se eri asia jutella asioista kuin kuunnella kieltoja ja määräyksiä. Jos viisikymppinen lapsi kertoo vanhemmalleen harkitsevansa pankin vaihtoa, niin ei siinä tarvitse mitään jyrähdystä miten sellaista ei tehdä. Pankin vaihtaminen on yleisluontoinen asia keskustella. Muuten siinä käy melko pian niin, että kun vanhempi kysyy kuulumisia, lapsi vastaa "eipä tässä kummempia" ja keskustelu tyrehtyy siihen. Onhan se surullista, jos vanhemman viimeisten vuosien aikana hänellä ei ole mitään keskusteltavaa oman lapsensa kanssa. Aikuiseen lapseen pitää suhteutua aikuisena eikä pitää häntä aina pienenä. Tuotakin voi harjoitella ajoissa, viimeistään sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Normaalisti kehittyneet lapset eivät joka asiaansa kerro kotonaan kun ovat vuoden olmeet itsenäisiä.
Tässäkin keskustelussa huomaa että aikuisilla laps
Mistä sinä aikanaan keskustelit omien vanhempiesi kanssa? Jos he kysyi sinun kuulumisia, niin mitä vastasit?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Miten ihmeessä aikuinen ihminen kertoilee vanhemmilleen noinkin tarkkaan asioita? Luojan kiitos lapseni eivät rasit minua vakuutuksillaan ja raha-asioillaan. Enkä minä heitä niillä enkä sairauksillani enkä kotitöilllään. 80 v
Vauvapalsta ei petä. On se tietenkin erityise
Jos ei pidä siitä, että tulee palautetta, niin silloin ei kerro. Itse kerroin lopulta todella vähän.
Miksi pitää antaa palautetta, jos aikuinen lapsi kertoo jotain omasta elämästään? Teettekö te samoin, kun oman ikäluokan ystävä kertoo asioistaan? Hirveä arvostelu ja moittiminen vaan niskaan sillekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän varsin hyvin ap:tä. Anoppi on muuttunut tuollaiseksi, paitsi että hän ei omasta mielestään kärsi sairauksista tai krempoista, vaikka ei kuule enää kovinkaan hyvin ja valittaa jatkuvasti miten lehtiin painetaan nykyisin niin pientä pränttiä. Jostain syystä kuitenkin soittelee terveysneuvontaan, ja neuvoo itse ammattilaisia että miten nivelrikko johtuu vähäisestä voin syönnistä tms.
Hänen luonaan vierailu on ollut viimeiset pari vuotta aika raskasta. Anoppi ei ole muistisairas, hän on vain muuttunut iän myötä itsekkääksi ja ilkeäksi. Kääntää ihan minkä tahansa keskustelunaiheen itseensä. Kommentoi toisten ulkonäköä, elämäntapoja jne arvostellen. On katkera. Soittaa miehelleni valitellen, ettei pojalla taida olla tälläkään viikolla aikaa katsoa keittiön työtasoa ja niin mieheni joutuu jo kuudetta kertaa sanomaan, että hän tosiaan ehdottaisi että vaihdetaan uusi taso kun ei sitä vanhaa linoleumia oikein voi enää siistiksi korjata. Ja taas anoppi toteaa että jaa, hänen täytyy miettiä, ja jättää asian kunnes taas parin kk kuluttua soittaa ja marisee samaa.
Surullista on, että muistan millainen hän oli vielä 10 vuotta sitten ja tiedän anopin vanhojen ystävien tapaavan yhä toisiaan ja nauttivan elämästä niissä puitteissa missä voivat. Sen sijaan anoppi jättäytyi sosiaalisista kuvioista koronan myötä ja roikkuu nyt meissä ja mieheni veljen perheessä kuin hukkuva.
Omat vanhemmat vasta noin 70v ja olen myös huomannut että heidän kanssa ajan viettäminen on muuttunut todella raskaaksi. Puhuvat vain sairauksista ja valittelevat elämän kurjuutta mutta eivät halua tehdä mitään sen korjaamisen eteen. Katkeria ja kateellisia niille sukulaisille joilla menee paremmin. Tuntuu että en oikein edes tunne heitä enää, ikävä sitä aikaa kun pystyimme juttulemaan muistakin asioista.
Se on vanhuutta, elämän loppua.
Hiukka perspektiivi muuttuu, kun tietää, että aikaa on enää vähän
Onhan tämä aika raskasta.
Äiti on ruvennut kaatamaan kaikenlaista, ilmeisesti huolellisesti henkisesti hilloamaansa, vääryyden kokemusta ja karmeuksia minun päälleni.
Kun sitten olin sitä mieltä, että tämä ei oikein sovi, niin sitten alkoi äkkiä tuikata näitä pskoja keskustelun sekaan. Äkkiä, etten ehtisi siihen mitään kieltävää sanoa.
Sieltä sitä sitten pukkaa epäilyttävää vauvan kuolemaa josku 40-luvulla, mahdollista sukulaisen i.mur haa tai kuinka sisko on jotain rahoja kähminyt äidin hoidon perusteella. Tai ainakin joku on sanonut pahasti vuonna -73.
Isällä taas on kuvitelma, että olen etäpääte, joka toteuttaa kaikki suunnitelma. Kivet pitäisi siirtää rautakangella pihasta toiseen pihan kulmaan! Lipputanko pitää pystyttää! Perämoottori pitää myydä! Heinät pitää niittää talon vierestä! Vanha maakellari pitäisi täyttää maalla! Hiekkaa pitää kuljettaa kottikärryllä! Risusavotta, ovat seisseet kasalla jo vuoden!
Ja hän suuttuu aika pahasi, kun ihan yksinkertaisesti sanon, että osan näistä voin tehdä, mutta suurin osa on turhaa.
Tämä on aika raskasta, en muista vastaavaa omista isovanhemmistani, vaikka he olivat vanhempia ja kävin heitä auttamassa.
No, näillä mennään loppuun asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onhan se eri asia jutella asioista kuin kuunnella kieltoja ja määräyksiä. Jos viisikymppinen lapsi kertoo vanhemmalleen harkitsevansa pankin vaihtoa, niin ei siinä tarvitse mitään jyrähdystä miten sellaista ei tehdä. Pankin vaihtaminen on yleisluontoinen asia keskustella. Muuten siinä käy melko pian niin, että kun vanhempi kysyy kuulumisia, lapsi vastaa "eipä tässä kummempia" ja keskustelu tyrehtyy siihen. Onhan se surullista, jos vanhemman viimeisten vuosien aikana hänellä ei ole mitään keskusteltavaa oman lapsensa kanssa. Aikuiseen lapseen pitää suhteutua aikuisena eikä pitää häntä aina pienenä. Tuotakin voi harjoitella ajoissa, viimeistään sitten, kun lapsi muuttaa pois kotoa.
Normaalisti kehittyneet lapset eivät joka asiaansa kerro kotonaan kun ovat vuoden olmeet itsenäisiä.
T
No en ainakaan raha-asioitani selittänyt tai yksityiskohtaisesti tärkeän työni twhtäviä ja ongelmia
Puheenaihetta oli vanhusten asiat,mitä tahtoivat kertoa, kävelylenkit, luonto, marjastus, isän uimiset, srkn kerho, kaupungin katutyöt,vanhan rakennuksen purku, uusi kauppa, voi voi, yleisiä asilitahan on vaikka kuinka.
Vaikkei vaadikaan että vanhan ihmisen pitää kuunnella just minun omia asioitani ja neuvoakin vielä.
He ovat vanhoja. Ehkä se on ihan luonnollista, että tuossa iässä käännytään jo sisäänpäin ja keskitytään siihen omaan puuhaamiseen ja vaivoihin kaiken maailman kotkotusten sijaan, joista monet eivät heitä tule enää koskemaan.
Minä huomasin isäni vanhentuessa, että se entinen henkilö alkoi haihtua vähitellen. Ensin hävisi kiinnostus viihteeseen ja ajankohtaisiin ilmiöihin, sitten ei pysynyt perässä enää monimutkaisissa asioissa, taito omaksua uutta heikentyi jne. Nyt keskustellaan yli 90v. isän kanssa vain tutuista ja selkeistä arkisista asioista, hän höpöttää vanhoista ajoista ja minä nyökkäilen. Se on sellaista asteittaista luopumista ja se pitää hyväksyä.
Normaalisti kehittyneet lapset eivät joka asiaansa kerro kotonaan kun ovat vuoden olmeet itsenäisiä.
Tässäkin keskustelussa huomaa että aikuisilla lapsilla on paljon opittavaa itsenäistymisen suhteen.