Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?
25.09.2025 |
Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti.
Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä.
Tässä syitä:
1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.
2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta.
3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.
4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.
Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)
Kommentit (98)
Siis 50 v ihmiset menee 80 v vanhemmilleen kuin 8 v lettiää, kuule äiti, semmosta ja semmosta mulle on sattunut. Ja raha-asiani ovat näin ja noin. Haluamatta kuunnella vanhuksen huolia. Enää ei saa ilmaiseksi sokeriliuskoja, laboratorio muutti hankalaan paikkaan, kirjastoauto lopetti täällä käymisen.
Tietenkin nuokin on aikuisen lapsen kannalta turhaa tietoa ja keskustelunaihetta. Ihan niinko äidille miten hankalaa on kun työsovellus muuttui taas ja sirkku ei opi sitä jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja ajatuksia täälläkin, eivät tahdo hyväksyä (myöntäneet tämän ihan ääneen) omia vaivojaan ja faktaa, että ikääntyvät. Olen koittanut kehoittaa keskittymään johonkin fiksumpaan kuin mahdollisten vaivojen pähkäilyyn ja katastrofiajatteluun. Ulos ei voi mennä esim. kävelylle, koska joko on liian kuuma, kylmä, sateista tai liikaa lunta/jäätä. Olen ostanut nastakenkiä ja antanut jumppavinkkejä, pyytänyt matkoille / sukuloimaan / museoon. Aina jokin syy ettei voi.
Jotenkin ei jaksa herua sympatiaa omien vaihdevuosien myrskyssä.
Ja mitä tulee huolehtivaisiin vanhempiin niin oma teini-ikäni muistan kun meillä juoksi kaiken maailman juopporetkueet pitkin viikkoa, eipä ollut auvoisaa silloinkaan.
Vierailija kirjoitti:
Joo, paitsi minun äitini on sillä vivahteella että hän tekeytyy sairaaksi, ja tämän roolin varrella välttelee kaikkea hänelle epämukavaa. Aina on huono olo ja uhkaa pumpusta ottaa, jos esimerkiksi oma sisko tulee paikkakunnalle ja joutuisi tapaamaan tai joutuisi itse lähtemään toiselle paikkakunnalle reissuun. Äidilläni on siis satunnaista ja harmitonta, lääkkeillä parissa tunnissa ohi menevää eteisvärinää. Äitini tykkää luennoida, että hänen kardiologinsa on nimenomaan kieltänyt häneltä lentämisen sekä tavaroiden nostamisen ja kantamisen, oikeastaan kaiken mitä äitini ei haluaisi tehdä.
Itse on jotenkin havahtunut siihen, että näinhän se on aivan aina ollut. Aina on ollut joku poikkeustilanne, minkä vuoksi ei ole ollut aikaa ja voimavaroja muulle kuin sille minäminälle. Eläkkeelle jäännin jälkeen on keskitytty viimeiset viisitoista vuotta sairastamaan, vaikka lääkityksinä on tasan verenpaine- ja kolesterolilääkkeet sekä v
Kuulostaapa kovin tutulta.
On ikävystynyt ja vain minun seura kelpaisi. Kun olisi tilaisuus mennä jonnekin ja tavata sukulaisia ja ihmisiä, ei sitten millään menisikään muuta kuin minun kanssani. Pystyy ja jaksaa vielä liikkua, kävellä kolmisen kilometriä aivan hyvin, käyttää julkisia kulkuvälineitä.
Kun sitten lähden mukaan niin reissussa ja kyläillessä kuiskuttelee pian minulle, että lähdetään jo pois, mitä varten tarjotaan näin isoja annoksia ruokaa jne. niin, että saan hävetä ja reissuista jää huonot fibat. Aivan kuin olisi kateellinen minun muille antamastani huomiosta kyläpaikassa.
Vierailija kirjoitti:
Se on vanhuutta, elämän loppua.
Hiukka perspektiivi muuttuu, kun tietää, että aikaa on enää vähän
Joo mutta kato vanhan ihmisen pitäisi osata kohdata oma tuhoutumisensa ylevällä tyyneydellä, ettei vain lapsikullalle tule paha mieli. Sellaista on empatia nykyään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
Ensin ovat hoitaneet sisaruksia, sitten omat lapset ja siihen päälle omat vanhemmat, sitten lapsenlapset niin eiköhän suoda vähän enemmänkin ihan vaan omat asiat ?
Meidän perheessä nämä n. 75 -vuotiaat ovat kyllä vieneet omat lapsensa 1970-luvulla omille vanhemmilleen maalle hoitoon ja jääneet itse kaupunkiin töihin ja lomalle. Pyörähtäneet maalla samalla kun lapset ovat olleet pari kuukautta mummolassa. Me viisikymppiset kyllä muistamme ne maalaiskesät mummolassa, ei paljon vanhempia näkynyt :)
Sitten kun saivat lapsenlapsia 2000-luvun alussa monilla oli niin paljon omia menoja ja matkoja, että eivät apua edes tarjonneet. Ne omat lapset kun oli katsos hoidettu jo..... Täysin ovat unohtaneet kuinka paljon omat
Täysin sama kokemus. Ei saatu me lapset samaa "palvelua" kuin nämä vanhempamme. Itsekin olin joka koulun loma isovanhemmilla, kesällä pidempään. Vanhemmat toki töissä tai sitten lomailivat kavereidensa kanssa aikuisten lomia ja hoitivat parisuhdettaan.
Eivät käyneet omia vanhempiaan auttamassa kuin vikana vuotena.
Me ruuhkavuosissa emme saaneet juuri mitään apuja. Surullista. Nyt pitäisi jaksaa itse auttaa, ei taida olla voimavaroja enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No, nyt kannattaa aloittaa harjoittelu omaa tulevaa vanhuutta ajatellen. Turha rutina pois ja iloisesti rallatellen kuoloa kohden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jo on aikakin aloittaa tuon ikäisillä pyörimään oman navan ympärillä. Vai pitäisikö vielä 50 vuotiasta paapoa ?
Ehottomasti vanhusten ajatusten pitää pyöriä viiskymppisen ympärillä. Mitä sitä nyt omia vaivojaan miettimään, sehän olisi itsekästä.
Varmasti salaa toivovat, että kuolisivat pois kiusaamasta jälkikasvua. Joskus tulee ihmeteltyä, että miten viisikymppiset voivatkaan olla niin kehittymättömiä aivotoiminnaltaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika normi 80 kybästen juttuja noi. Älä välitä niin paljon, eikä ehkä kannata tavata niin usein. Rajaa sillä tavalla heidän käytöstä. Kuolevat kuitenkin muutamien vuosien sisällä.
Mitäpä jos antaisit hieman armoa vanheneville vanhemmillesi. Oikeasti uskon, että aloitus on provo, niin epäempaattinen jopa huvittavuuteen asti se oli. Nuo harmilliset muutokset kuuluvat ikääntymiseen. Keho - johon tosiaan myös kuuluvat aivot - ikääntyvät. Et itsekään tule olemaan enää parhaimmillasi ja kovin kehittymiskykyinen kasikymppisenä eikä tarvitsekaan.
Ikätoverisi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on vanhuutta, elämän loppua.
Hiukka perspektiivi muuttuu, kun tietää, että aikaa on enää vähän
Joo mutta kato vanhan ihmisen pitäisi osata kohdata oma tuhoutumisensa ylevällä tyyneydellä, ettei vain lapsikullalle tule paha mieli. Sellaista on empatia nykyään.
Olen samaa mieltä, että pitäisi kohdata ylevällä tyyneydellä. Käytäntö on sitten jotain muuta.
Toivon itse pystyväni parempaan, mutta sen sitten aika näyttää. Pään lahoaminen voi tämän ylevän aikomuksen pilata.
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
Ikävä kyllä tämä on aika luonnollinen polku vanhuuteen. Olen monen vanhuksen kohdalla seurannut sitä, kuinka heidän maailmansa vain pienenee ja pienenee, kunnes jäljellä on vain oma napa ja sen ympärillä pyörivät asiat. Surullista seurattavaa, mutta sama kohtalo odottanee minuakin, jos riittävän vahaksi elän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikään ei ole niin vaikeaa kuin luopuminen. Esim.muutto omasta kodista pois. Elämä kapenee kun tulee vanhaksi,suurimmalla osalla. Myös aivot alkavat kutistua, jolloin ei ihan oikeasti pysty omaksumaan tämän päivän asioita! Jos et jaksa auttaa talon pidossa, ota joku apulainen. Sanot että en jaksa. Siinä se! Ja: ja suurin osa meistä kuitenkin toivoo tulevansa vanhaksi! Harva haluaa kuolla eläkkeen ekana päivänä!
Sen kuuluu olla tätä. Me ollaan luopumassa vanhemmistamme, tällä kertaa lopullisesti, ja he meistä. Ei kauheasti eroa teini-ikäisistä, jotka eivät jaksa vanhempiaan eivätkä vanhemmat teinejään. Ei olisi irtautumista jos elettäisiin ikuisessa symbioosissa. Elämänkaari kulkee kulkuaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä aloin luovuttaa tietyllä tavalla joskus 55-vuoden iässä.
Mitään kovin kummoista vikaa minussa ei ollut, mutta aloin viimein vanheta.
Kestävyys alkoi laskea. Kun ryynäsi viikon tunturissa, piti levätä monta päivää. Otteluissa ei enää pärjännyt nuorisolle ja oli ilmeistä, että en enää pystynyt pieksemään koko baarillista juoden samaan aikaan olutta vasemmalla kädellä. Hidastuin hiljakseen älyttömästä nopeudesta ja suorituskyvystä tavalliseksi tallaajaksi.
Tetriksen tulokset laskivat. Kevyttä ajatuksen urautumista alkoi ilmetä, mutta siitä pääsi kuitenkin äkkiä eroon vain puhumalla muiden kanssa. Uusien asioiden opetteluun kuluva aika moninkertaistui. Työssä alkoi tulla toisinaan pieniä virheitä aikaisemman käsittämättömän virheettömyyden sijaan. Joidenkin, melko ilmiselvien asioiden havaitsemiseen alkoi mennä kolminkertainen aika.
Onhan tämä henkisesti hieman raskasta, sitä on muuttunut puolijumalasta ihan tavalliseksi pulliaiseksi kymmenessä vuodessa.
Seuraavaksi luvassa on tavallisesta pulliaisesta vanhukseksi, ja se ole ei mitenkään tavattoman mieltäylentävää kehitystä.
Kuten joku täällä sanoikin, toivon myös että pää ei lahoa niin pahasti, että en osaa ottaa vanhuutta kunnialla vastaan.
Minä ymmärrän ap.ta. Elämäni helpottui kummasti, kun vanhempani kuolivat. Viimeiset vuodet olivat pelkkää auttamista ja antamista, ja se oli yhtä rasittavaa kuin pikkulasten vanhempana. Sitä on vain toisen ihmisen käytettävissä.
Olin myös erittäin läheinen äitini kanssa, eikä hänessä ollut mitään ns. Vikaa, mutta niin se vain on, että elämä kuristuu loppua kohden. Koin erittäin raskaana, kun minun piti tulla tekemäön hänen luokseen turhanpäiväisiä tehtäviä: vetämään lakanoita - vaikka en ymmärrä mitä hyötyä siitä oli. Tai nostelemaan tyhjiä säilytyslaatikoita hyllyltä toselle, jotta saa enemmän tilaa - vaikka äidillä ei ollut mitään, mitä laittaa alahyllyille. Yhtä ainutta viinimarjaa en ole äitini kuoleman jälkeen kerännyt, enkä yhtä ainutta tavaraa mökillä peittänyt.
Nuo esimerkit ovat pieniä, mutta kokonaisuutena se oli rasittavaa. Kertoa omista asioista, mutta tajuta, ettei toinen ymmärrä. Kuunnella samoja juttuja aina uudelleen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
Ikävä kyllä tämä on aika luonnollinen polku vanhuuteen. Olen monen vanhuksen kohdalla seurannut sitä, kuinka heidän maailmansa vain pienenee ja pienenee, kunnes jäljellä on vain oma napa ja sen ympärillä pyörivät asiat. Surullista seurattavaa, mutta sama kohtalo odottanee minuakin, jos riittävän vahaksi elän.
Muistan omasta lapsuudestani 60-luvulta, kun alle kouluikäisenä olin välillä naapurimummojen hoivissa, niin siitähän hekin keskenään puhuivat: mitä vaivoja oli kelläkin, kuka oli viimeksi kuollut ja mihin ja millaista oli nuoruus ennen sotia.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää antaa palautetta, jos aikuinen lapsi kertoo jotain omasta elämästään? Teettekö te samoin, kun oman ikäluokan ystävä kertoo asioistaan? Hirveä arvostelu ja moittiminen vaan niskaan sillekin.
Vanhuksen aivot rappeutuvat pikkuhiljaa, asenne jyrkkenee. Ovat lopulta kuin teinejä, aina oikeassa ja kommentoimassa.
Vanhempien vanhuus on roolien kääntymistä päinvastaiseksi. Joillakin se näkyy psyyken rapistumisena joillakin fysiikan. Vuorovaikutus on lähes samanlaista kuin lastenkin kanssa ja se vuosikymmenien aikuismainen, tuttu ja turvallinen kohtaaminen, yksinkertaisesti vain on erilaista. Kyse ei ole aina muistisairauksista, vaan aivotkin vanhenevat ja väsyvät, hidastuvat siinä kuin kehokin.
Reaktiot seuraavassa polvessa ovat usein pettymystä purkavaa vihaisuutta, karttelua, tapaamisten harventamista, arvostelua, ihmettelyä, jopa hylkäämistä. Omaa asennetta pitäisi pohtia ja ajatella, että suhde yksinkertaisesti nyt muuttuu ja minä jään lapsena aika yksin vanhempien häipyessä yhä enemmän sinne jonnekin vanhuuden maailmaan. Siksi rakkaus heitä kohtaan pitäisi antaa energiaa sietää muutos, mutta myös mietittävä mitä itse jaksaa kun apua tarvitaan yhä enemmän.
Hautaan pian isäni. Rakastin häntä koko sydämestäni, mutta tunnustan miten uskomattoman helpottavaa on nyt tietäessäni että vuosien jännittäminen hänen vuoksensa on ohi. Uskallan avata puhelimeni, eikä siellä ole soittopyyntöjäjä, viestejä sisaruksiltani tai hoivakodista. Minua ei tarvita enää ja vietin eilen ihanan huolettoman päivän reissussa ilman yhtäkään huolen nipistystä palleassani. Ymmärrän ap:n tunteet, mutta voin sanoa että nyt se vanhuusrumba on alkamassa.