Lue keskustelun säännöt.
Ristiriitaiset tunteet omiin ikääntyneisiin (n. 80 v) vanhempiin. Onko muilla samanlaisia tunteita?
25.09.2025 |
Olen 50-vuotias nainen ja ollut koko ikäni hyvin läheinen vanhempieni kanssa. Poislukien parinkymmentä pääkaupunkiseudulla vietettyä vuotta olen myös asunut heidän kanssaan samalla paikkakunnalla suurimman osan elämästäni ja näin ollen ollut tekemisissä heidän kanssa paljon. Rakastan heitä paljon ja arvostan heitä monissa asioissa - erityisesti siinä, miten he ovat olleet läsnä lasteni elämässä - kovasti.
Valitettavasti on kuitenkin todettava, että he eivät mielestäni ole ikääntyneet erityisen arvokkaasti ja tähän liittyen minulla on alkanut tulla myös hieman negatiivisia tunteita heitä kohtaa, ja tämä aiheuttaa itselle jopa vähän syyllisyyttä.
Tässä syitä:
1. Huolimatta siitä, että vanhempani ovat vielä ikäisekseen hyvinkin toimintakykyisiä ja terveitä, pyörii heidän elämänsä hyvin pitkälti sairauksien (omat ja tuttavien), niiden pelkäämisen ja niiden tutkimisen ympärillä. Joka ikisellä tapaamisella keskustelut pyörivät suurelta osin näissä teemoissa.
2. Edelliseen liittyen, mielestäni vanhemmillani ei ole kykyä hyväksyä vanhenemisen tuomia muutoksia / rajoitteita, vaan he haikailevat jatkuvasti nuoruuden perään ja toisaalta voivottelevat omaa kohtaloaan. Tässä on mielestäni jäänyt joku elämän keskeisistä kehitystehtävistä saavuttamatta.
3. Vanhempieni maailmankuva on kaventunut kapenemistaan viime vuodet eivätkä he enää ole millään tavalla kiinnostuneita, mitä maailmassa tapahtuu saatika että siitä jotain ymmärtäisivät. Näin ollen esim. ajankohtaisista asioista keskusteleminen heidän kanssaan on mahdotonta.
4. Vanhempani hyvin mielellään tuovat esille mielipiteensä siitä, miten muiden (erityisesti me lapset ja lapsenlapset) tulisi elää ja millaisia ratkaisuja tehdä elämässä eivätkä myöskään malta olla arvostelematta ja päivittelemättä ratkaisuja, jotka eivät sovi heidän näkemyksiinsä.
Edellä kuvatut esimerkit ovat johtaneet siihen, että en nykyisin erityisen mielelläni enää vietä aikaa heidän kanssaan, koska se on jollakin tavalla kuormittavaa. Tästä puolestaan tulee syyllisyys ja suru, koska tietää ettei yhteisiä vuosia nyt niin kovin paljon enää voi mitenkään olla. Olisi kiva kuulla, jos jollakulla muulla on samanlaisia tunteita omia vanhempia kohtaan. Ovat yhtä aikaa äärimmäisen rakkaita ja äärimmäisen rasittavia :)
Kommentit (98)
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Miten ihmeessä aikuinen ihminen kertoilee vanhemmilleen noinkin tarkkaan asioita? Luojan kiitos lapseni eivät rasit minua vakuutuksillaan ja raha-asioillaan. Enkä minä heitä niillä enkä sairauksillani enkä kotitöilllään. 80 v
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseä alkanut myös jotenkin tympimään se negatiivinen asenne ja pelottaa että tuleeko itsestäkin samanlainen sitten tietyssä iässä kun ymmärtää että viimeisiä tässä kiskotaan. Pelkkää tympääntynyttä huokailua ja "jos vielä huomenna elää"-kommenttia vaan pukkaa.
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Itsekin luouvuin tuossa kilpailuttamisesta noin viisikymppisenä. Hyöty oli vähäinen vaivaan nähden. Ja ei tosiaan pidä mennä tunteisiin, kun vanhemmat ei käyttäydy tismalleen niin kuin itse haluaisi. En minä ainakaan heidän kanssa asu ja sen muutaman tunnin pitäisi kestää niitä "pettymyksen" tunteita.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Omat vanhempani ovat jo 85 vuotta ja olen noita kuvaamisia juttuja kuunnellut/kokenut ian kyllästymiseen asti. Lisäksi vanhempani asuvat härkäpäisesti omakotitalossa vaikka eivät kykene enää pitämään paikkuja kunnossa ei pihalla eikä talossa, vaan minun ja lasteni pitäisi ne hoitaa ja naputusta tulee jos joku ei ole käynyt jotain hoitamassa. Koen tuon aika itsekkääksi, eli jos ei kykene omakotitalossa asumaan ilman jatkuvaa apua olisi mielestäni aika muuttaa muualle eikä vaatia työssä ja lapsiarjessa raatavia lapsiani tai minua 63 vuotiasta miestä jolla jo täysi työ selvitä päivätyöstä ja omien nurkkien kunnossapidosta ramppaamaan monta kertaa viikossa heidän nurkkia hoitamaan. Olen aina pitänyt vanhemmistani mutta nyt se alkaa olemaan vaikeaa.
Oma iäkäs äiti haluaa että ikkunat (ja samalla verhot) pestään keväällä ja syksyllä. Ei ole palvelusta kuitenkaan valmis maksamaan, vaan olettaa että minä kahden lapsen yh tulen hoitamaan asian "ohi piipahtaessa". Hirveä nillitys, jos yritän sanoa, että eikö kerran vuodessa riitä.. ...ikkunat ovat mielestäni keväisen pesun jäljiltä puhtaat, mutta äitini mielestä kunnon ihmiset pesevät ikkunan vähintään kahdesti vuodessa - mitäköhän se naapuritkin ajattelee, jos ikkunat ei ole aina narisevan puhtaat?
Tämä vain yksi esimerkki eläkeläisen pinttyneistä tavoista ja asioista, joihin hän vaatii apua. Kyse ei ole siitä että en auttaisi (toisin kuin veljeni...), käytän hänet kerran viikossa kaupassa, autan IT- ja pankkiasioissa, kuskaan lääkäriin, pesen kylppäriä, hommaan uuden pesukoneen...
Vierailija kirjoitti:
Vanhus on kuin 4-vuotias lapsenlapsi. Sanon, että mummia nyt vähän väsyttää. Lapsenlapsi toteaa iloisena, ei se haittaa, voidaan silti pelata.
Sanon vanhukselle, että nyt vähän väsyttää. Vanhus sanoo, ettei haittaa, tulet vain äkkiä käväisemään.
En ymmärrä mitä tarkoitat. Ehkä ensi kerralla sanot vain että haluan nyt vain levätä kotona rauhassa, niin kaikki ymmärtävät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Omat vanhempani ovat jo 85 vuotta ja olen noita kuvaamisia juttuja kuunnellut/kokenut ian kyllästymiseen asti. Lisäksi vanhempani asuvat härkäpäisesti omakotitalossa vaikka eivät kykene enää pitämään paikkuja kunnossa ei pihalla eikä talossa, vaan minun ja lasteni pitäisi ne hoitaa ja naputusta tulee jos joku ei ole käynyt jotain hoitamassa. Koen tuon aika itsekkääksi, eli jos ei kykene omakotitalossa asumaan ilman jatkuvaa apua olisi mielestäni aika muuttaa muualle eikä vaatia työssä ja lapsiarjessa raatavia lapsiani tai minua 63 vuotiasta miestä jolla jo täysi työ selvitä päivätyöstä ja omien nurkkien kunnossapidosta ramppaamaan monta kertaa viikossa heidän nurkkia hoitamaan. Olen aina pitänyt vanhemmistani mutta nyt se alkaa olemaan vaikeaa.
Itse taas koen, että on täysin luonnollista, että roolit kääntyy toisin päin, auttajista tule
Mä olen joutunut lähtemään omasta kodistani 40-vuotiaana MS-taudin vuoksi koska en päässyt enää yksin yläkertaan jossa oli mm. sauna ja khh. Muutettiin rivariin jossa on huoltoyhtiö. Kyllä, se oli vaikeaa ja kyllä surin sitä, mutta sellaista elämä on. Asioista joutuu luopumaan vaikka kuinka ottaisi päähän. Oli siinä hyvääkin, kun ei jäänyt yhtään asuntolainaa ja samalla muutettiin vähän lähemmäs lasten lukiota. Olisi ollut minulta itsekästä vaatia, että jäädään taloon, rakennetaan kallis hissi tai siirretään pesutilat alakertaan.
sä tuut perässä muista se, onko sun hyvä olla yksin kun sun jalka jo haudassa ei tajuta ja hyväksytä että niin se menee. seurustele heidän ehdoillaan niitä näitä ja hae ne inteluktuellit yms valveutuneet uskonnollisesti ja poliittisesti toisaalta. niinhän lastenkin kohdalla mennään ikätason mukaan.
vielä tuntevat sinut. kohta tulee -kukas sää oot- muistelkaa vanhoja,katsokaa valokuvia ja olette vaan vaikka hiljaa. yhteinen ulkoilu,ruokailu jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina ihmettelen näitä kun minä 80 v olen vielä pärjännyt ihan itse. Lapset yrittää urkkia sairauksistani ja tee nyt niin ja vaadi enemmän terveyakeskuksesta. En mielestäni rasita heitä.
Sukulaisnainen, sinkku, pärjäsi kuolemaansa ilman lapsia, siivouksen tais ostaa.
Minusta tuntuu että täällä liioitellaan koko ajan vanhusten tuottamaa vaivaa. Tutut naapuriparskunnat, useampi, on 85 -90. Kaikki he ajavat autoa, käyvät kaupassa, kummankin ainoat lapset asuvat muualla. En tiedä ostavatko jotain siivousta, sen kummempaa ei ainakaan.
Vierailija kirjoitti:
Itseä alkanut myös jotenkin tympimään se negatiivinen asenne ja pelottaa että tuleeko itsestäkin samanlainen sitten tietyssä iässä kun ymmärtää että viimeisiä tässä kiskotaan. Pelkkää tympääntynyttä huokailua ja "jos vielä huomenna elää"-kommenttia vaan pukkaa.
Miedän vuoro tulee kyllä koskaa omille lapsille. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun 90v äitini ei mitään apuja oikeastaan tarvinnut. Oli virkeä, hoiti kauppareissut taksilla, luki netistä uutisia ja käytti nettiä, kirjoitti omaelämänkerran jne. Tuki- ja liikuntaongelmat haittasivat esim kävelylenkkien tekemistä, oli rollaattori mutta ei käyttänyt sitä kuin tietyssä tilanteessa. Ei kertonut kenellekään että oli keuhkosyöpä joka levinnyt kaikkialle. Menehtyi 6 kuukaudessa sairauden toteamisesta ja vielä edellisenä iltana kävi veskissä.
Kertokaa tekin jotakin positiivista mitä teillä on sanoa yli 65 eläkeikäisistä vanhemmistanne ja muista ihmisistä.
Luulin että aloitus oli provo, mutta nähtävästi ihmisillä voi olla aika rajoittunut ymmärrys elämästä ja sairauksien vaikutuksesta olemiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotkut tuon ikäiset ovat vielä töissä.
jotkut ei. eläkeikä 60-65 keskimäärin, alkaa hiipua, tanssijat 42v, erikoisalat 50-55v. marginaalit enää 80v. eräs kosmetologi-sairaanhoitaja 75v ja kyll sen äkkäsi jotenkin vaikka oli ns terveydenperikuva ollut aina. vanhuus alkoi tuntumaan palveluissa,olemuksessa. ja rippuu alasta mikä kuormittaa mitenkin, onko raksalla-tuki-ja liikuntaelimet pettää, siivoojat, pelastajat, sotilaat-lentäjät vai juristi-tutkijatohtori ollut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Miten ihmeessä aikuinen ihminen kertoilee vanhemmilleen noinkin tarkkaan asioita? Luojan kiitos lapseni eivät rasit minua vakuutuksillaan ja raha-asioillaan. Enkä minä heitä niillä enkä sairauksillani enkä kotitöilllään. 80 v
Meillä on tapana keskustella eri asioista ja osa näistä on tullut esiin ihan sivulauseessa, josta on seurannut viidentoista minuutin monologi miten asiat olisi pitänyt tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tyypillistä narsistisen itsekeskeistä toimintaa tuon ikäluokan ihmisille.
et oot tyhmäääääääääääää ja nolo molo
Onko vähän lapsellista jos odottaa että 80+ ihmiset ovat samanlaisia kuin valittakan ollessa 10-vuotias?
Olisiko helpompaa jos olisivat kuolleet alzheimeriin tai sydäriin alle 70 v.
Kyllä 80 v saa jo olettaa lastensa olevan aikuisia, pärjäävän vaikka vanhus jo keskitttyy enemmän itseensä?
Oma ukkini pysyi loppuun asti virkeänä, elämästä ja maailmasta kiinnostuneena ihmisenä, joka halusi koko ajan oppia uusia asioita. Siksi AP:n kuvaama tilanne myös omien vanhempien kohdalla tuntuu surulliselta. Jotenkin luulin lapsellisesti, että kaikki ihmiset vanhenavat jalosti kuten oma ukki.
Vierailija kirjoitti:
Kohta 4 on niin tuttua! Jotenkin vanhemmilleni ei mene perille, että asioita voi tehdä eri tavalla kuin he ovat tehneet. Esim. kilpailutin vakuutuksia > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu yhtiö X:n asiakkaita. Pankkia ei voi vaihtaa > ei näin voi tehdä kun ollaan vuosikymmeniä oltu pankki Y:n asiakkaita. Mitään mobiilisovelluksia ei voi asentaa (osaavat kyllä käyttää älypuhelimia), koska ennenkin pärjättiin ilman. Olen opetellut sulkemaan korvat kun aiheesta saarnaaminen alkaa.
Kerrot vanhemmillesi "saavutuksistasi" kuin alakoulu ikäinen? :D Ja nyt heidän pitäisi kehua kuin lapsuudessa konsanaan?
Tuntemani vanhukset eivät ole tuollaisia. Ovat hyvinkin aktiivisia ja seuraavat uutisia ja muuta maailmanmenoa.
Sairauksia on, mutta eivät keskity niihin.
Joo, paitsi minun äitini on sillä vivahteella että hän tekeytyy sairaaksi, ja tämän roolin varrella välttelee kaikkea hänelle epämukavaa. Aina on huono olo ja uhkaa pumpusta ottaa, jos esimerkiksi oma sisko tulee paikkakunnalle ja joutuisi tapaamaan tai joutuisi itse lähtemään toiselle paikkakunnalle reissuun. Äidilläni on siis satunnaista ja harmitonta, lääkkeillä parissa tunnissa ohi menevää eteisvärinää. Äitini tykkää luennoida, että hänen kardiologinsa on nimenomaan kieltänyt häneltä lentämisen sekä tavaroiden nostamisen ja kantamisen, oikeastaan kaiken mitä äitini ei haluaisi tehdä.
Itse on jotenkin havahtunut siihen, että näinhän se on aivan aina ollut. Aina on ollut joku poikkeustilanne, minkä vuoksi ei ole ollut aikaa ja voimavaroja muulle kuin sille minäminälle. Eläkkeelle jäännin jälkeen on keskitytty viimeiset viisitoista vuotta sairastamaan, vaikka lääkityksinä on tasan verenpaine- ja kolesterolilääkkeet sekä verenohennuslääke, mikä on vähemmän kuin keskimääräisellä 75-vuotiaalla. Lapsuudessani äitini poti huonoa avioliittoa, teini-iässäni avioeroa, sen jälkeen piti keskittyä uuteen puolisoon, minkä jälkeen väsytttin töissä ja sitten jäätiin eläkkeelle sairastamaan. Ihmettelen, miten minulla meni niin kauan huomata, että eihän mikään noista ollut kuin minäkeskeisen ihmisen antama meriselitys. Jonkinlainen surutyö aiheesta on kesken. Ironisinta on, että äitini on monesti sanonut, että häntä harmittaa kun hän ei koskaan oppinut tuntemaan omaa äitiään tämän eläessä, kun oli sitä kaikkea muuta.
Mulla on vähän samaa ja erityisesti isäni kanssa joka kaataa kaiken pahan olonsa muiden niskaan rähjäämällä ja kiukuttelemalla. Ei ole muistisairaus, vaan perusluonne joka on muuttunut vielä kulmikkaammaksi kun ikää ja vaivoja on tullut.
Äiti on täysin kykenemätön käsittelemään kremppojaan. Ravaa lääkäreillä ja fyssarilla, mutta ei tee harjoituksia joita saa, ei käytä niveltukia joita on kunnasta annettu. Valittaa, kun närästää niin kauheasti, mutta juo valehtelematta pannullisen kahvia joka päivä.
Kuuntelen ja mutisen jotain hyväksyttävän tapaista ja pidän itseni henkisesti etäällä. Fyysisesti käyn vanhempieni luona aika useinkin, asuvat samassa kaupungissa. Ja lapsenlapset on heille tärkeitä ja he myös lapsenlapsille. Heille isäni ei sentään rähjää, mutta minulle ja sisaruksilleni kyllä.