Muita yksinäisiä? Arkisten asioiden jutteluketju.

Vierailija kirjoitti:

Tänää on jotenkin tosi paska fiilis kaikkeen elämään. Mikään ei huvita, mitään ei jaksa, aamulenkkikin tuntui todella raskaalta. Lähinnä sitä vaan toivoo kuolevansa, kun elämä on vaan niin tasaisen tylsän ankeeta.

Mä pelkään kuolevani ennen kuin ehdin edes elää hetkeä osinkaan omannäköistä elämää. Paljoakaan siitä ei enää ole jäljellä ja saatavissa, mutta jotain rippeitä ja sellainen hyvin riisuttu "plan b" -tyyppinen elämä voisi olla mahdollista vielä saavuttaa, mutta ei siihenkään loputtomiin aikaa ole. Tuntuu hirveän surulliselta ajatukselta, että ihan koko elämä menisi aivan haaskuun vaikka niin tässä on tainnut jo käydä ja sitä vain vanhasta tottumuksesta uskottelee itselleen, että jotain kivaa ja itselle merkityksellistä ja arvokasta saa varmasti vielä kokea. Kunhan vaan jaksaa yrittää ja malttaa mielensä, koska se päivä voi olla jo huomenna kun palaset vihdoin loksahtaa omille paikoilleen.

Se on niin surullista, ettei oikein viitsi ajatellakaan kuinka sitä ei ole kuin tämä yksi ainutkertainen elämä joka olisi pitänyt saada elää eikä vain olla elossa. Yksinäisyys on kyllä niin karmea elämänkumppani ja kohtalo, ettei tätä pitäisi kenenkään kokea vasten tahtoaan. Tässä menee jotenkin aivan kaikki pilalle eikä itsestään saa irti sitä kaikkea potentiaalia, kun menee niin hirveästi aikaa ja energiaa ihan vaan yksinäisyyden sietämiseen, omannäköisen elämän odottamiseen ja tyhjyyden täyttämiseen täysin yhdentekevillä ja tarpeettomilla asioilla että olisi edes hetken jotain sisältöä ja unohtaisi olevansa ulkopuolinen, turha ja tarpeeton aivan kaikille. Lopulta sitä ei vaan enää pääse pakoon hetkeksikään ja näin ainakin mulle on nyt käynyt.

Minulla ollut tämä masennus jo ihmeen pitkään ja nyt tuntuu, että loppua ei näy. Olen täysin laamaantunut, enkä jaksa enää yksin nousta tästä jatkuvien vaikeuksien suosta.

Eikä enää tunnu olevan edes mahdollista se että olisi jotenkin kaikki hoidettu, koska aika kuluu niin hurjaa vauhtia että samat laskut on koko ajan maksettavana ja muutkin samat asiat jatkuvasti hoidettavana. Sellaista aiempaa, normaalia taukoa ei enää tunnu olevankaan millään vaan se neljä viikkoa / kk kuluu hujauksessa. Lisäksi alkaa jo ahdistaa kun posti tulee tai avaa sähköpostin kun jatkuvasti tulee vaan joku lasku tai joku on muuten jotain vailla kun tulee uutta velvollisuutta ja vaatimusta entisten päälle. Ei saa edes olla oikeasti vaan rauhassa vaikka samaan aikaan onkin muuten kuin kuollut kaikille. Kukaan ei varmaan ole edes miettinyt miten älytöntä paskaa tällainen on, että toisaalta pitää olla ihan normaalin osallistuva kansalainen ja yhteiskunnan jäsen jolta voidaan vaatia koko ajan vähän enemmän, mutta vastineeksi ei tule eikä saa mitään aiempaa parempaa. Elämään ei tule mitään hyvää eikä mieluisaa sisältöä vaikka kuinka mukautuisi kaikkeen uudistukseen ja tekisi kaiken mitä vaaditaan. 

Itsekin olen miettinyt masennuksen mahdollisuutta, mutta sitten sen olisi pitänyt olla jo tosi pitkään ja ehkä jopa aina. Ei se varmaan liene mahdollistakaan, mutta koko ajan tämä on vähän pahemmaksi mennyt vuosikymmenten aikana enkä muista edes lapsuudesta mitään sellaista aikaa jolloin olisi tuntunut jotenkin merkittävästi erilaiselta. Oikeastaan kaikki on tympinyt ihan aina vaikka muiden mukana sitä on kaiken suorittanut ja tehnyt. Ainoa ero siis muihin siinä ettei erityisemmin olisi hotsittanut eikä mikään ole koskaan oikealta tai omalta tuntunut, mutta voi olla että sekin kuuluu asiaan eikä sellaiselta tunnu kenestäkään muustakaan mutta mistäpä senkään tietää.

Jos olisi olemassa niitä tuttuja ja varsinkin siis jostain vuosien takaa niin ei varmasti kukaan uskoisi minua masentuneeksi koska ihan reipas ja aikaansaava ihminen olin vuosikausia. Sellainen kiltti kympintyttö vaikka en nyt ihan pelkkiä kymppejä saanutkaan mutta kiltti kyllä olin kaikille kaikessa ja aina. Varmaankin ihan kunnon kynnysmatto jos nyt miettii.

Enkä siis ihan varmaksi usko itsekään että olisin (ollut) masentunut, mutta mahdollista se kyllä on. Ennemminkin oletan ongelman olleen siinä, ettei elämässä ole ollut ikinä ihmeemmin ihmisiä eikä sellaista sosiaalisuutta esim sukulaisten ym kanssa kuin vain satunnaisesti kesällä. Silloin onkin oikeastaan ne ainoat jaksot kun elämä tuntui kivalta ja normaaliltakin vaikka ihan epänormaaliahan se oli just tuon takia kun oli niin paljon ihmisiä ja tekemistä. Se vaan oli niin kivaa ja normaalia ihan lapsenkin silmin. Normaalisti sitä vaan olla möllötti itsekseen ja oli kotona jossa ei vieraita käynyt koskaan kenelläkään eikä meillä vietetty ikinä synttäreitä tai mitään juhliakaan joulua lukuun ottamatta.

Nyt tuntuu minustakin siltä, että jokin raja on ylitetty eikä sietokykyä enää vaan ole mihinkään. Kaikki on aivan turhaa eikä vaan enää jaksa yrittää. Eikä tämä millään masennuslääkepurkilla korjaannu että siinä mielessä ihan sama mikä on. 

Ehkä me voisimme yhdessä miettiä ratkaisua tähän kasvavaan ongelmaan. Jo sana yksinäinen on negatiivinen, voisi puhua vaikka perheettömistä. Jokaisella paikkakunnalla on AA tilat. Samalla idealla voisi olla tilat jossa saisimme tavata. Paikan nimeksi vaikka Perhe. Keksikää ideoita, mitä te toivoisitte?

Nyt kun aloin miettimään niin noinhan se muuten on, että ne sellaiset omannäköiset ja mieleen jääneet hetket ja ajanjaksot on ollut just noita, jossa on saanut olla osana jotain porukkaa eli elämä on ollut sosiaalista ja sellaista "täyttä" että on ollut paljon menemisiä ja tekemisiä toisten ihmisten kanssa. Harmillisesti vain ne kaikki sellaiset ihmiset jäi ja katosi elämästä johonkin joiden kanssa olisi ollut "samaa verta ja lihaa" ihan kirjaimellisesti ja sitten ne sopivasti samanhenkiset joihin mitään sukusidettä ei ollut. Elämä kai vei eri suuntiin tai minähän se en mennyt mihinkään vaan jäin jumittamaan, mutta muilla elämä eteni enkä siihen sitten enää sopinut. 

Sitten olikin enää niitä vääränlaisia jotka oli joo ihan ok ainakin satunnaisena seurana, mutta ei siinä mitään sielujen sympatiaa kyllä ollut mitenkään päin. Silti tuolloinkin oli sellainen ajanjakso jolloin oli muutakin kuin elossa vaikka ei se elämä mitenkään muuten itselle oikeanlaista ollut ja siksi ne välit oli pakko katkaista. En tiedä oliko se sitten fiksua kuitenkaan, koska totaaliseksi mennyt yksinäisyys on kyllä niin vääränlaista tämäkin. Ehkä pitäisi vain ajatella ettei ollut kuin kaksi huonoa vaihtoehtoa joista toinen oli valittava vaikkakaan en ikinä olisi arvannut että näin yksinäinen minusta vielä tulee. Jos olisin tiennyt niin melko varmasti olisin valinnut toisin vaikka aika kauheaa se vääränlainen seurakin pidemmän päälle on.

Miksi sen edes pitää olla näin, että tässäkin asiassa pitää valita ruton ja koleran välillä? Miksi ei voi olla itselle hyvää ja mieluisaa vaihtoehtoa ja sitten tosi huono vaihtoehto tai vaikka niin että on se oikeasti hyvä ja oikeanlainen ja sitten sellainen semihyvä? Miksi valittavana on yhdellä tavalla väärä ja huono vs toisella tavalla väärä ja huono?

Lueskelin viestejä eilen ja minulle heräsi seuraavia kysymyksiä:

Kun kotoa kukaan ei tule ketään hakemaan, niin onko sinulla, yksinäinen, mahdollisuus käydä jossain? Vai onko se kiinni rahasta? Tarkoitan sitä, että kun on harrastuksia ja kokoontumisia, seurakunta, muut järjestöt. Eli pystytkö, haluatko tai sopeudutko mihinkään porukkaan? Jos itse menee johonkin touhuun mukaan, niin vaikka ensin tutustuisi vain joihinkin ihmisiin, niin sitä kautta myöhemmin voi löytää myös kumppanin ja lisää ihmisiä. Lukupiirit/käsityöt/hyväntekeväisyys/päiväkoti- tai koulumummuksi. Etäopiskelut/etäkurssit. Kansanopistot, työväenopistot.

Mikä estää alkamista? Tutustuminen ja ystävyys vaatii aikaa sekä panostusta puolin ja toisin. Pitää löytää samanhenkisiä ystäviä kun itse on. Vai ehkä et olekaan valmis siihen koska se vaatii myös sinulta paljon? Aikaa ja vaivaa sekä sopeutumista erilaisiin ihmisiin. On paljon järjestöjä, esimerkiksi Martat. Kun kuuluu porukkaan, pääsee toimintaan, retkille ja matkoille. Mitä ajatuksia näistä?

Ei ole kiinni rahasta, ei ne satunnaiset kahvilakäynnit, ym. Työväenopiston kurssit auta siihen orpouden tunteseen kun ei ole sitä yhtäkään jola päiväistä läheistä henkilöä. Kivahan se on harrastaa ja sit mennä kotiin perheensä luokse, tätä kun ei ihmiset ymmäŕrä mistä se yksinäidyyden tunne tulee.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä me voisimme yhdessä miettiä ratkaisua tähän kasvavaan ongelmaan. Jo sana yksinäinen on negatiivinen, voisi puhua vaikka perheettömistä. Jokaisella paikkakunnalla on AA tilat. Samalla idealla voisi olla tilat jossa saisimme tavata. Paikan nimeksi vaikka Perhe. Keksikää ideoita, mitä te toivoisitte?

Ei siitä mitään tule, jos lauma yksinäisiä kokoontuu vatvomaan asioitaan. Olemme erilaisia, yksi kaakattaa liikaa(minä) toinen taas menee nurkkaan ja on hiljaa. Pitäisi olla joku ns johtaja, kuten oli meillä Vanhustyön keskusliiton toimesta. Säilyy järjestys ja luotto toisiin ihmisiin. Ei siitäkään mitään tule jos ei uskalla olla avoin, jos kulkee vain kuuntelemassa toisten elämää. 

On kyllä vaikea ajatella, että kaikilla muilla ihmisillä joka paikassa olisi perhe tai läheinen, ei ole. On paljon lapsia, joilla ei ole aikuista ystävää, läheistä toista vanhempaa tai isovanhempia. Jotenkin tulee tunne, että moni viimeisistä viesteistä on yhden tai korkeintaan kahden kirjoittamaa ja sitä samaa että mikään ei käy.

Lukiessa tulee tunne, että mikään tai kukaan ei kelpaa, paitsi tyhjästä ilmestyvä unelmien prinssi. Entäpä jos hänelläkin on sukua, ystäviä, lapsia? Eikö hänkään sitten kelpaa? Yleensä ystävien ystäviinkin tutustuu ja puolison ystävistä, suvusta ja lapsista tulee läheisiä myös itselle. Mutta vain, jos sen hyväksyy! Vai etsiikö yksinäinen toista yksinäistä unelmien prinssiä, jolla ei saa olla muuta elämää? Mielestäni aika mahdotonta.

Tämä valittaja käy sänkyyn, olin siellä jo alkuillastakin, on niin paljon mietittävää/pelättävää miten jaksan yksin? Uni armahtaa ainakin, onneks on unilääkkeitä edes.

Tältä palstalta sitä seuraa ei ainakaan löydy sinne oikeaan elämään. Vaikka vuosia täällä jankuttaisi omaa yksinäisyyttään ei se ratkaisu täällä ole. Saamme tästä hetkellisesti vertaistukea mutta mitään se ei kuitenkaan auta. Ehkä se että havahtuu että olenko tosiaan vuosia valittanut täällä ja elämä on silti aivan samaa yksinäisyyttä, voisi herättää poistumaan palstalta ja lopettamaan ainakin yhden asian josta ei ole mitään hyötyä. Minulle kävi nyt niin ja en tuhlaa tähän palstaan enää minuuttiakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tältä palstalta sitä seuraa ei ainakaan löydy sinne oikeaan elämään. Vaikka vuosia täällä jankuttaisi omaa yksinäisyyttään ei se ratkaisu täällä ole. Saamme tästä hetkellisesti vertaistukea mutta mitään se ei kuitenkaan auta. Ehkä se että havahtuu että olenko tosiaan vuosia valittanut täällä ja elämä on silti aivan samaa yksinäisyyttä, voisi herättää poistumaan palstalta ja lopettamaan ainakin yhden asian josta ei ole mitään hyötyä. Minulle kävi nyt niin ja en tuhlaa tähän palstaan enää minuuttiakaan.

Hyvää yötä🥰