Ei minun lapsuudessani lapsilla eikä aikuisilla ollut adhd-ongelmia

Lapsuudessa noin puolet ajasta kului etsien omia ja puolet ajasta toisen vanhemman tavaroita. Onneksi kasarilla vara-avaimen sai ilmaiseksi naapuriasunnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joskus olen miettinyt jos ennen vanhaa on ollut vaikka pahaa dissosiaatiota, ahdistusta, paniikkia, pakko-oireita, autsminkrjon piirtetä ovatko ihmiset vain eläneet olojen kanssa elämää eteenpäin. Olisi mielenkiintoista tietää minkälaista se on ennen ollut, koska nykyisin tunnistetaan, hoidetaan ja tuetaan paremmin erilaisissa haasteissa. Ja itsekin sairastanut dissosiaatiohäiriötä enkä ilman apua olisi näin pitkälle päässyt.

Mihin aikaan viittaa ilmaisulla "ennen vanhaan"? On hieman eri asia puhua esim. 1700-luvusta kuin vaikka 1970-luvusta. 

Viittasin ennen vanhaa ilmaisulla 1900-lukuun. Tarkemmin aikaa vuosien 1930-1980 välillä. 

Silloin puhuttiin mbd:stä. Kaikista luokista löytyi joku villi, mutta käytöstavat oli paremmat silloin ja opettajia kunnioitettiin.

Vierailija kirjoitti:

Silloin puhuttiin mbd:stä. Kaikista luokista löytyi joku villi, mutta käytöstavat oli paremmat silloin ja opettajia kunnioitettiin.

Ja pahimmat häiriköt olivat tarkkailuluokilla ja heikkolahjaiset apukoulussa.

Mä olen syntynyt 1980-luvun alkupuolella ja kyllä mulla on aina ollut ADHD. Se vain ei näy ulospäin, vaan on päänsisäistä kaaosta. Lääkkeiden kanssa kaaos häviää ja pääni on tyhjä, ellen erikseen ryhdy ajattelemaan jotakin.

Vierailija kirjoitti:

Tämä oli siis 1980-luvulla. Ap

1980-luvulla kaikki normaalista poikkeavat olivat tarkkiksella, erityisluokalla, apukoulussa tms. erillään tavallisista oppilaista. Diagnoosin nimi oli silloin MBD. Tunnen yhden, jolla tuo diagnoosi on aikuisiällä muutettu ADHD:ksi.

Ei ollut ei. Meilläkin kotona oli vaan hysteerisesti hääräilevä ja sähläävä äiti sekä omiin maailmoihinsa ja harrastuksiinsa uppoutuva isä. Me lapsetkin oltiin ihan tavallisia, mitä nyt isosisko sai karseita raivareita ja minä pienempi olin vakava, en puhunut mitään ja nysväsin tuntikausia harrastusteni parissa. 

Kumppanillani on ADHD ja hän kuuluu näihin joiden vanhemmilla alkoi diagnoosiin tutustumisen myötä loksahdella palaset paikoilleen, mitä tulee kumppanini 50-luvulla syntyneeseen isään.

Vierailija kirjoitti:

Mun nyt 60v setä on nepsy ajalta jolloin nepsyjä ei virallisesti ollut. 

Hän ei ole missään nimessä kehitysvammainen eikä heikkolahjainen älyllisesti, mutta ei ole ikinä pärjännyt ns normaalielämässä. Ei pystynyt istumaan koulussa, ei ole ikinä pärjännyt työelämässä. Ei osaa kuunnella ohjeita eikä noudattaa käskyjä. Niinkin yksinkertainen asia kuin olla paikassa X aikaan Y on hänelle aina ollut liikaa vaadittu. Hän ei kertakaikkiaan ymmärrä, miksi sillä on mitään väliä tuleeko hän vaikkapa sukulaisen hautajaisiin silloin kun ne on ilmoitettu alkavaksi tai käykö hän matkalla jututtamassa jotain kaveria ja saapastelee sitten sisään kesken muistotilaisuuden keskeyttäen mahdollisen muistopuheen huudellen naureskellen "sori sori, jäin vähän suustani kiinni, mikäs tässä on nyt meneillään?" 

Hän on hypersosiaalinen (negatiivisessa mielessä, haluaa sosialisoida koko ajan kaikkien kanssa mutta se ei tod ole miell

Siis onko hän saanut diagnoosin jossain vaiheessa aikuisena?

Minun lapsuudessa ei ollut edes keksitty ADHDtä. Semmoiset ylivilkkaat oli vain huonosti kasvatettuja!

Mä syntynyt 1962

Ei niin. Hienoja aikoja, Vammaisia piilotettiin päivänvalolta peräkammareihin, nepsyijä hakattiin "normaaliksi" ja piriä sai apteekista flunssa lääkkeeksi. Sun lapsuudessa sulla ei myöskään ollut esim. Oikeutta ruumiilliseen koskemattomuuteen eikä sun äitis saanut edes pankkikorttia ilman isäsi lupaa. Et ketään tuskin tippaakaan kiinnostaa kuinka asiat oli sun lapsuudessa, kun niistä luola ajoista on hitaasti mutta varmasti kehitytty onneksi edes vähän eteenpäin Suomi nimisessäkin junttilassa. 

Aivan. Minäkin mietin pitkään onneani hyvässä perheessä. Oli joo vaikeuksia. Aikuisenakaan mikään ei oikein luistanut. Tais vanhemmilla olla joku adhd. Tasi mullakin olla. Onneksi pysyin hiljaa kun sain piiskaa.

Per kele nelikymppisenä herätä todellisuuteen että on ollut bibolaari ja ties mitä muuta. Koko elämä valunut kun ei niitä diagnooseja tarvita. Sairaat,pahoivoivat kasvattavat seuraavaa sukupolvea. Kyllä silloin ennen oli kaikki niin hyvin. Kunnes ei ollut.

Kyllä oli.

Vierailija kirjoitti:

Silloin puhuttiin mbd:stä. Kaikista luokista löytyi joku villi, mutta käytöstavat oli paremmat silloin ja opettajia kunnioitettiin.

Pelolla kasvatettiin.